by Ninni

Joki, jolta ei ole paluuta

Tällainen joki ei ole kotoisen kesy Mynäjoki eikä laiska Laajokikaan, vaan kyseessä on tietysti Marilyn Monroe-elokuva. Tässä kultakuumeen aikoihin sijoittuvassa westernissä Marilyn on kapakkalaulajatar Kay, joka huijarin kelkkaan lähdettyään löytääkin rehellisen miehen ja perhe-elämän ilot.

Moraliteetin tästä löytää helposti: kullan hullaannuttama, helppoa rikastumista tavoitteleva Harry Weston kohtaa loppunsa pikkupojan kädestä – melkein jumalallista tuomiota muistuttava päätös kissankultaiselle elämälle. Kayn maantien tomuun hylkäämät koreat korkokengät taas ovat viite turhamaisuuden hylkäämisestä uudisraivaajan kovan, mutta rehellisen elämän tähden.

Ihmisten haluttomuus elää ”pientä elämää” ja tavoitella rikkautta kuin mielenhäiriössä ikään – on siinä oma vertailukohtansa myös nykyajan ihmiselle. Yhtä lailla tänäkin päivänä kullat ja kalleudet pitäisi saada helposti, rahoja sijoittamalla oikeisiin osakkeisiin. ”Pienen elämän” valinneet näyttävät siinä katsannossa hiukan typeriltä, mutta kunnianhimon puute ei ole typeryyttä, vaan muiden hyveiden arvostamista.

Uudisraivaaja Matt Calder oli melko arvoituksellinen henkilö. Miestaposta vankilassa istunut, mutta silti hyvä isä pojalleen ja halukas koettelemaan voimiaan erämaata vastaan. Mies, joka oli puoliksi luontoa itsekin: hallitsemattomia intohimon purkauksia (kohteena Kay) ja toisaalta kylmäpäistä tosiasioiden harkintaa ja käytännöllisyyttä. Matt Calderissa oli hoivaava puoli, halu pitää huolta ihmisistä. Harry Westonille ihmiset olivat sivuseikka: heiltä saattoi hyvin varastaa kiväärin ja hevosen ja jättää ihmispolot luonnon – sekä intiaanien – armoille.

Joki, jolta ei ole paluuta – onko se viittaus kokemukseen, matkaan, jonka jälkeen ihminen ei enää ole sama? Puhtaana virtaava joki, vaara ja turva samanaikaisesti, puhtaaksi pesevä ja uudistava. Ja minne ei ole paluuta? Entiseen, tietysti. Matka on muutos, joki on muutos.

Tänään tapahtunutta:

Jalat ovat yhä kipeät, mutta parempaa kohti mennään. Compeed-rakkolaastarit ovat ehkä maailmanhistorian paras keksintö.

PuoLiskoisella oli ensimmäinen työpäivä kesäloman jälkeen. Saattoipa sähköpostinsa pursuilla taas!          

by Ninni

Luvuton on tähtien määrä

Säästän usein roskisreissuni myöhäiseen iltaan, tai suorastaan yöhön. Niin tänäänkin. Hoipuin kipeillä jaloillani (rakot vaivaavat yhä, eikä parannusta näy) ulos ja nostin katseen taivaalle. Taivaan tähtikartta ainakin on ennallaan. Planeetta, mikälie, loistaa suurena ja vakaana naapuritalojen yllä ja Otavan kauha kauhoo edelleenkin samettista pimeyttä talomme yläpuolisella taivaalla.

Yötaivas on ihmeellinen. Viimeksi kesäpaikassamme istuin yötä laiturilla, katse suunnattuna kauas korkeuksiin. Oli kuin olisin ollut avaruuden sisällä, tähtenä tähtien parvessa. Tähdet ja suunnattomat avaruuden etäisyydet kutistavat omat ongelmat pieniksi. Sama tapahtuu omalle egolle.

