Kategoria: Vanhat jutut

by Ninni

..”jonka kengänpaulaakaan minä en ole kelvollinen päästämään..”

En tiedä olenko kelvollinen sitomaan ja päästämään PuoLiskoisen kengänpauloja, mutta niin tein joka tapauksessa tänä aamuna. Ei ollut miesparasta kumartumaan ja sitä itse tekemään: hänellä on kipeä lihastulehdus, johon sai lääkäriltä sekä sairaslomaa että antibioottikuurin. Jäykästi käy kävely, istuminen on tuskallista, kuumekin vaivaa. Minä mokoma olen tietysti terve kuin pukki.

Sain eilen tietää kiinnostavasta avoimesta työpaikasta ja hain sitä. En usko tulevani valituksi. Koulutukseni ei ole varsinaisesti mikään suositus minua kiinnostaviin paikkoihin. Valmistauduin tulevaan pettymykseen siivoamalla keittiön kaapin. Täytyi heittää pois melkoinen määrä vanhaksi menneitä suklaita ja vastaavia, niitä on jäänyt joululta asti syömättä.

Ulkona laulaa livertää jo peipponen – puoli kuuta kesään!

Maasta ja menneisyydestä

Luin Rosa Liksomin ohuen tarinakirjan Maa. Liksomin kertomukset ovat usein lyhyitä, mutta osuvia tokaisuja aikamme ilmiöistä. Ne osaavat myös olla salaperäisiä: lukijan on suorastaan pakko miettiä mitä Liksom oikeastaan tarkoittaa. Oliko se mukava hoitoalan ihminen armomurhaaja? Siksikö poliisit tulivat työpaikalle? Oliko hoitoon tuotu pikkutyttö tuhottu ympärileikkaamalla hänet, siitäkö oli kyse? Liksom ei sano suoraan, mutta lukija on vapaa mielikuvittelemaan ja luomaan oma käsityksensä tapahtumista.

Nautiskelen myös uudemman kerran Nietzschen teoksesta Kirjoituksia kreikkalaisista. Keitä oikeastaan olivat ne muinaiset kreikkalaiset, anaksimandrokset, herakleitokset ja homerokset, joita ihailemme ja joista kirjoitamme? Heissä yhdistyi pimeä julmuus, nautiskeleva aistien hämärä ja toisaalta tavaton filosofinen selkeys. Kreikkalaisten onneksi (?) he antoivat näiden elää ainakin osin rinnakkain. Moderni ihminen puolestaan hämmentyy joko-tai -ajattelussaan. Meihin on iskoistettu niin syvällisesti ajatus ihmisarvosta, työn arvosta, yksilöllisyydestä (johon ei liity ajatusta valtion tai yhteisön hyväksi toimimisesta nerokkaankaan yksilön päämääränä), että menneiden aikojen kreikkalaiset ovat meille henkisessä mielessä muukalaisia.

Olipa ihminen kristitty tai ei, niin tämä postmoderni maailmamme lepää edelleenkin juutalaiskristillisen arvomaailman pohjalla. Me uskomme työhön ja ihmisarvoon. Me uskomme tasa-arvoon. Korotamme taiteen tekemisen ylitse muiden ammattien. Tuomitsemme orjuuden, vaikka itse olisimme orjia. Kun katsomme menneisiin aikoihin haluten ymmärtää, niin meidän pitäisi porautua katseellamme eri aikakerrostumien ja kulttuurivaikutteiden läpi. Pystymmekö siihen?

by Ninni

Suviyöt

Allergialääkitettynä tuntuu koko elämä olevan kuin unta vain. Huomasin juuri nukkuneeni tiedottoman unta läpi merkittävien aikojen. Nyt on nimittäin suviöiden aika: Kustaa Vilkuna kertoo meille esivanhempiemme pitäneen 12.-14.4. välisiä öitä suviöinä ja tämä ennen Tiburtiuksen päivänä tunnettu päivä – tämä päivä siis, jota nyt elämme – on ollut ensimmäinen suvipäivä. 

Muinoin pohjoismaissa vuosi oli jaettu kahteen osaan, suveen ja talveen. Silloin kesä katsotaan alkavaksi melko aikaisin ja talvi samoin, jo lokakuussa. 

