Kategoria: Uncategorized

Kaikkien aikojen joulu

Se pelottaa. Luin tuon ilmauksen tänään mainoksesta, ja aloin pakostakin miettiä, millainen on kaikkien aikojen joulu. Onko minun jouluni sellainen?

Olen hyvä keksimään asioista kuin asioista niiden hyvät puolet. Se on taito, jonka elämä on opettanut, ja jonka olen täydellisyyteen hionut. Sen voimin olen aiempina vuosina selvinnyt ”markkinavoimien” jouluhössötyksistä isommin ahdistumatta. Nyt huomaan, ettei aikaisempi asenne suojele enää ärsyyntymiseltä ja ahdistukselta. En tahtoisi nähdä joulukuusia, enkä kuulla joululauluja ennen joulukuuta. Kuitenkin on selvää, että enemmistö haluaa: muutenhan ihmiset äänestäisivät lompakoillaan ja kieltäytyisivät kauppojen loka-marraskuussa alkavasta joulusesongista. Vox populi, vox Dei. Vaikka se vox tarkoittaisikin kauppakeskusten marraskuisia joulupukkivierailuita.

Onneksi ei kuitenkaan tarvitse kokea jouluahdistusta sukulaisvierailuista, ja ajan jakamisesta tasapuolisesti eri ihmisten kesken. Käperrymme jouluksi tänne omaan pesäämme ainoina seuralaisina kirjat, kynttilät, koirat, ja hyvä musiikki. En tiedä onko se kaikkien aikojen joulu, mutta meidän se nyt kuitenkin on.

Syödäänkö pettua?

Eurokriisi koettelee maanosaamme, eivätkä vanhan kansan enteetkään lupaa hyvää: Laurin päivää vietettiin sateisissa merkeissä. Kirkas aurinkoinen olisi merkinnyt koko loppuvuodeksi kaikkea hyvää ja kaunista, vaan toisin kävi. Pettua lupaa Laurin sade, kuin heijastellen talouspoliittista tilannettamme.

Viime aikoina olen ollut suorastaan pakkomielteisen kiinnostunut vanhan kansan juhlapäivistä, tuosta menneestä tavasta hahmottaa vuoden kierto. Jaakon päivä rauhoitettiin ennen maailmassa työnteolta, lattiat koristettiin juhannuksen tapaan lehdillä. Kuinka moni ihminen nykyisin luopuisi mistään työtehtävästä  (harrastuksesta nyt puhumattakaan) uskomuksellisen syyn vuoksi? Kalenterissamme on lain voimalla säädetyt vapaapäivät jouluksi ja pääsiäiseksi, mutta niiden tuoma vapaa-aika on tavan ja tottumuksen vapaata. Siihen ei liity ajatusta ihmistä suuremman mahdin loukkaamisesta työnteolla.

Minua viehättää ajatus yhdestä ja samasta paikasta, ja ajan eri kerrostumista. Asun Mietoisten Hietamäessä, jossa Jaakolle on aikoinaan omistettu kirkko ja markkinatkin. Kävelen täällä, tässä paikassa ja ajassa, tavallisena arkipäivänä, jonka kohdalla läntisessä kalenterissamme on Jaakon nimi. Ortodoksisessa kirkossamme tänään muistetaan Herran äidinäidin, pyhän Annan kuolonuneen nukkumista. Kalentereissamme tunnetaan nämä kaksi suurta ja merkittävää pyhää, mutta merkitystä niillä ei ole. Muissa ajan kerrostumissa elävät omaa elämäänsä varjo-olennot. Tässä paikassa, toisesta ajassa, voi kuulla hiljaisia askeleita – siinä joku suuntaa kulkunsa Jaakolle omistettuun kirkkoon. Toisen ajan olennot, läpinäkyvät, hiljenevät myös pyhän Annan muistoksi. Muiden aikojen hiljentyessä tulee ainoa melu ja meteli omastamme.

”Ano meille hyödyllisiä asioita, sekä suurta armoa, ruumiittomien voimien johtaja..”