Muinoin uskottiin kuolleiden ihmisten näkyvän tähtinä taivaalla. Se on kaunis ajatus ja jollakin tavalla järkeväkin. Kuolleiden joukko on suuri ja se kasvaa päivä päivältä. Samalla tavalla luvuton on tähtien määrä.

Lukulampun alla..

Luin Ilmari Susiluodon Pienen Karjalakirjan. Jo siihen velvoittavat juuret idässäkin! Otin kirjan nopeasti mukaani kirjastossa ja se osoittautuikin erilaiseksi kuin oletin. Vanhasta Karjalasta se ei sisältänyt paljonkaan tietoa, mutta kiinnostavia asioita sitäkin enemmän luovutettujen alueiden väestöstä, taloudesta ja ekologisesta tilasta. Lisäksi kirja tarjoaa venäläisiä näkökulmia Suomeen, suomalaisuuteen ja venäläisiin rajakäsityksiin. Kirjoitustyylin rentous ja hauskat anekdootit höystävät vakavaa aihepiiriä.

Susiluodon lisäksi aina kiinnostunut katseeni on kiinni Annie Proulxin Laivauutisissa (Famun tavoin minäkin pidän tästä kirjasta paljon) ja Rauni Paalasen Agitaattorin morsiamessa.   

 

by Ninni

Kauneus on kipua

Käytin eilen erittäin epämukavia kenkiä, joista nyt maksan rakkojen ja tuskan muodossa. Käveleminen tekee kipeää, mutta paikalla ollessakin varpaat muistuttavat itsestään. Silti tiedän, ettei tämä ole viimeinen kerta. Vain toiveunissa nimittäin ovat kauniit kengät myös aina mukavat jalassa.

Balettitunnitkin alkavat parin viikon päästä. Onneksi jalat ovat varmasti parantuneet siihen mennessä! Tänään tein myönnytyksen kivulle ja taapersin kaupungilla matalakantaisissa ja pehmeissä ”ballerinoissa”. Eipä vajaakuntoisuus kuitenkaan estänyt vierailua kangaskauppaan! Kaksi tulevaa pöytäliinaa on nyt ostettu.

Kangasostokset olivat lohtuostoksia. Kangaskaupassa jalkavaivainenkin elpyy: kankaiden runsaus, niiden väripaljous ja eri pehmeysasteet rauhoittavat ja antavat mielihyvää. Tällainen lohtuostos on erilainen kuin eilen tekemäni voitonriemuostos. Voitonriemuostos sijoittui siihen aikaan, kun tunsin oloni vielä hyväksi ja kuningatarmaiseksi koreissa kengissäni. Silloin oli helppoa vaatekaupassa ostaa takki, musta sellainen ja kiiltävin napein. Kumpaakaan ostosta en kadu, vaikka ne ovatkin tehty aivan erilaisissa mielentiloissa. Kumpikaan ostoksista ei nimittäin ollut määritelmän mukainen hölmähdys: sekavassa mielentilassa tehty yltiöpäinen ostos.

by Ninni

”Kyllä Perttu poudan tuo”

Eilinen päivä oli läntisessä kalenterissa Pertun päivä, kun taas oma ortodoksinen kalenterini muistaa Bartolomeusta tänään. On Pärttylin pikkukesän aika, on aika saada kesä hetkeksi takaisin ennen väistämätöntä syksyn saapumista. Vanha kansa jo huomasi näille ajoille osuvan poutaisia ja lämpimiä päiviä.

Sellainen kaunis päivä oli tämäkin. Olimme PuoLiskoisen kanssa yhdessä liikkeellä. Minä ostin vaaleanpunaisen tuikkulyhdyn – syksyä ennakoiva ostos jos mikä. Samalla uhmasin typerää uutista, jonka mukaan kynttilöiden polttamisestakin voi saada syövän. Tietysti! Kuinkapa muutenkaan. Syövän tuntuu saavan tuosta tai tästä, ihan mistä vaan. En enää jaksa murehtia mokomaa.