Kylmä sää suviöinä on perinteisesti ollut huono merkki: kylmä jatkuu silloin ainakin 40 seuraavan päivän ajan. Olin kuulevinani viime yönä reipasta sateenropinaa ja kylmältä sää tuntui. Kun ei nyt menisi kesä pilalle!

Kalojen on sanottu lähtevän liikkeelle Tiburtiuksen päivänä ja täällä Varsinais-Suomessa paimenessa olijat soittivat "suden suuta kiinni" tänä päivänä, ettei susi tekisi karjalle pahojaan.

Baletti: uudet sarjat 

Eilen oli balettipäivä. Meitä ennen esiintyvä ryhmä on jo saanut asunsa. Me kai saamme omamme ensi viikolla. Hiukan jännittää, kun en yhtään tiedä millaiset ne ovat. Aloitimme eilen uusien sarjojen kanssa, jotka vaikuttavat vaikeammilta ja pitemmiltä kuin edelliset – enemmän muistettavaa. Onneksi tällä kertaa ei kuitenkaan tarvitse tarttua omaan jalkaansa kiinni ja nostaa sitä korkeuksiin! Taaksepäin taivutuksia kuitenkin on ja ne ovat minun jäykkäselkäisen ikuinen kompastuskivi. Hiukan hämäävää myös tehdä asioita neljännestä asennosta käsin, jalat eivät ole tottuneet siihen. Parempi kuitenkin neljäs kuin viides. 

Harjoittelimme Esityksen koreografiaakin. Alkoi hetken ajan tuntua siltä, että koko homma leviää käsiin. Esiintyjiä on ilmeisesti eri määrä näissä meidän osallemme tulevissa kahdessa esityksessä ja se hiukan hämmentää.  Ylimääräisiä harjoituksia on kuitenkin luvassa ensi viikolla. Niin, ja sitten tietysti kenraalit siihen päälle paikan päällä. 

Yks on huoli..

Lueskelin allergialääkkeiden käyttöohjeita. Tablettipaketissa oli huolestuttavaa vihjailua jostakin "erittäin harvinaisesta" sivuvaikutuksesta, nimittäin okulogyyrisestä kriisistä. Se on, kuten esite avuliaasti informoi, eräänlainen silmien kouristuskohtaus, jossa silmät ovat usein kohdistuneet samaan suuntaan, yleensä ylöspäin. Eikä tässä vielä kaikki! Epäonnekkaat voivat myös saada maksavaivoja: hepatiittitapauksiakin on raportoitu hoitoon liittyen! Niin, ja lääke saattaa edesauttaa nesteen kertymistä ihonalaisiin kudoksiin (angioneuroottinen edeema!).  

Sivuvaikutuslitanian lopussa on omituinen kehotus: "Jos havaitset sellaisia haittavaikutuksia, joita ei ole tässä mainittu, tai kokemasi haittavaikutus on vakava, kerro  niistä lääkärillesi tai apteekkiin." Millainen mahtaa olla ei-niin-vakava okulogyyrinen kriisi? Jos minun silmäni alkavat kouristella, vaikkapa vain vähän, tai jumittua paikoilleen, niin menen takuuvarmasti lääkäriin heti. Ja sanon asiasta apteekin väelle.

by Ninni

Eläinhyvyys

Allergialääkkeiden syystä tai ansiosta simahdin eilen illalla epänormaalin aikaisin. Nukuin kuusi tuntia yhtäjaksoisesti – hämmästyttävää. Jos ottaisin allergiarohtoja joka päivä, niin valokynä muuttuisi pian tarpeettomaksi painolastiksi meikkipussissa.

Keskiajalla kerran

Ei pyhyys ole ihmisen yksinoikeus. Koirakin voi olla urhea, pyhä ja tehdä hyvää. Keskiajalla kerran, Ranskassa 1200-luvulla, eli jalosyntyisessä perheessä vinttikoira. Guinefort-koira oli perheen luottojäsen ja sai jopa vartioida perheen vauvaa.

Kerran isäntä palatessaan huomasi lastenhuoneen epäjärjestyksessä ja verta joka paikassa, myös koiran tassuissa ja suussa. Kehto oli nurin – kaikki merkit viittasivat koiran saaneen jonkin sortin raivokohtauksen ja tappaneen lapsen. Suunniltaan oleva isäntä tappoi koiransa siihen paikkaan.

