Kategoria: Vanhat jutut

by Ninni

Fiktion sietokyvystä

Baletin päätyttyä tältä keväältä ovat lauantait muuttuneet. Tuntuu kuin aikaa olisi paljon enemmän, eikä tarvitse huolehtia kellon viisareiden vahtimisesta. Se on samaan aikaan mukava ja ikävä tunne. Päivän voi käyttää kuinka vain, mutta balettitottumus on syvällä. Iltapäivistä ikään kuin puuttuu jotakin. Baletiton olo tuntuu iltaan asti: lihaksia ei ole käytetty, eikä tasapainoaistille esitetty minkäänlaisia haasteita.   

Heräsimme tänään normaalia aikaisemmin. Kävimme kirjastoissa ja huomasin fiktion sietokykyni yhä vain parantuneen. Lainasin useammankin Marguerite Duras'n kirjan ja Mario Vargas Llosan Julia-täti ja käsikirjoittaja.

Pitkän ajan vietin fiktion suhteen rajoittuneena, mutta nyt se on muuttunut. Tuntuu kuin olisin palannut nuoruusvuosien romaaniahmatin aikakauteen. En enää jaottele kirjoja niin ankarasti kuin vaikkapa vuosi sitten. Silloin minusta romaanit olivat sokeria ja rasvaa pursuavia leivoksia ja tietoteokset vankkaa kaurapuuroa tai ruisleipää. Romaanin lukeminen oli kuin karkkipäivän pitämistä. 

Kaikuja menneestä maailmasta

Kävin jokin aika sitten pitkästä aikaa pankissa. Siis ihan pankki-pankissa, siinä perinteisessä, jossa on pankkisali ja eläviä asiakaspalvelijoita. Se toi mieleeni muiston kaukaa menneestä maailmasta, 70-luvun Lappeenrannasta, joka on monessa suhteessa jo yhtä kaukainen aikapaikka kuin vaikka 50-luvun Lappeenranta. 

Pienenä tyttönä ennen kouluikää pääsin äidin mukana kaupungille "asioita hoitamaan" kuten hän sanoi. Asioiden hoito alkoi usein pankista. Kuka vielä muistaa vuoronumerottoman ajan? Pitkänpitkät jonot jokaisen pankkineidin luukun edessä. Olivatko ihmiset ennen nettiä kärsivällisempiä, valmiimpia odottamaan? Ehkä olivat hyvinkin, koska minäkin maltoin mieleni (eipä ollut muita vaihtoehtojakaan) ja jonotin kiltisti äidin vieressä. Elettiin Jonotuksen Aikaa, jonotuksen nopeudessa. Elettiin ihmisten yhteydessä: oman kodin yksityisyydestä käsin ei voinut asioita hoitaa, vaan piti vaivautua menemään ihmisten ilmoille. 

Muistan katselleeni kanssajonottajia pienen tytön korkeudelta. Katselin erityisesti aikuisten ihmisten käsiä. Jos niissä oli paljon valkoisia ja ruskeita kirjekuoria, niin se tiesi erittäin pitkää odotusaikaa meille. Jos taas kädet olivat melkein tyhjät niin oli toiveita selvitä nopeasti. 

Mammonaa oikeasti haettiin pankista ja käteistä käytettiin. Ei ollut yhden yhtäkään raha-automaattia tai laskunmaksuautomaattia. Ne asiat piti hoitaa pankissa ja siihen piti varata aikaa. Pian kaikki tämäkin unohtuu. Internet ja nettipankit pyyhkäisivät pitkät jonot pois kuin taikasauvalla heilauttaen. Samalla katosivat monet pankkineidit, käsillä kirjoittaminen, tietokoneettomat työpöydät, säästöpossut ja pankkikirjat.  

by Ninni

Kaikki tuntevat apinan, apina ei tunne ketään

Törmään usein kiinnostavaan ilmiöön: ihmiset tuntevat minut, minä en tunne ihmisiä. Enemmän kuin yhden kerran olen kuullut tuntemattomien ihmisten sanovan: "Olen nähnyt sinut usein.." Itse olen näissä tilanteissa se, joka ei ole nähnyt mitään tai ketään.