Syksyä ennakoi myös harrastusten alkaminen. Saimme meidät molemmat mahtumaan syyskuussa alkavalle ikonimaalauskurssille. PuoLiskoinen jatkaa myös puutyöharrastustaan ja minä otin baletin lisäksi ohjelmaan aerobic-tunteja.

Metsässä

Olen aina pitänyt PuoLiskoista varsinaisena metsänpeikkona: hän viihtyy luonnossa ja on siellä onnellisimmillaan. Mutta aivan eri maata en ole minäkään. Olen oikeasti oppinut pitämään aina vain enemmän marjastamisesta. On mukavaa mennä aamulla hämärässä metsään ja nauttia hiljaisuudesta. Marjojen kerääminen on hauskaa, mutta se ei ole tärkeintä siinä.

Tänä aamuna orava rapisteli männyssä yläpuolellani. Se taisi ruokailla. Ruokalistalla oli käpyjä, sen verran pystyin päättelemään. Ehkä sitä ihmetytti sinisen puoleen kumartunut hahmoni, joka ei kävyistä piitannut. Kai meillä kaikilla on omat herkkumme.

by Ninni

Aukko yleissivistyksessä

Huomasin juuri ammottavan aukon yleissivistyksessäni, elämänkokemuksessani, tai arjentuntemuksessani – sanottakoon sitä nyt miksi vain. En ole kertaakaan käynyt Ikeassa. Sellainen nousi Turkuunkin jokin aika sitten, mutta en vain ole koskaan tullut siellä käyneeksi. Pitäisi varmaan kokea sekin ennen kuoleman saapumista. Nähdä Ikea ja kuolla!

Nuo halvalla tavaraa myyvät liikkeet ovat tietysti hyödyllisiä ja kuluttajan kannalta mukavia – ostoksilla ei kevene kukkaro – mutta joskus niissä on jotain ahdistavaa. Kävin kerran Gigantissa (se myy kodinkoneita halpaan hintaan) ja kauhistuin. En nimittäin tahtonut päästä sieltä ulos millään. Myymälä oli suunniteltu niin, että kerran sisälle tullut sai varsinaisen Dante-kokemuksen: asiakasparka joutui kävelemään läpi joka ainoan helvetin piireistä päästäkseen ulos liikkeestä. Vergiliuksen virkaa hoitivat hanakasti hihaan käyvät myyjät. Yksi esitteli televisiota ja toinen jääkaappia. Logiikka tuon kaiken taustalla on kai se, että jos ostat jotain, voit yhtä hyvin ostaa jotain muutakin – oikeastaan kaikkea mahdollista.

Piristys postilaatikossa

Kirjoitin jokin aika sitten kiittävän palautteen eräästä paikallisesta ruokapaikasta.  Tänään tuli vastaus, aivan odottamaton ja yllättävä sellainen: lahjakortti kyseiseen paikkaan! Yllätyin iloisesti.

Kirjastossa, taas kerran

Kävin tänään paikallisessa kirjastossamme. Piti saada se Putoavia enkeleitä pois käsistäni. Lainasin E. Annie Proulxin kirjoittamat Laivauutisia ja Lyhyt kantama. Jälkimmäinen novellikokoelma on muuten innoittanut elokuvan nimeltä Brokeback Mountain.  

by Ninni

Luulosairaus puhkesi ruusun lailla kukkimaan

Lyhyen ajan sisällä olen kuullut kahdesta ihmisestä, joiden verkkokalvot ovat noin vain spontaanisti revenneet tai irronneet paikoiltaan. Anatomiasta tietämättömille kerrottakoon verkkokalvon olevan silmässä ja vieläpä melko keskeinen osa sen toiminnan kannalta. Ensimmäinen tämän kauheuden kokenut oli opiskeluaikojeni ystävä. Rutiininäöntarkastuksessa silmälääkäri oli vain todennut asian laidan. Mitään varoittavia oireita ei ollut, ei kipua, ei särkyä. Sitten seurasikin laserleikkaus. Toinen tapaus oli oma isöäitini.