Ja mitä selvisikään: veri oli kotoisin myrkkykäärmeestä, joka oli luikerrellut lapsen luo. Koira oli hengenvaaraa uhmaten tappanut käärmeen ja pelastanut vauvan, joka löytyi vahingoittumattomana. Katuva mies hautasi koiransa kunnialla ja hautapaikasta tuli paikallisen väestön – erityisesti naisten – suosittu pyhiinvaelluskohde. Tämän hartauden harjoituksen keskeytti kuitenkin kiivastunut kirkonmies, jolle ajatus koiran haudasta pyhänä paikkana oli kauhistus. Koiraparan jäännökset kaivettiin ylös ja poltettiin ja hautapaikalla olevat puut kaadettiin. Vaan sitkeästi jatkui Pyhän Guinefortin muistaminen: vielä ennen toista maailmansotaa naiset kävivät paikalla rukoilemassa varjelusta pienokaisilleen. 

Se Pyhästä Guinefortista. Toimikoon johdantona tärkeään asiaan: eläimissä ilmenevään hyvyyteen. Minun on vaikea uskoa, ettei eläimillä olisi sielua. Joskus eläinhyvyyteen on helpompi uskoa kuin ihmishyvyyteen, niin väärin kuin se onkin. Olemmeko me ihmiset liian älykkäitä ollaksemme hyviä? Vai mistä johtuvat nämä atomipommipuuhastelut, keskitysleirit, biologiset aseet? Toki on myös ihmisiä, jotka ovat vieneet hyvyyden kaikkien tunnettujen rajojen yli, kuten esimerkiksi Äiti Teresa. Ääripäät ovat musta ja valkoinen – sinne välille mahtuu niin paljon kaikenlaista. Paljon neutraalia potentiaalia, kunnes ihminen itse päättää mihin suuntaan sitä lähtee käyttämään.

Naapurustostamme löytyy talo, jonka pihalla on koiran hauta. Ristillä merkitty (tätä moni pitää sopimattomana) ja kukin koristeltu. Muistan koiran hyvin: se tervehti aina iloisesti minuakin ja loikki luokse tien yli. Ehkä tie koitui sen kohtaloksi ja liian lujaa ajava auto, tai kenties se kuoli vanhuuteen? En tiedä. Koiran hauta on kuitenkin jo pari vuotta vanha, mutta paremmin hoidettu kuin monen ihmisen. Se kertoo rakkaudesta, ikävästä ja muistamisesta, jonka tuo pieni Luojan luoma on varmasti hyvin ansainnut.

by Ninni

Allergia alkaa

Ilmassa liikkuvat näkymättömät pikkupaholaiset, siitepölyt sun muut, ovat nyt aktivoituneet ja aiheuttavat ongelmia. On allergian aika: tukkoinen olo ja silmät kutisevat, päätäkin särkee lupaavasti. Kaikkinainen toimintakyky on rajoittunut ja väsymys on valtava. Joka vuosi lykkään lääkkeiden ostoa muistellessani, ettei tilanne edellisenä vuonna ollut ”niin kauhean paha”. Vaikka se oli. Sen vain ehtii unohtaa.

Täytyy kai tehdä toivioretki apteekkiin. Minulta saa apteekin väki pian alkaa periä vuokraa, niin usein ja pitkään siellä viihdyn. Jos en osta salmiakkia, niin sitten pyörin lisäravinnehyllyllä. Jos en osta lisäravinteita, niin minut löytää reseptilääkkeiden kiehtovasta maailmasta. Henkilökuntakin pian tervehtää kuin vanhaa ystävää.

Värttinä on hyvää allergiamusiikkia. Lainasin Värttinää viimeksi kirjastossa käydessäni ja otinkin oikein monta levyllistä. Musta lindu erityisesti on mieleeni. Joissakin Värttinän lauluissa on sellaista lohduttomuutta, joka tuntuu sopivan tilanteeseen.

by Ninni

Kevätsade, eli ihmeellinen on elämä

Sade, taivaan lahja maalle, saapuu. Pisarat putoavat pehmeästi maahan, mäntyjen kyljet ovat tummuneet taivaanvedestä. Puiden oksilla roikkuvat pisaraiset perin raskaina ja kirkkaan pisaran pudetessa oksa värähtää.