Näin kuuluvat ylienkeli Gabrielille omistetun kontakin hurskaat sanat. Olisi kai minunkin pitänyt ne lukea ennen autonkaisen käynnistämistä: vankkurini vierivät vastustamattomalla voimalla kohti ostosparatiiseja. Jos ennen kysyttiin ihmisen tarvitseman maan määrää, niin nyt voisi kysyä naisen tarvitsemien vaatteiden määrää. Kuinka paljon on tarpeeksi? Mikä määrä on liikaa? Onko vaatehuoneen koko hyvä määrittäjä?

Mutta takaisin ylienkeli Gabrieliin, jonka päivää me ortodoksit tänään vietämme. Itse tunsin suurta kiitollisuutta katsellessani kesäisen luomakunnan kauneutta, poutapilviä, sinitaivasta, puiden tuulessa huminoivia latvoja. En osaa aina muotoilla sanoiksi elämän tarkoitusta, mutta tällaisina päivinä sitä tuntee olevansa erottamaton osa tätä kaikkea kauneutta. Ehkä siinä on tarkoitusta enemmän kuin kylliksi?

Itäisen kristikunnan kunnioittaessa ylienkeli Gabrielia tyytyy läntinen Suomi entisajan oripääläisen suulla toteamaan, että ”Joelin päivänä mennään heinään.”

Todellisuuden tuntematon luonne

Luin Sigmund Freudin kirjan Toteemi ja tabu. Kulttuurintutkijalle se on mielenkiintoista luettavaa jo monien antropologisten esimerkkiensä vuoksi. Sir James Frazerin klassikkoa The Golden Bough käytetään laajasti lähteenä ja muutkin alkuperäiskansoja tutkineet saavat suunvuoron.

Freud kaiketi aikoi teoksensa vastineeksi Jungin teorioille uskonnosta ja myyteistä. Kirjassa käsitellään uskonnon alkuperää, totemismia ja animismia ja tabujen syntyä. Mielenkiintoinen on erityisesti villin (eli alkuperäiskansan edustajan) ja neurootikon välinen yhteys. Itse tosin olen jo hieman kyllästynyt neurootikkoon sanana – sitä viljellään nykyisin niin taajaan, että se on joko kärsinyt inflaation tai lakannut merkitsemästä yhtään mitään.

Alkuperäiskansojen edustajat ja "neurootikot" eivät vain näe itsensä ja maailman välillä niin suurta eroa kuin jälkiteollistuneiden maiden ihmiset tai niin kutsutut normaalit ihmiset. Neurootikko elää omassa mielikuvitusmaailmassaan, jossa hänen ajatuksensa muuttuvat todellisuudeksi ja niillä on vaikutusta konkreettiseen maailmaan. Normaalin kuvitellaan tietävän paremmin. Mutta kuinka lienee? Voiko ajatus oikeasti muokata tätä todellista maailmaa, jossa elämme? Voiko joillakin rituaaleilla vaikuttaa todellisuuden luonteeseen?

Jokainen halukas vastatkoon kaikin mokomin tiukan ein. Itse en enää siihen leikkiin lähde. On olemassa asioita, jotka oikeasti haastavat koko sen todellisuuden, jota olemme tottuneet todellisuuden nimellä kutsumaan.

Täytyypä muuten lukaista uudestaan The Golden Bough.

Sade tuo vihreän tullessaan

Sade saa nurmikon vihertämään. Puiden oksilla on lupaus lehdistä ja maa tuoksuu jo kesältä – ei enää vain keväältä. Aamuisin linnut laulavat niin voimallisesti, että siihen herää. Ja jos eivät linnut herätä, niin valo viimeistään tekee sen. Se puikkelehtii verhojen välistä silmiin ja ilmoittaa uudesta aamusta.

Ihmisen rajoista

Kävimme iltapäiväkävelyllä tänään PuoLiskoisen kanssa. Meillä on oma vakioreittimme, jonka varrella on kaksi siltaa Laajoen yli. Toisella sillalla kävellessämme PuoLiskoinen osoitti minulle kaksi telkkää, jotka uiskentelivat joessa. Itse en olisi niitä nähnytkään, minulla kun ei ollut silmälaseja mukana. Oikeastaan havaitsin ne vasta nähdessäni veden pinnan kaksi auranmallista vanaa. Linnut siellä etenivät vakaasti ja sulokkaasti kohti tuntematonta päämäärää. 