Minulle ensinnäkin autossa istuvat ihmiset muuttuvat näkymättömiksi. Heitä "ei lasketa". En koskaan kävellessäkään katso ohiajavia autoja – vaikka ilmeisesti niistä katsotaan kävelijöitä – tai niiden ihmissisällystä. Se voi johtua huonosta näöstäni, autojen nopeasta kulusta tai ikkunalasien heijastuksista. Tai sitten siitä, että mieli on täynnä omia mietteitä, harhailen ajatuksissani jalat kiinni tiessä mutta mietteet korkeuksissa pilviä tavoitellen.

Pyöräilijät tekevät itsensä näkymättömiksi käyttäessään kypärää. He viuhahtavat ohi sellaista vauhtia, ettei piirteitä ehdi havaitsemaan. Oikeastaan huomaamiskynnyksen ylittävät lähinnä toiset kävelijät. He elävät samassa nopeudessa, kävelijän tahdissa, itseni kanssa. Myös korkeus on sama: kävelijän korkeus on noin 160-190 senttimetrin korkeudella maasta. Ja yhteinen pystyasento yhdistää! Ohi kävelevät kävelijät ovat kahisevia tuulipukuja ja kontekstistaan irrotettuja keskustelunpätkiä, jotka joskus jäävät vaivaamaan mieltä.

Miksi minut havaitaan, mutta minä en havaitse? Miksi me ihmiset havaitsemme eri asioita? PuoLiskoinen jopa tunnistaa ihmisiä heidän autojensa perusteella ja muistaa meidän ajokkiemme rekisterinumerot. Minulle autot ovat vain ohi vilahtavia värejä: tumman sinistä, kirkkaan punaista ja keltaista.

Minä havaitsen valikoivasti. Huomaan Laajoen kimaltavan pinnan ja vesilinnun sulkien kiiltävän pehmeyden. Näen kukkivat kukat ja hiirenkorvalla olevat puut. Naapurin kissan vaaniva käynti rekisteröityy myös tajuntaani. Koneita en huomaa, enkä teiden nimiä tai numeroita. Ja samalla kun havaitsen niin minut havaitaan. Minkälaisena – sitä en osaa sanoa. On sellaisiakin kävelyjä, joiden aikana en oikeastaan havaitse mitään. Eräänlainen automaattiohjaus on päällä ja jalat kulkevat, mutta mieli on kiinni luetussa kirjassa tai muistossa. Silloin muutun subjektista objektiksi. 

Lukulampun alla..

.. ovat olleet John Deweyn Art as experience ja Simone Weilin Painovoima ja armo. Simone Weil on ihmeellinen: huomaan pitäväni hänen ajatuksistaan nyt eri tavalla kuin muutama vuosi sitten. Löydän aina vain uusia kohtia, joissa on jotain koskettavaa ja totta. 

Tässä yksi: "Minulla on yhä taipumus levittää pahaa ympärilleni. Ihmiset ja esineet eivät ole minulle kyllin pyhiä. Kunpa voisin olla tahraamatta mitään, vaikkapa itse olisin enää vain pelkkää lokaa. Olla tahraamatta mitään edes ajatuksissani. Pahimpina hetkinäni en tuhoaisi kreikkalaista kuvapatsasta enkä Giotton freskoa. Miksi siis mitään muutakaan? Miksi tuhoaisin esimerkiksi tuokion jonkun ihmisen elämästä, tuokion, joka saattaisi olla onnellinen." -Niin totta!  

by Ninni

Sillä rajalla

Luin Marguerite Duras'n Moderato cantabilen. Se kertoo äidistä ja pojasta, kahvilasta ja tuntemattomasta työmiehestä. Nämä elementit tuo yhteen kahvilassa tapahtunut murha. Mies on tappanut naisen, mutta tämän kuollessakin vakuuttelee naiselle rakkauttaan. Teon näkeminen, silminnäkijyys, sitoo yhteen porvarillisesta maailmasta kotoisin olevan äidin Anne Desbaresdesin ja tuntemattoman työläismiehen.