Maa elää. Kaikki elämä tuntuu pyhältä ja ihmeelliseltä. Elämän ihmeellisyyskö sitten johtaa myös haluun tehtailla sitä: brittitutkijat ovat yhdistelleet ihmisen soluja lehmän munasoluun luoden alkion, jossa on siis ihmisen DNA:ta lehmän munasolussa. Näitä kummallisia uutisia tuntuu tulevan kuin liukuhihnalta meidän päivinämme. 

Geenien sorkkiminen voi tuntua arveluttavalta, mutta on siinä toki etunsakin. Uusimmassa Tieteen Kuvalehdessä oli innostava artikkeli geeniteknologiasta kalatalouden piristäjänä. Steriilit, geneettisesti käsitellyt kirsikkalohenpoikaset on saatu tuottamaan kirjolohen mätiä ja maitia ruiskuttamalla niihin kirjolohista otettuja siittiöiden kantasoluja. Ja kuin ihmeen kautta aikanaan syntyy maailmaan paljon uusia kirjolohia, nam! Menetelmää toivotaan ratkaisuksi myös tonnikalan vähyyteen. Tälle ajatukselle minäkin voisin lämmetä. 

Kun voisikin

Keväällä on lupa haaveilla hullujakin. Kun voisikin muuttaa Pohjois-Karjalaan, tai sitten Etelä-Amerikkaan. Pohjois-Karjalassa voisi sentään asua supisuomalaisen metsän keskellä, korvessa, kaukana kavala maailma. Vaaroja ja vesiä, järjestäytynyt yhteiskunta jossain lähellä kärkkyen, muttei liian lähellä.

Etelä-Amerikassa taas voisi asua valkoiseksi rapatussa talossa ja pitää kanoja takapihalla. Viettää siestaa riippumatossa, vanha radionrämä jossain taustalla soiden. Sitä voisi kasvattaa yrttejä pihalla, nauttia hedelmät tuoreena. Elää yksinkertaisesti, ehkä opetella ompelemaan vaatteensa itse.

Pohjois-Karjalassa ja Etelä-Amerikassa ei ensi katsomalta näytä olevan paljonkaan samaa. Ihan erilaisilta haaveilta vaikuttavat, vaan onkohan noin? Byrokratia minua vain ahdistaa, sitä haluaa pötkiä pakoon. Ja muovi ahdistaa, ja mainokset. Verotoimisto, KELA, eläkekertymä, omavastuu, vakuutusviidakko. Katuvalot, asfaltti, mopopojat. Jos ei PuoLiskoista olisi, niin ehkä olisin jo lähtenyt.

by Ninni

Muurahaismurhailua

Meillä syttyy tänään sota muurahaisia vastaan. Ne mokomat yrittävät valloittaa kotiamme vähän joka suunnalta: keittiöstä, eteisestä ja alakerrasta. Viime keväänä säästyimme vitsaukselta, mutta sitä edellisenä taisivat muurahaissyötit olla käytössä. Toissa vuonna murkut yrittivät kai jonkinlaista pesänrakennusyritystä eteiseen, mutta joutuivatpa vain lähtemään/kuolemaan.

Kun tuttu ympäristö vaihtuu

Pohjois-Karjala kuume vaivaa yhä. Hain siihen lääkitystä lukemalla Heikki Turusen Orpopojan valssin ja Pohjoisen ulottuvuuden. Orpopojan valssi oli kaunis rakkauden ja kunnioituksen osoitus sotasukupolven maalaisnaiselle, äidille. Ihmeellinen on maalaisäidin selviytymiskyky: kovat elinolosuhteet ja suuri lapsijoukko eivät lannista, eikä luulevainen mustasukkamies ja parisuhdetappelut. Vasta silloin annetaan periksi, kun tuttu ympäristö vaihtuu vieraaseen ja keinotekoiseen. Vapaana elänyt eläinkään ei helposti sopeudu eläintarhaan, kuinka sitten ihminen?

Tavallaan samaa teemaa jatkaa Pohjoinen ulottuvuus siinä mielessä, että sekin käsittelee maan ihmisen kyvyttömyyttä sopeutua euroelämään. Muutto kaupunkiin tai kunnan keskustaan voi tietää palvelujen tuloa lähemmäs, mutta samalla oman elämän mielekkyys karkaa kauemmas. Apteekin, pankin ja kaupan läheisyydestä maksetaan kova hinta.

