Avainsana: hypokondria

Luulosairaus puhkesi ruusun lailla kukkimaan

Lyhyen ajan sisällä olen kuullut kahdesta ihmisestä, joiden verkkokalvot ovat noin vain spontaanisti revenneet tai irronneet paikoiltaan. Anatomiasta tietämättömille kerrottakoon verkkokalvon olevan silmässä ja vieläpä melko keskeinen osa sen toiminnan kannalta. Ensimmäinen tämän kauheuden kokenut oli opiskeluaikojeni ystävä. Rutiininäöntarkastuksessa silmälääkäri oli vain todennut asian laidan. Mitään varoittavia oireita ei ollut, ei kipua, ei särkyä. Sitten seurasikin laserleikkaus. Toinen tapaus oli oma isöäitini.

En menettänyt malttiani (en ainakaan täysin) tuosta ensimmäisestä tapauksesta kuultuani. Toinen oli kuitenkin jo liikaa. Luulosairaus puhkesi ruusun lailla kukkimaan. Saattaa olla, että pian varaan jo kauan lykkäämäni silmälääkäriajan. Koska eihän sitä koskaan tiedä..

Missä Viita, siellä riita

Katsoin Putoavia enkeleitä ja petyin hieman. Kahden oikeasti eläneen henkilön elämästä kertovassa elokuvassa oli mukaan sotkettu kaikenlaisia fiktiivisiä hahmoja. Elokuva tutkaili Lauri Viidan ja Aila Meriluodon elämää (fiktiivisen) tyttären silmien kautta. Tytär eli elämäänsä isän kuoleman jälkeisessä todellisuudessa ja esitti myös äitiään nuorena – hämäävää ja elektramaista.  

On melkein mahdotonta kirjoittaa tuon elokuvan ansioista tai puutteista, koska itseäni ne mietityttivät aina vain vähemmän elokuvan edetessä. Sen sijaan päädyin ällistelemään kuvatun pariskunnan elämäntapaa ja säälimään heidän lapsiaan. Elokuvan Viita oli suuri egoisti ja Meriluodolla ei ollut ymmärrystä viedä lapsiaan heti pois vaaran ulottuvilta. Ihme on, jos noissa oloissa kukaan pystyi kasvamaan tasapainoiseksi ihmiseksi.

Mistäköhän muuten se johtuu, että teatraaliset ja itsekkäät ihmiset harvemmin onnistuvat tekemään itsemurhaa – paitsi ehkä vahingossa? Ajatuksella leikitellään ja tehdään muutama mukamas-yritys siihen suuntaan, mutta tulosta ei tule. Joskus tuollaisille temppuilijoille voisi paras opetus olla se, että ympäristö kieltäytyisi antamasta heidän tarvitsemaansa huomiota. Viidan kohdalla ihmiset olivat aivan liian sallivia ja antoivat asioiden mennä liian pitkälle. Ainakin elokuvasta sai sen käsityksen, että Pispalan runoniekka käyttäytyi uhmaikäisen lapsen tavoin ja maailma sen kun katseli päältä.

Täytyy varmaankin lukea Meriluodon kirjoittama Viidan elämänkerta, johon tuo elokuva perustuu. Ainakin selviäisi todellisuuden ja elokuvan välinen suhde.  

Siivoamisen filosofiaa

Siivoan, koska en halua siivota. Heilutan moppia ja lykin imuria, koska tekisin mieluummin mitä tahansa muuta. Minulle siivous on eräs osoitus siitä, että olen ihminen. Pystyn voittamaan mielihaluni ja tekemään jotain itselleni epämieluisaa, mutta ympäristölle välttämätöntä. Kuka tahansa nimittäin pystyy tekemään asioita, joista pitää – mitä vaikeaa siinä nyt on? Vaikeampaa on tehdä sellaisia asioita, joista ei pidä. Mitä arkisempia ja rutiininomaisempia ne ovat sen suurempi on niiden toistamiseen sisältyvä haaste.

Jos pyrkisin koko ajan karsimaan elämästäni kaiken uhrauksia vaativan toiminnan, niin olisinko silloin enää ihminen? Jos tapahtuisi ihme ja alkaisin nauttia siivoamisesta, niin sitten yrittäisin keksiä itselleni jonkun muun ponnistusta vaativan velvollisuuden. Sen kautta voisin taas tavoitella tavoittamatonta, ihmisen ideaalia.  

Arkisten askareiden tekeminen on myös palvelemista ja minun mielestäni rakkaus on juuri sitä, toisen palvelemista. Ich diene.

Hypokondrikon murheet

Selailin eilen blogilistalta tuoreita kirjoituksia ja silmäni suorastaan iskeytyivät tähän unihalvausta käsittelevään postaukseen. Loistavaa, taas yksi uusi asia pelättäväksi – unihalvaus! 

En ole kokenut tuollaista tilaa ainakaan vielä ja toivon, etten koskaan koekaan. Muistan kerran Turussa heränneeni ja yrittäneeni turhaan nousta sängystä. Jalat eivät kantaneet. En tiedä olivatko ne puutuneet, vai missä vika oli. Oli omituista ja pelottavaa vain maata lattialla ja odottaa jalkojen toimimista. Pää antoi jaloille käskyjä ja jalat eivät totelleet.