En menettänyt malttiani (en ainakaan täysin) tuosta ensimmäisestä tapauksesta kuultuani. Toinen oli kuitenkin jo liikaa. Luulosairaus puhkesi ruusun lailla kukkimaan. Saattaa olla, että pian varaan jo kauan lykkäämäni silmälääkäriajan. Koska eihän sitä koskaan tiedä..

Missä Viita, siellä riita

Katsoin Putoavia enkeleitä ja petyin hieman. Kahden oikeasti eläneen henkilön elämästä kertovassa elokuvassa oli mukaan sotkettu kaikenlaisia fiktiivisiä hahmoja. Elokuva tutkaili Lauri Viidan ja Aila Meriluodon elämää (fiktiivisen) tyttären silmien kautta. Tytär eli elämäänsä isän kuoleman jälkeisessä todellisuudessa ja esitti myös äitiään nuorena – hämäävää ja elektramaista.  

On melkein mahdotonta kirjoittaa tuon elokuvan ansioista tai puutteista, koska itseäni ne mietityttivät aina vain vähemmän elokuvan edetessä. Sen sijaan päädyin ällistelemään kuvatun pariskunnan elämäntapaa ja säälimään heidän lapsiaan. Elokuvan Viita oli suuri egoisti ja Meriluodolla ei ollut ymmärrystä viedä lapsiaan heti pois vaaran ulottuvilta. Ihme on, jos noissa oloissa kukaan pystyi kasvamaan tasapainoiseksi ihmiseksi.

Mistäköhän muuten se johtuu, että teatraaliset ja itsekkäät ihmiset harvemmin onnistuvat tekemään itsemurhaa – paitsi ehkä vahingossa? Ajatuksella leikitellään ja tehdään muutama mukamas-yritys siihen suuntaan, mutta tulosta ei tule. Joskus tuollaisille temppuilijoille voisi paras opetus olla se, että ympäristö kieltäytyisi antamasta heidän tarvitsemaansa huomiota. Viidan kohdalla ihmiset olivat aivan liian sallivia ja antoivat asioiden mennä liian pitkälle. Ainakin elokuvasta sai sen käsityksen, että Pispalan runoniekka käyttäytyi uhmaikäisen lapsen tavoin ja maailma sen kun katseli päältä.

Täytyy varmaankin lukea Meriluodon kirjoittama Viidan elämänkerta, johon tuo elokuva perustuu. Ainakin selviäisi todellisuuden ja elokuvan välinen suhde.  

by Ninni

Tuomenmarja, myrkkymarja

Löysin metsästä mielenkiintoisen mustan marjan. Ensin luulin sen olevan jättimäiseksi kasvaneen mustaviinimarjapensaan tuotos ja riensin innokkaana laittamaan sen suuhuni. Hampaat tekivät tehtävänsä ja löysivät pienen kiven todella pahanmakuisen marjan sisältä. Syljin sen pois.

Suu on viisaampi silmiä: marja olikin tuomenmarja ja sellaisena myrkyllisten kategoriaan kuuluva. PuoLiskoinen tenttasi minua varmistaakseen, että taatusti olin sylkenyt synkän marjan pois. Emme havainneet minussa kuoleman oireita, joten näin elämä taas jatkuu normaaliin tapaansa.

Lukulampun alla..

Olen uppoutunut Richard Powersin romaaniin Laulut joita lauloimme. Se vie mennessään. Se on kertomus Amerikasta sellaisena kuin se oli, ja sellaisena kuin siitä tuli. Se on kertomus syntymisestä väärään aikaan väärässä paikassa vääristä vanhemmista, ja kuinka kaikki kuitenkin voi olla niin oikein siitä huolimatta. Se on matka Eisenhowerista John Kennedyyn ja aavistukseen Obamasta. Se on kirja musiikista, ajasta ja harmonian etsimisestä.