Pojan pianotunnit antavat hyvän syyn naiselle kohdata tuntematon mies yhä uudestaan ja puhua tapahtuneesta. He eivät tiedä murhan taustalla olevaa tarinaa, mutta heillä on arvailuja, oletuksia ja uskomuksia. Ja vaikka kuinka tapahtunutta yrittäisi vältellä tulee se silti keskusteluihin aina vain uudestaan, se on toistuva teema ja siitä on mahdotonta päästä irti. Lopulta pariskunta alkaa kai itsekin kuvitella olevansa murhatun ja murhaajan kengissä. Tämä tapahtuu yhä uusien viinilasillisten myötä.  

Anne Desbaresdes on Sillä Rajalla: hän lipsuu, hänellä on raskas vartalo ja sekainen tukka, hän juo liikaa, hän alkaa olla oman sosiaalisen elämänsä yhtälön x. Kirjasta tekee kiehtovan sen keskeneräisyys. Emme saa tietää mitä tapahtuu vaalealle Anne Desbaresdekselle, joka kotona järjestyssä juhlatilaisuudessaankin virnistelee juopuneesti: hän tuo kahvilaminuutensa kotiin ja sitä ilmentäen oksentaa liikaa juoneena. Kirjan lopussa hän ei enää ole se henkilö, joka vie pojan pianotunnille. Tehtävän hoitaa joku toinen, mutta asia on myös kirjaimellisesti kuten sanoin: hän ei enää ole sama henkilö kuin kertomuksen alussa.

Moderato cantabile on kertomus kuolemasta, mutta se on myös kertomus rappiosta, alkoholin saavuttamasta voitosta. Se on kenties myös kertomus kahden eri elämäntavan välisestä kamppailusta ihmisen sielussa. Pienet asiat, näennäisesti merkityksettömät kohtaamiset muovaavat meitä ja muuttavat meitä. On vaikea tietää mikä kenetkin riittää sysäämään jonkun rajan yli. Sitä ei voi etukäteen sanoa.

Mieltä vaivaava kysymys

Aloin pohtia kaupan kassojen yhteydessä olevia roskiksia. Ne ovat siinä liukuhihnan päässä, siinä missä ihmiset pakkaavat ostoksiaan. Pieniä lokeroita, joihin uskoisin asiakkaiden rutistavan kassakuittinsa ja ehkä ostoslistansa. Mietin vain, että onko siinä kaikki. Vai laitetetaanko niihin vielä jotain muutakin? Ja mitä ihmettä se muu voisi olla. Purukumia, raaputettuja pika-arpoja, nälkäisenä avatun suklaapatukan käärepaperit?

Pitäisi kirjoittaa runo ja pudottaa se sinne kaikkien kuittien ja kauppalappujen joukkoon.     

by Ninni

Todellisuuden tuntematon luonne

Luin Sigmund Freudin kirjan Toteemi ja tabu. Kulttuurintutkijalle se on mielenkiintoista luettavaa jo monien antropologisten esimerkkiensä vuoksi. Sir James Frazerin klassikkoa The Golden Bough käytetään laajasti lähteenä ja muutkin alkuperäiskansoja tutkineet saavat suunvuoron.

Freud kaiketi aikoi teoksensa vastineeksi Jungin teorioille uskonnosta ja myyteistä. Kirjassa käsitellään uskonnon alkuperää, totemismia ja animismia ja tabujen syntyä. Mielenkiintoinen on erityisesti villin (eli alkuperäiskansan edustajan) ja neurootikon välinen yhteys. Itse tosin olen jo hieman kyllästynyt neurootikkoon sanana – sitä viljellään nykyisin niin taajaan, että se on joko kärsinyt inflaation tai lakannut merkitsemästä yhtään mitään.

