Laps(u)us

Luin Ingmar Bergmanin Laterna magican. Ennen maailman aikaan lasten kasvatus oli melkoista sadismia. Ehkä ihmiset silloin eivät tienneet paremmasta, tekivät vain parhaansa: kasvattivat sillä ainoalla tavalla jonka osasivat.

Bergmanin pappisperheessä rikkeistä rankaistiin eristämällä syyllinen ensin sosiaalisesti muista perheen jäsenistä. Tämän kai piti saada rikollinen kaipaamaan terveellä tavalla rangaistusta, joka seuratessaan koostui rankasta selkäsaunasta ja pimeästä komerosta ynnä vuoteeseen menemisestä nälkäisin vatsoin. Pikantti yksityiskohta: selkäsaunan jälkeen piti suudella sen antaneen isän kättä.

Pientä poikaa motivoitiin rakon hallitsemiseen nöyryyttämällä: jos sattui vahinko, niin poika puettiin määrätyksi ajaksi punaiseen mekkoon. Tietysti sukulaiset ja perheystävätkin saivat tietää onnettomuudesta, jota kommentoitiin ja naurettiin vapaasti siinä seurustelun lomassa.

Laterna magicassa tunnistaa monia asioita Fannystä ja Alexanderista. Fannyn ja Alexanderin kammottava vanhempi on sentään "vain" isäpuoli – sydäntä kylmää kun tietää todellisuudessa piispan esikuvan olleen Ingmar Bergmanin oma isä, samaa lihaa ja verta kuin poika itse.

Kuinka monta sukupolvea kuluu, kunnes joku siinä veren ketjussa havahtuu ja ymmärtää, herkistyy lapsen tarpeille? Kuinka paljon aikaa se vie? Ei nöyryyttämällä kasva muita kuin nöyryyttäjiä ja pojasta polvi pahenee.

Lapsuuden värit

Oma lapsuuteni ei onneksi ollut selkäsaunojen ja nöyryytysten täyttämä. Minun lapsuuteni oli onnellinen lapsuus, sen värit iloisia ja kirkkaita. Tummia sävyjä siihen toivat erilaiset pelot: pelkäsin joskus järven sileää pintaa, metsän heijastumista siihen – se näytti pohjattoman syvältä silloin. Pelkäsin kuollutta, sinertävää rapua rannalla.

Heleitä ja hilpeitä muistoja: viiden ja kymmenen pennin karkit. Merirosvorahat ja avaruusrahat. Pikkukaupungin lapselle markkinat olivat suuri tapahtuma. Ne viipurinrinkelit ja markkinapallot, punoittavanenäiset helppoheikit ja halvat hyrrät. Muistan säälineeni helppoheikkejä, joilla näin käsissä sormettomia hansikkaita. Luulin niiden olevan rikki, en tiennyt niin olevan ihan tarkoituksella.

Kevään ensi uinti oli aina käännekohta. Muistan kuinka vedessä käytiin joskus huhti-toukokuun vaihteessa. Kylmää oli! Saunan ja uinnin jälkeen isä laittoi minut kerran isoisän sodanaikaiseen makuupussiin lämpenemään. Se oli ruskea, painava ja untuvainen, aivan erilainen kuin nykyajan ultrakevyet ja kirkasväriset avaruuspussit. Muistan takassa palavan tulen, oman pienen itseni lämpimässä pussissa, ihan lähellä jossain olevan unen, onnen.