En osaa sanoa saako klassista – ja eritoten barokkimusiikkia – rakastamaton kaikkea irti tästä romaanista. Itselleni ainakin teksti toimii Bachin sävelien myötä. Kun Delia Stromin tytär laulaa äitinsä hautajaisissa Bist du bei mir, niin on kuin päässäni alkaisivat soida hartaan hitaasti urut ja sen oivaltaa taas – sen, kuinka musiikki voi olla yhteinen koti kodittomille.

Tässä romaanissa kaksi lahjakasta nuorta miestä etsii paikkaansa ja aikaansa. Juutalaisen isän ja mustan äidin lapset ovat kuitenkin muukalaisia kaikissa yhteisöissä. Isän ateismi sulkee heidät eurooppalaisen holokaustia sulattelevan juutalaisyhteisön ulkopuolelle, kun taas äidin vaalea mustuus ei liitä heitä selkeästi värilliseenkään väestönosaan. He ovat kummajaisia, vieraita.

Jos Tolstoi tai Dostojevski eläisi tänään, niin osaisin kuvitella jomman kumman kirjoittavan tuon tyyppisen kirjan. Laulut joita lauloimme on niin selkeästi perinteinen lukuromaani, oma pieni maailmankaikkeutensa. Toisaalta se on myös monimerkityksellinen aitoon 21. vuosisadan tyyliin.

by Ninni

Elämää yksikössä

Tämä viikko on kulunut jo puoleen yksinolon merkeissä. PuoLiskoinen on lentänyt vapauteen: hän elää onnellista eräelämää kesäpaikassamme Itä-Suomessa. Itse nautin kesäpäivistä kaikkien mukavuuksien keskellä kotona. Onneksi on puhelin! Luurin kautta sain kuulla PuoLiskoisen vanginneen tänään kaksi haukea. 

Tänään kävin kahdessa kirjastossa. Varaamani elokuva Putoavia enkeleitä (Lauri Viidan ja Aila Meriluodon saaga) oli saapunut, joten siinäpä syy mennä. Olihan siellä taas kaikkea muutakin mielenkiintoista. Sain vihdoin lainattua Richard Powersin tiiliskiviromaanin Laulut joita lauloimme. Arvostelu on kiittänyt Powersin työtä suureksi amerikkalaiseksi romaaniksi – toivotaan sen sitä olevan muutenkin kuin vain kokonsa puolesta. Toinen arvostelu sanoo kirjan olevan yksi 21. vuosisadan merkittävimpiä romaaneja. Se on rohkeasti sanottu, kun 21. vuosisataa ei ole vielä kulunut edes kymmentä vuotta. Teemana on rasismi: mustan äidin ja valkoisen isän lasten vaikeudet 1950-luvun Amerikassa.

Tein filosofisen löydön: Raision kirjastossa oli Otto Weiningerin Sukupuoli ja luonne. Tämä kirja sai aikoinaan monet naiset takajaloilleen. Koskaan aikaisemmin en ole sitä kirjaston hyllyssä nähnyt – tarkempi katselu paljastaa Tampereen Yliopistopainon tehneen kulttuuriteon ja tuoneen teoksen ulottuvillemme. Weininger teki itsemurhan vain 23-vuotiaana. Mistäpä sen tietää aiheuttiko sen miehen misogynia, antisemitismi, vaiko vain yleinen masennus.

Aino Kallaksen Valitut teokset lainasin myös. Kallasta en olekaan aikoihin lukenut. Sudenmorsian on suosikkini.