Alkuperäiskansojen edustajat ja "neurootikot" eivät vain näe itsensä ja maailman välillä niin suurta eroa kuin jälkiteollistuneiden maiden ihmiset tai niin kutsutut normaalit ihmiset. Neurootikko elää omassa mielikuvitusmaailmassaan, jossa hänen ajatuksensa muuttuvat todellisuudeksi ja niillä on vaikutusta konkreettiseen maailmaan. Normaalin kuvitellaan tietävän paremmin. Mutta kuinka lienee? Voiko ajatus oikeasti muokata tätä todellista maailmaa, jossa elämme? Voiko joillakin rituaaleilla vaikuttaa todellisuuden luonteeseen?

Jokainen halukas vastatkoon kaikin mokomin tiukan ein. Itse en enää siihen leikkiin lähde. On olemassa asioita, jotka oikeasti haastavat koko sen todellisuuden, jota olemme tottuneet todellisuuden nimellä kutsumaan.

Täytyypä muuten lukaista uudestaan The Golden Bough.

Sade tuo vihreän tullessaan

Sade saa nurmikon vihertämään. Puiden oksilla on lupaus lehdistä ja maa tuoksuu jo kesältä – ei enää vain keväältä. Aamuisin linnut laulavat niin voimallisesti, että siihen herää. Ja jos eivät linnut herätä, niin valo viimeistään tekee sen. Se puikkelehtii verhojen välistä silmiin ja ilmoittaa uudesta aamusta.

by Ninni

Mahdollinen merkitys

Vajosin alas ja lainasin jokin aika sitten Merja Hirvisaaren Unien kirjan. Täytyi päästä kurkistamaan nähdyn hevosunen mahdollinen merkitys. Kirja tuntuu olevan kunnon unikirja, eli hevonen löytyy sieltä. Se on kirjan mukaan vieläpä hyvä enne. Hevosella ratsastaminen tuo mainetta ja kunniaa, laiduntava hevonen tuo menestystä työelämässä. Sairas hevonen viittaa ongelmiin ihmissuhteissa.

Hepo voi unikirjan mukaan esiintyä unessa sairaana, laitumella tai ratsuna. Itse en olisi aivan näin rajoittunut. Mitä tarkoittaa hirnuva hevonen, tai hevonen joka puhuu ihmisen kielellä? Entä jos unessa hevonen lainaa äänensä kissalta. Mitä tarkoittaa hevosen lentäminen, sen teurastaminen, sen poikkeuksellisen väritys (esimerkiksi violetti)? Unikirjat ovat valitettavan suppeita.

Tuhlaavaista vaimoa saa läpsäistä

Jos on unien maailma ihmeellinen, niin on tämä todellinenkin ihan riittävän merkillinen. Saudi-Arabiassa paikallinen tuomari on vankasti sitä mieltä, että on oikein ja kohtuullista läpsiä tuhlaavaista vaimoa. Tuomari Hamad Al-Razine elävöitti näkemystään antamalla käytännön esimerkin miehestä, joka antaa vaimolleen 1200 rialia, joista vaimo käyttää abayan (perinteisen päästä varpaisiin peittävän asun) ostoon 900. Tässä tilanteessa, järkeilee Al-Razine, on vaimo ansainnut korvapuustinsa. Al-Razine ei sen sijaan kerro mitä pitäisi tehdä tuhlaavaisille aviomiehille.

by Ninni

Ihmeistä

On satanut koko päivän. PuoLiskoinen oli käymässä metsästysseurassaan ja minä olen viettänyt aikaani makuasennossa lukien. Sateen ääni on mukavaa taustaropinaa, sateen sormet rummuttavat kattoa ja omat sormeni kääntelevät hiljaa kirjan sivuja. Edes musiikkia ei kaivata, tässä on kaikki.

Luin Helvi Hämäläisen romaanin Kolme eloonherätettyä. Se on Uuden Testamentin inspiroima kertomus kolmesta kuolleista herätetystä ihmisestä: Lasaruksesta, Nainin lesken pojasta Esaiaksesta ja Jairuksen tyttärestä Esteristä. Tarina kerrotaan Marian, Lasaruksen sisaren suulla. Hän kohtaa nämä kolme ja joutuu pohtimaan miksi juuri he? Millainen ihminen ansaitsee ihmeen ja voiko sitä ylipäätään ansaita? Ihme, kuolleista herättämisen ihme, on armoa. Sitä ei voi eikä tarvitse ansaita, se vain annetaan.