Pohjoisessa ulottuvuudessa on myös suorastaan absurdeja piirteitä. Internet-aika tulee maaseudullekin: kinkysivustoilla viihdytään ja sadomasokismi viettelee niin suuren talon nuoren emännän kuin pienelle paikkakunnalle eksyneen alkoholiongelmaisen papinkin. Karaoken tahdissa sopeudutaan tai ei sopeuduta järjettömän eurobyrokratian vaatimuksiin muovilapuin merkityistä lehmänkorvista ja tarkastajien pistokäynneistä.

by Ninni

Kuin mettä ja hunajaa

Siivousurakan päälle uni maittoi mukavasti viime yönä. Mutta silti vaivasi kesken oleva kirja mieltä niin, että aamuaikaisella ennen herätyskelloa täytyi siihen taas iskeä kiinni.

Heikki Turusen Maalainen on nimeltään tämä mieltä vaivannut tekele. Turusen muidenkin romaanien tapaan Pohjois-Karjala on romaanissa mukana melkein kuin yhtenä kasvona henkilögalleriassa, mutta tällä kertaa päähuomio kohdistuu rakkaustarinaan. Kansakoulupohjainen maalaiskirjailija Henkka Oinonen kohtaa Savonlinnassa oopperajuhlien aikaan kulttuuripitoisen taidelaulaja Kaarina Munsterhjelmin ja väkevä suhde kehittyy kansankuvaajan ja akateemisen oopperakuorolaisen välille.

Jännityselementtiäkin on mukana: Kaarina ”Kanka” Munsterhjelm on ainakin minun amatööridiagnoosini mukaan pahasti läheisriippuvainen ja tasapainoton ihminen. Hän takertuu naimisissa olevaan Oinoseen, unohtaa autuaasti kaikki suhteen pelisäännöt (ne tyypilliset: vaimoa ei jätetä, perheasiat pidetään erillään suhteesta) ja suorastaan jahtaa miestä kuin saaliseläintä. Rakkaus, henkinen väkivalta, ystävyys, viha – ne vuorottelevat, menevät lomittain, elävät samassa ihmisessä. Suhteen lopullinen merkitys selviää vasta sen päätyttyä.

Muokkaako ihminen mielessään menneistä suhteista jotakin parempaa kuin mitä ne olivat? Aika kultaa muistot? Suurissa rakkaustarinoissa on sellainen mielenkiintoinen piirre, että ne loppuvat aina. Romaanin lopussa Oinonen kaipaa Kankaa, näkee tässä monia merkityksiä hänelle niin kirjailijana kuin miehenä – mutta entä jos rakkaustarina olisi jatkunut? Rasittavia kohtauksia, henkiset ruuvipihdit puristamassa, riippuvaisuutta, mustasukkaisuutta? Olisi voinut koko tarina saada toisenlaisen merkityksen. Pari vuotta myllytystä kestettyään on mahdollista vielä romantisoida se elämää suuremmaksi rakkaudeksi, mutta parin kymmenen vuoden jälkeen tilanne olisi voinut olla toinen.

Turusen kieli on ihanaa, kuin mettä ja hunajaa. Kuka muu enää kutsuisi naista kassapääksi? Turunen on kuin silta kalevalaisen ja nykykielen välillä, Karjalan rakastaja, huutavan ääni erämaassa.

Baletti: H-hetki lähestyy!

Baletissakin tuli pyörähdeltyä. Esiintymisen hetket lähestyvät ja joukkomme stressaa. Yksi huolehtii esiintymisasuista, toinen murehtii koreografian muistamista. Minua hermostuttaa lähinnä tuo ompelemispuoli: jos ihmiset oikein innostuvat ja esiintymisasua pitää kotona ommella upeampaan uskoon, niin mikä sitten neuvoksi? Minä en ole kaksinen ompelija. Esiintymisissä tulee olemaan paikalla lehdistöäkin.

by Ninni

Kartalta pudoten ja sille taas nousten

Siivoan. Heilun imurin kanssa, häärään mopin varressa. Teen puhdasta jälkeä, koska en saa siitä rahaa, vaan kyseessä on oma kotini, jossa saan asua ja joudun asumaan. Jos olisin palkattu siivooja, niin takuulla vetäisin mutkat suoriksi monin paikoin. Se on yleinen käytäntö, sen verran asioista tiedän minäkin.