Myöhemmin PuoLiskoinen havaitsi myös voikukan. Minä olisin voinut luulla sitä suureksi leskenlehdeksi. 

Matalilla kaloreilla

Aloin lukea uudestaan Dan Kurzmanin Varsovan geton kansannousua. Se on kiduttavaa luettavaa. Juutalaisten epätoivoinen taistelu ylivoimaisia saksalaisia vastaan ahdistaa. Pohdiskelin tänään kävelyllä ihmisen rajoja ja niiden venyvyyttä. Geton ihmisten päivittäisen ruoka-annoksen kalorimäärä jäi alle 300 kilokalorin. Tietysti ihmiset tekivät parhaansa saadakseen lisää ruokaa: getossa oli salakuljetustoimintaa ja jotkut yrittivät jopa kasvattaa vihanneksia talojen katoilla. Kuitenkin ruoan määrä jäi aivan liian vähäiseksi. Ihmiset kuolivat tauteihin, aliravitsemukseen ja olosuhteisiin kuin kärpäset.

Kun ajattelee niitä olosuhteita ja "niukkaenergistä ruokavaliota" (näin sitä varmaan nykyisin kuvattaisiin) niin tuntuu käsittämättömältä ajatuskin kansannoususta saksalaisia vastaan. Millä voimavaroilla se toteutettiin? Voisi luulla aliravitsemuksen ja olosuhteiden passivoineen ihmiset peruuttamattomalla tavalla. 

Pesupallo

Lauantaina ostoksilla näin Kätkijät-elokuvan kaupan DVD-hyllyssä. Kätkijät on jo ajan patinoima, Mary Nortonin kynästä lähtöisin oleva tarina, joka kiehtoi saparopäistä Ninni-koululaista 70-80 -lukujen taitteessa. Kätkijöiden olemassaolohan selitti järkeenkäyvällä tavalla kaikki kodin kadonneet pikkutavarat, klemmarit, postimerkit ja muut. Homunculusmaiset pikkuihmiset, kätkijät, olivat silloin aina asialla! Postimerkistä kätkijäperhe sai itselleen sopivaa kokoluokkaa olevan taulun ja nukkekoti voisi olla heidän Ikeansa, huonekalushoppaajan paratiisi.

Ystäväni Anne K:n kanssa luimme Kätkijöiden kiehtovaa saagaa ja mietimme mitä kaikkea kätkijät voisivat tehdä meidän tavaroistamme, olihan meilläkin aina yhtä ja toista hukassa.

En investoinut tuohon Kätkijät-elokuvaan ja se jäi kaihertamaan mieltä. Ehkä pitää siirtää se nimipäivä- tai syntymäpäivälahjatoivelistalle? Sillä listalla onkin kohta jo koko maailma.. Viime vuonna juhlapäivien jälkeen päätin alkaa jatkossa harrastaa enemmän sellaista ”low key”-juhlintaa, muttei se taida koskaan onnistua.

Hukkasin vähän aikaa sitten kännykkäni ja aloitin kiihkeät etsinnät. Lopulta löysin kadonneen puhelinparan peltilemmikkini hansikaslokerosta. -Miksiköhän muuten auton hansikaslokeroa sanotaan hansikaslokeroksi? En ole vielä koskaan nähnyt sitä käytettävän tuohon tarkoitukseen. Yleensä sieltä löytyy fikkari, karttoja, kumilenkkejä – sekalaista rojua siis, vaan ei hansikkaita.

Kännykän etsintätoimet ulottuivat makuuhuoneeseen asti. Epätoivoni syvyyttä kuvaa yöpöydän laatikon penkominen – siellä ei tunnetusti ole mitään tärkeää. Löysin sieltä sentään ihan ehjän, täydellisen pyöreän muotonsa säilyttäneen pesupallon.