Maria – ja me hänen kanssaan – joudumme pettymään kuolleista herätettyjen arkipäiväisyyteen. Lasarus on voimakas ja kunnollinen, mutta tavallinen maamies. Esaias on mitätön ja ulkonaisesti heikko nuorukainen, jonka ainoa merkittävä piirre on hyvyys eläimiä kohtaan. Jairuksen tytär Ester on turhamainen ja uhmaa isäänsä karkaamalla pakanan vaimoksi. Kaikki kolme myös suhtautuvat heille tapahtuneeseen eri tavalla: Lasarus tahtoo ihmisten unohtavan häntä kohdanneen ihmeen, Esaias kerskuu sillä lapsellisesti ja Ester kieltää sen kokonaan.

Maria itse sortuu valehtelemaan ja esittelemään komeaa legioonalaista kuolleista herätettynä mitättömän Esaiaksen asemasta. Komea ulkomuoto ikään kuin oikeuttaisi juuri tuon ihmisen valinnan. Kuolleista heränneen on inhimillisen järjen mukaan pakko olla jotenkin erilainen ja poikkeuksellinen.

Mietin kuinka vaikeaa on olla ihminen, jota ihme on koskettanut. Sellainen ihminen on lopun elämäänsä ihmeen koskettama, hänelle tapahtuneen ihmeen leimaama. Ehkä Lasaruksen ratkaisu oli viisas: ympäristön on parempi unohtaa, koska muuten ihminen ei koskaan saisi ihmeeltä rauhaa. Hän ei olisi enää oma persoonansa, vaan vain joku, jolle on tapahtunut jotain eriskummallista. Kuka haluaisi elää elämänsä kummastelun kohteena ja Ihmisenä, Joka Heräsi Kuolleista?

Ihme on ilo, mutta ei yksiselitteinen sellainen. Ihme on myös raskas taakka kannettavaksi. Menettääkö ihme arvonsa kohdistuessaan "tavalliseen" ihmiseen, vai eikö se juuri silloin ole suurempi ja merkittävämpi? Ja ihmiset pelkäävät ihmettä, haluavat mielellään kieltää sen ja selittää sen pois. Ihmeen kohdannut naapuri voi silloin joutua sijaiskärsijäksi pelon muuttuessa vihaksi.   

by Ninni

(Epä)puhdas rakkaus

Luin Marguerite Duras'n nuoruusmuistelman nimeltä Rakastaja. Se kertoo 15 ja puoli vuotta vanhasta koulutytöstä ja hänen ensimmäisestä rakkaussuhteestaan. Taustana on Duras'n kasvuympäristö: 1930-luvun eksoottinen Vietnam (ent. Indokiina), köyhtyvän pienen perheen taistelu kulissien ylläpitämiseksi, kolmilapsisen perheyhteisön monimutkaiset ihmissuhteet ja puhumattomuudet. Ja tietysti rotujen välinen jännite, joka on siirtomaakulttuurissa aina läsnä. Sitä ei voi kieltää: nuoren ranskalaistytön suhde rikkaaseen aasialaismieheen on skandaali.

"Marguerite" (käytän periaatteesta lainausmerkkejä, koska voiko oikeastaan kukaan muisteltu henkilö olla sama kuin se henkilö, joka oikeasti eli tapahtumat siinä ajassa ja paikassa) kokee eroottisen rakkautta sisältävän suhteen, mutta rakkaus ei ole puhdasta. Hänen puoleltaan se ei tähtää avioliittoon eikä ikuiseen onneen: tyttö tietää vaistomaisesti, että hän on levoton ja irrallinen olento, avioon sopimaton. Ja mies, rakastaja, on sittenkin liian heikko. Hänen elämänsä on etukäteen suunniteltu ja vanha isä pitää ohjaksia tiukasti kädessään. Tyttö on hänelle kaunis lapsi ja palvonnan kohde, mutta myös jonkinlainen hyväntekeväisyysprojekti. Missä kulkeekaan prostituution ja anteliaisuuden välinen raja. 