Välillä on pakko pysähtyä huokaamaan ja pitämään teetauko. Kirjakin sattuu sopivasti käsille ja mieli saa ravintoa ruumiin levätessä. Olen rakastunut Heikki Turusen kirjoihin, niitä on lainakirjojen hyllyssä monta kappaletta. Luen niitä nauttien, mutta myös onnitellen itseäni siitä, että en joudu elämään elämääni niiden kuvaamissa olosuhteissa. Olisi melkoinen urakka alkaa huolehtia kymmenpäisestä lapsilaumasta: ruokkia, vaatettaa, huoltaa, heilua heinätöissä, ruokkia elikot, lypsää ne, siivota.. Siihen elämänmuotoon sopii oikeastaan yksi ja ainoa korkea eetos: työtä on rakastettava ja sitä on vihattava, sen tekeminen on oltava velvollisuus ja myös ylpeyden aihe. Sitä kautta on tultava aikuisen oikeudet ja sen on oltava myös moraalin mittapuu.

Minä en ole raivaajahengen edustaja missään mielessä. Olen ihan liian ”pullamössö” siihen ja myönnän sen. Toisaalta en jaksa ymmärtää sellaistakaan, että nuoret, terveet ihmiset parkuvat valtiolta apua, kun eivät yhden tai kahden lapsen kanssa jaksa* (?) kotiaan hoitaa. Täytyy tulla vieraan tekemään kotityöt, kun niin rasittaa^. Enkä jaksa tuntea sympatiaa erään ystäväni kuvaamaa nuorta perhettä kohtaan, jonka ensimmäisen lapsen ristiäiset sai suku järjestää, kun ei pariskunnasta ollut yksinkertaisintakaan leivonnaista leipomaan, tai konditoriassa käymään. Nykyisin ei kai enää ole häpeä olla laiska, aikaansaamaton ja osaamaton. Itse en kehtaisi toisilla ihmisillä teettää palkatonta työtä, niin kauan kuin minulla kuitenkin on kaksi kättä ja jalkaa ja (suhteellisen) terve, nuori ruumis.

*) ”jaksa” on tässä tapauksessa synonyymi viitsimiselle.

^) ”rasittaa” merkitsee tässä tapauksessa laiskamadon puraisua.

by Ninni

Kevätmaa

Yksinäinen krookus ponnistaa kevätmaasta. Violetti hehkuu urheasti talven väsyttämää nurmea vastaan. Tien vieressä on muutama leskenlehtikin ja ilmassa tuoksuu lämmennyt maa. Pihan linnunpöntöstä käydään melkoista taistelua. Halukkaita asukkaita ovat ainakin talitiainen ja sinitiainen. Niiden takana häälyy uhkaavana kirjosiepon varjo: se voi vielä yllättää ja vallata pöntön omaksi kodikseen tiaisista huolimatta.

Polkupyöräilijöitä on äkkiä liikkeellä joka puolella. Koulutytöt kikattavat ja ravaavat kaupassa ostamassa jäätelöä ja karkkia. Joka toinen vastaan tuleva ihmisolento tuntuu päivittelevän iloisena aurinkoisen sään vaikutusta jaksamiseen ja mielialaan, enkä minäkään ole poikkeus. Kaikesta optimismista huolimatta oli pakko apteekissa poiketa ja ostaa B-vitamiinia – ihan vain varmuuden vuoksi.

Jumala(ton?)

Erik Wahlströmin kirjoittama romaani Jumala on hermostuttanut joitakin ihmisiä. Muistelen lukeneeni joko netistä tai lehdestä murinaa tuosta kirjasta, joten luin sen sitten itsekin. Minua se ei loukannut. Wahlström kirjoittaa hauskasti Jumalan, enkelien, ihmisten ja Jeesuksen tarinan aina luomisesta Jumalan eläkkeelle jäämiseen asti. Tämä kirja on romaani, ei mikään Raamatun korvike, ja sellaisena siitä voi hyvin nauttia. Totisille torvensoittajille tosin en suosittelisi.