Liikenteessä

Olen ajanut tänään ihan hullulla tavalla. Lähtiessäni oli tuossa Kustavintien risteyksessä tympeä asfalttityö meneillään. Tuskaannuin siitä – en halunnut jonottaa – ja ajoinkin kiihdyksissäni kunnan keskustan kautta tielle numero kahdeksan. Todella nerokasta: säästyäkseni muutaman minuutin jonotukselta tein viidentoista minuutin mutkan sen keskustakierrokseni vuoksi! Tämän totuuden valjetessa ei mieli ollut hyvä.       

by Ninni

Valemaaseutu

Minä asun valemaaseudulla. Mynämäki on kyllä maallinen paratiisi, ei siinä mitään, mutta maaseutua se ei ole. Ei ainakaan minun kirjoissani. Valemaaseuduksi sen tekee Turun ja Uudenkaupugin läheisyys: kumpaankin on meidän risteyksestämme matkaa 35 kilometriä. Ja Raisio on vielä lähempänä, vain 20 kilometrin päässä.

Lisäksi liian moni asukkaista käy töissä näissä kaupungeissa. Voisi puhua osapäivämaalaisuudesta! Eivätkä talotkaan aina muistuta perinteisiä maalaistaloja, liikaa on tiiltä joukossa.

Minusta aito maaseutu on korpea. Lähin kaupunki – jos sellaisesta voi edes puhua – saa olla pieni ja syrjäinen. Ja sinne saa olla reilusti matkaa! Turku, Tampere ja Helsinki olkoot pitkien matkojen päässä, ne eivät saa olla lähimpiä kaupunkeja. Tai muuten paikkakunta saa valemaaseudun statuksen.

Ajatukset valemaaseudusta ovat olleet mielessäni tänään, kun ajelin kunnan keskustasta kotiin. En taida itsekään käydä ”maalaisesta”, ainakin naapurin rouva sanoi suoraan kasveista keskustellessamme, että et ole tainnut ennen maalla asua. Minä olen valemaalainen. En ole edes paikallisen Maamiesseuran talolla vielä käynyt missään merkeissä.

Olipa tämä sitten valemaaseutua tai sitä aitoa alkuperäistä, niin varis nyt kuitenkin hyppeli tarmokkaasti tien poikki ja ilahdutti sillä silmääni. Suuri oli tuo lintu, suuri ja pörheä. Ensin sen hyppelehtiminen näytti hilpeältä, mutta tien ylityksen ollessa loppusuoralla siinä oli jo lievä ärtynyt vivahde. Kun ajoin ohi jäi se katsomaan perääni.

by Ninni

Ne pienet asiat

Luin Sylvia Plathin Lasikellon alla. Edellisestä kerrasta olikin jo aikaa! Kuinka hyvin pystynkään samaistumaan Esther Greenwoodin haurauteen ja horjuvaan todellisuudentajuun. Mitä tapahtuu kun herkästä ihmisestä tulee yliherkkä? Miten silloin voi elää, millaisilla asioilla on silloin enää merkitystä?

Yhdessä kohtaa päähenkilö miettii mitä järkeä on peseytymisessä. Sen joutuu kuitenkin tekemään uudestaan seuraavana päivänä ja kaikkihan me kuitenkin kuolemme. Tajuan sen logiikan, vaikka itse jatkankin peseytymistä. Mutta tajuan monien pienten asioiden merkityksettömyyden kuoleman tarjoamaa taustaa vasten. Ja kuitenkin suuri osa ihmisistä puuhailee mielellään juuri niiden pienten asioiden parissa ja kokee ne merkityksellisiksi.

Jos tietäisi varmuudella kuolevansa viikon sisällä, niin millaisiin asioihin käyttäisi aikansa ja mitä murehtisi? Illuusio rajattomasta ajasta vie huomion niihin pieniin asioihin. Joskus pienistä asioista touhutettuaan tulee raskas ja tyhjä olo. Sen kaiken mielettömyys paljastuu ja luuloteltu sisältö katoaa. Minulla on ollut joskus tällaisia hetkiä esimerkiksi kun olen murehtinut jonkun leipomani piirakan makua tai koostumusta. Aivan kuin sillä olisi merkitystä joskus sadan vuoden kuluttua!

Joskus tekee mieli ravita ruumista pelkällä kaurapuurolla. Ihan vain ettei totuus unohtuisi.