Tässä kirjassa on puhdasta aistillisuutta. Eri rotujen välinen rakkaus tarkoittaa erilaiseen ihoon tutustumista ja siitä seuraavaa aistinautintoa. Pehmeä ja kiehtovan vieraan värinen iho voittaa hetkessä yhteiskunnan säätämät säännöt ja tavat.  

Tyttö on melkeinpä shakespearelaisessa Julian iässä, mutta hän ei ole Julia. 15-vuotiaana hän tutustuu ruumiilliseen rakkauteen tehden sen aikuisen naisen kylmäpäisyyttä ja harkintaa osoittaen. Rakastaja voi olla rakkaustarina, mutta epäpuhdas sellainen. Se on kuin taos, jossa on rakkautta ja jotain muuta – mitä? Uhmaa, epätoivoa, viileää tarkkailijan asennetta, sivustakatsojuutta? Halua rikkoa rajoja, tai halua olla tunnustamatta rajojen olemassaoloa.

by Ninni

Tämä hauras tasapainoni

Olen nupullaan oleva luonnontarkkailija. Ehkä se on tarttuvaa – olen saanut tartunnan PuoLiskoiselta ja hänen tavastaan tarkata lintuja ja kasveja, floraa ja faunaa. Niin pitkälle en kuitenkaan mene, että alkaisin lintubongariksi. Siihen minulla on aivan liian huono näkö ja lyhyt pinna. Eikä kai tarpeeksi kiinnostustakaan. Olen satunnainen tarkkailija. 

Mietin eilen lintubongausta. Joillekin se on intohimo, mutta minusta ajatuksessa on jotain outoa. Kirjata vihkoon – mahdollisesti vielä arkisista arkisimpaan ruutuvihkoon – mystisillä lyhenteillä nähtyjen lintujen nimiä ja parvien kokoja. Se ei voi säilöä itse kokemusta! 

Minusta tuntuu, että lintubongarille voisi muodostua kiusaus valehteluun. Ei kalavaleita, vaan lintuvaleita: ehkä ruutuvihko huutaisi täytettä ja pian sinne alkaisi satuilla omiaan. Varsinkin jos tarkkailu ei oikeasti tuottaisi mitään tulosta. Pettymys voisi purkautua mielikuvitteluun. Se voisi alkaa vaarattomasti tiaisparven keksimisellä ja päätyä mitä hurjimpiin lentäviin lohikäärmeisiin ja siivekkäisiin keijukaisiin. Kohtuullisista epätotuuksista kasvaa kohtuuttomia niin helposti. 

Värit

Olen katsellut Kieslowskin Sinistä. Se ei nyt ahdista minua niin paljon kuin ensimmäisellä kerralla. Maailmassa tapahtuu tragedioita ja juuri tällä hetkellä olen jonkinlaisessa sovussa asian kanssa. Tämä hauras tasapainoni voi jo huomenna lakata olemasta. Kieslowskin väritrilogia on antoisa houkutellessaan katsomaan värejä eri tavalla. Ovatko kaikki Sinisen siniset symboleja? Vai ovatko jotkut vain sattumaa? Onko tuollaisissa noin pitkälle pohdituissa elokuvissa mitään sattumanvaraista? 

Jos keskittyisin maanantaina löytämään maailmasta punaista, tiistaina sinistä ja keskiviikkona violettia, niin katsoisin ympäristöäni eri tavalla. Huomaisin värejä sielläkin missä ennen en ole niitä noteerannut. Ehkä pitäisi yrittää. Mitä väriä bongaisin huomenna, keskittyisinkö kenties keltaiseen?  

by Ninni

Oikeaoppista unennäköä

Kerran teini-ikäisenä ostin unientulkintaoppaan. Se oli muistaakseni jotain persialais-kaldealaista unentulkintaa ja erityisesti tuo kaldealainen siinä vaikutti lupaavalta. Se oli salaperäinen sana toisesta maailmasta ja tihkui muinaista viisautta. Myöhemmin elämässäni olen saanut kuulla aika paljonkin tuosta onnettomasta oppaasta: esimerkiksi isälläni oli hauskaa kun hän löysi vanhojen koulukirjojeni joukosta tuon vihkosen ja irvisteli siitä minulle, tuoreelle Järjen alttarin eteen polvistuneelle yliopisto-opiskelijalle. 