Laterna magican jälkeen jatkoin Bergman-linjalla ja luin Anna Bergmanin tilityksen Kuuluisan isän tyttö.  Edellisessä bloggauksessani päivittelin kasvatuksella aikaan saatuja vahinkoja: Anna Bergmanin tarina vain vahvistaa saamaani vaikutelmaa. Sekä Anna että Bergmanin toinen tytär Maria von Rosen tuovat kirjoissaan esille isänsä hankalaa ja itsekeskeistä puolta. Jumaloitu teatterimies oli yksityiselämässään vaikea ihminen. Asennoituminen perheeseen, naisiin ja lapsiin oli kokonaan oma lukunsa: Anna Bergman kertoo isänsä tarpeesta ”omistaa” naisia. Bergman oli viidesti naimisissa ja siinä sivussa oli sellaisiakin suhteita, jotka eivät päätyneet avioliittoon. Anna Bergman kuvaa isäänsä ihmiseksi, joka ei välittänyt lapsista, mutta siitä huolimatta jätti jälkeensä yhdeksän perillistä.

by Ninni

Laps(u)us

Luin Ingmar Bergmanin Laterna magican. Ennen maailman aikaan lasten kasvatus oli melkoista sadismia. Ehkä ihmiset silloin eivät tienneet paremmasta, tekivät vain parhaansa: kasvattivat sillä ainoalla tavalla jonka osasivat.

Bergmanin pappisperheessä rikkeistä rankaistiin eristämällä syyllinen ensin sosiaalisesti muista perheen jäsenistä. Tämän kai piti saada rikollinen kaipaamaan terveellä tavalla rangaistusta, joka seuratessaan koostui rankasta selkäsaunasta ja pimeästä komerosta ynnä vuoteeseen menemisestä nälkäisin vatsoin. Pikantti yksityiskohta: selkäsaunan jälkeen piti suudella sen antaneen isän kättä.

Pientä poikaa motivoitiin rakon hallitsemiseen nöyryyttämällä: jos sattui vahinko, niin poika puettiin määrätyksi ajaksi punaiseen mekkoon. Tietysti sukulaiset ja perheystävätkin saivat tietää onnettomuudesta, jota kommentoitiin ja naurettiin vapaasti siinä seurustelun lomassa.

Laterna magicassa tunnistaa monia asioita Fannystä ja Alexanderista. Fannyn ja Alexanderin kammottava vanhempi on sentään "vain" isäpuoli – sydäntä kylmää kun tietää todellisuudessa piispan esikuvan olleen Ingmar Bergmanin oma isä, samaa lihaa ja verta kuin poika itse.

Kuinka monta sukupolvea kuluu, kunnes joku siinä veren ketjussa havahtuu ja ymmärtää, herkistyy lapsen tarpeille? Kuinka paljon aikaa se vie? Ei nöyryyttämällä kasva muita kuin nöyryyttäjiä ja pojasta polvi pahenee.

Lapsuuden värit

Oma lapsuuteni ei onneksi ollut selkäsaunojen ja nöyryytysten täyttämä. Minun lapsuuteni oli onnellinen lapsuus, sen värit iloisia ja kirkkaita. Tummia sävyjä siihen toivat erilaiset pelot: pelkäsin joskus järven sileää pintaa, metsän heijastumista siihen – se näytti pohjattoman syvältä silloin. Pelkäsin kuollutta, sinertävää rapua rannalla.

Heleitä ja hilpeitä muistoja: viiden ja kymmenen pennin karkit. Merirosvorahat ja avaruusrahat. Pikkukaupungin lapselle markkinat olivat suuri tapahtuma. Ne viipurinrinkelit ja markkinapallot, punoittavanenäiset helppoheikit ja halvat hyrrät. Muistan säälineeni helppoheikkejä, joilla näin käsissä sormettomia hansikkaita. Luulin niiden olevan rikki, en tiennyt niin olevan ihan tarkoituksella.

Kevään ensi uinti oli aina käännekohta. Muistan kuinka vedessä käytiin joskus huhti-toukokuun vaihteessa. Kylmää oli! Saunan ja uinnin jälkeen isä laittoi minut kerran isoisän sodanaikaiseen makuupussiin lämpenemään. Se oli ruskea, painava ja untuvainen, aivan erilainen kuin nykyajan ultrakevyet ja kirkasväriset avaruuspussit. Muistan takassa palavan tulen, oman pienen itseni lämpimässä pussissa, ihan lähellä jossain olevan unen, onnen.