Tuo kirja koostui aakkosellisesta sanahakemistosta. A niin kuin aarteet, R niin kuin ruumisarkut, T niin kuin taikuri. Piti siis vain osata uneksia oikeista asioista. Ruumisarkuista ja käärmeistä ja taikureista. Muistaakseni kirjan valikoimat eivät ulottuneet moderneihin esineisiin kuten vaikka videonauhureihin tai televisioihin. 

Nyt harmittaa kun en muista tuon nolon opuksen olinpaikkaa. Tahtoisin tietää mitä merkitsee hevosaiheinen uni. Se kuulostaa niin klassiselta, sellaisista unista psykiatrit varmasti haluaisivat kuulla. Hevonen on hieno symboli. Ja siinä on samalla jotain runollista, eeva-liisamannermaista. "Joku on luonani: hevonen minun lemmikkini karva läikkyen. / Kosketan sitä ja se on poissa / ja vie pois metsän ja linnut ja huoneen / ja ratsastajan, jolla on kasvot vettä."

Minun unessani ei ollut vesikasvoisia ratsastajia. Oli vain rautias hevonen, punaruskea siis. Ehkä suomenhevonen, vankka ja suuri. Levollinen ja aasialaisen tyyni, eläimen mielenrauhaa ilmentäen. Minä hoivailin sitä ja pesin sen kahteen kertaan. Ensimmäisellä kerralla unohdin pestä harjan ja hännän, siksi kaksi pesukertaa. Pestyäni minua alkoi arveluttaa hännän ja harjan selvittäminen. Se tuntui suurelta haasteelta unessani. Tulkitkoon tuon ken pystyy.   

by Ninni

Ihmisen rajoista

Kävimme iltapäiväkävelyllä tänään PuoLiskoisen kanssa. Meillä on oma vakioreittimme, jonka varrella on kaksi siltaa Laajoen yli. Toisella sillalla kävellessämme PuoLiskoinen osoitti minulle kaksi telkkää, jotka uiskentelivat joessa. Itse en olisi niitä nähnytkään, minulla kun ei ollut silmälaseja mukana. Oikeastaan havaitsin ne vasta nähdessäni veden pinnan kaksi auranmallista vanaa. Linnut siellä etenivät vakaasti ja sulokkaasti kohti tuntematonta päämäärää. 

Myöhemmin PuoLiskoinen havaitsi myös voikukan. Minä olisin voinut luulla sitä suureksi leskenlehdeksi. 

Matalilla kaloreilla

Aloin lukea uudestaan Dan Kurzmanin Varsovan geton kansannousua. Se on kiduttavaa luettavaa. Juutalaisten epätoivoinen taistelu ylivoimaisia saksalaisia vastaan ahdistaa. Pohdiskelin tänään kävelyllä ihmisen rajoja ja niiden venyvyyttä. Geton ihmisten päivittäisen ruoka-annoksen kalorimäärä jäi alle 300 kilokalorin. Tietysti ihmiset tekivät parhaansa saadakseen lisää ruokaa: getossa oli salakuljetustoimintaa ja jotkut yrittivät jopa kasvattaa vihanneksia talojen katoilla. Kuitenkin ruoan määrä jäi aivan liian vähäiseksi. Ihmiset kuolivat tauteihin, aliravitsemukseen ja olosuhteisiin kuin kärpäset.

Kun ajattelee niitä olosuhteita ja "niukkaenergistä ruokavaliota" (näin sitä varmaan nykyisin kuvattaisiin) niin tuntuu käsittämättömältä ajatuskin kansannoususta saksalaisia vastaan. Millä voimavaroilla se toteutettiin? Voisi luulla aliravitsemuksen ja olosuhteiden passivoineen ihmiset peruuttamattomalla tavalla.