Tekijä: Ninni

by Ninni

”Ei hullukaan huhtikuulla kylvä..”

Näin totesi vanha kansa, viisaat esivanhempamme. Parasta siis pysytellä pois pelloilta. Vanha kansa suhtautui muutenkin epäillen huhtikuuhun: Helsingin seudulla tiedettiin touot tehtäväksi turkki päällä, jos huhtikuussa halot onkin voitu hakata paljain päin. Varokaa siis, ihmislapset, liian aikaisen kevään tyhjiä lupauksia! Vatsanpalvojien kannattaa myös olla silmä tarkkana sikojen kanssa: Tammelassa tiedettiin huhtikuun kurassa rypevän sian menevän mielellään uuniin kesäkuun puolella.*

Minä en jaksa epäillä huhtikuuta, vaan olen suorastaan rakastunut siihen. Rakastan pitkiksi venyviä päiviä ja viileitä iltoja. Rakastan maan tuoksua ja esiin punnertavia leskenlehtiä. Keväällä elämä tuntuu enemmän lahjalta kuin muina vuodenaikoina. Pidän raja-ajoista, keväästä ja syksystä. Pidän kai enemmän lupauksista niiden ollessa ilmassa, kuin niiden toteutuessa. Todellisuus on liian usein pettymys, odotus on parempaa.

Meillä kotona asustaa musta porsas, Laku. Se todellakin pitää ravassa rypemisestä – huonompi juttu meille taloutemme ihmisjäsenille. Jo maaliskuun puolella koiralapsi päätti, että nyt on kevät. Se menee innoissaan pihalle, joka on vielä talven jäljiltä kostea ja rapainen. Sitten se kellahtaa autuaasti kyljelleen ja paistattaa päivää. Lienee tarpeetonta sanoa, että meillä käydään koiran kanssa pesuhuoneessa usein ja hartaasti. Onneksi poika ei tunnu pahastuvan hygieniansa hoidosta, vaan kestää pesun tyynesti. Joskus se näyttää jopa pitävän siitä, toisin kuin tyttökoiramme.

Unipäiväkirjan sivuilta

Olin junassa matkalla Venäjälle. Joku kauhea jalkapuoli ja käsipuoli mies vainosi minua. Junan henkilökunta ei ollut puolellani, vaan virnuili vahingoniloisesti. Olin samaan aikaan peloissani ja suuttunut.

*) SKS:n Vanhat merkkipäivät nämäkin tiedot antoivat..

 

by Ninni

Siivetön valitsee runon

Turun Uudessa Apteekissa on jo jonkin aikaa kokoontunut runopiiri. Ravintolalla ei sen kanssa ole muuta tekemistä kuin toimia kohtaamispaikkana. Olen käynyt tapaamisissa säännöllisen epäsäännöllisesti, ja seuraavaan istuntoon lupauduin valitsemaan runon. Tapaaminen on 13.3., ja silloin saavat runouden ystävät makustella Helvi Juvosen säkeitä.

  ME

  Kivet itseensä unohtuneet
  ovat minulle rakkaiksi käyneet.
  Puitten laulu hyödytön
  on ystäväni.

  Hopeajäkälä,
  veljeni vähässä,
  varjoani ethän vihaa
  juovaisella kalliolla.

  Pienet eläimet,
  pehmeäturkkiset,
  salaisuutenne silmissänne,
  älkää torjuko minua,
  jalkani joskin
  jättävät ihmisen jäljet.

  Palatkaa sadut
  luokseni pitkältä tieltä.
  Yhdessä odotamme
  sitä, joka tulee,
  tulee vihreänä kuin lehti,
  ruskeana kuin runkojen kaarna,
  silmissä valo,
  joka ei viillä,
  suussansa ääni,
  joka ei riko.
  Värähdystäkään väärä
  ei ole hän.

Miksi juuri tämä runo? Ehkä siksi, koska se herättää minussa paljon kysymyksiä. Puitten hyödytön laulu? Miksi hyödytön? Siksikö, koska ihmiskorva arvostaa liikaa ihmiskielin äännettyjä sanoja, ihmiskäsin muovattujen laitteiden mölysaastetta? Ja itseensä unohtuneet kivet – niillä on siihen varaa, eikö vain? Kivi voi upota omaan maailmaansa niin syvälle kuin tahtoo. Sen ei ole pakko olla osallinen tästä (ihmisten) maailmasta. Ei sen ole pakko seurustella eläintenkään kanssa.

Vihaako hopeajäkälä ihmisvarjoista kulkijaa? Ymmärtääkö se paremmin kulkijaa, joka puhuttelee sitä, lähestyy sitä – pyytää anteeksi ihmisvarjoaan? Ja eläinten salaisuudet, mitä salaisuuksia ne ovat? Emme saa tietää, eiväthän ne muuten salaisuuksia olisikaan. Kulkija, joka tulee vihreänä kuin lehti, ruskeana kuin kaarna – eikö tästä tosiaan tule mieleen satujen toistot (valkoinen kuin lumi, punainen kuin veri, musta kuin eebenpuu)? Onko sellainen kulkija muuta kuin satuolento, sillä onko mahdollista olla sellainen, joka ei ole ”värähdystäkään väärä”? Eikö sellainen ole jo satujen prinssi tai prinsessa? Vai onko se ihminen, joka kantaa luontoa itsessään, joka puhuu sinun kieltäsi ja metsän kieltä?

 

by Ninni

Hippokrateen vala, voi istu ja pala!

Eräs vaikuttavimmista joulupukin tuomista lahjoista oli Hans-Joachim Langin kirjoittama Parakki 10: naiset Auscwitzin koe-eläiminä. Kirjan karmea nimi kertoo jo olennaisen: kyseessä on selostus keskitysleirin ihmiskokeista ja kertojan ääni annetaan myös näille elämänsä ja terveytensä menettäneille naisvangeille.

Joka toinen saksalaislääkäri kuului kansallissosialistiseen puolueeseen vuoden 1933 jälkeen. Oikeudenmukaisuuden nimissä on todettava, etteivät kaikki näistä lääkäreistä syyllistyneet hirveyksiin – puolue yksinkertaisesti oli niin vahvoilla, että oli tunkenut lonkeronsa läpi koko yhteiskunnan. Vasta vähän aikaa sitten kohuttiin edellisen paavin Hitler-Jugend-menneisyydestä, joka selittyi myös tällä perusteella. Langin kirjan lääkärit sen sijaan ovat kokonaan oma lukunsa: sadismiin taipuvaisia, ihmiselämää halveksivia, ja oman kunnianhimonsa riivaamia ihmisiä.

Himmlerin kannattama ”negatiivinen väestöpolitiikka”, eli epäsuotuisten kansallisten ainesten syntyvyyden lasku, motivoi lääketieteen tohtoreita Horst Schumannia, Eduard Wirthsiä ja Carl Claubergia kehittämään sterilisaatiotapoja, jotka mahdollistaisivat suurten ihmisjoukkojen hedelmällisyyden tuhoamisen mahdollisimman vähällä vaivalla. Auschwitzin naiset joutuivat koekaniineiksi: sterilisaatiossa käytettiin kirurgista munasarjojen poistoa, kohtuun ja munasarjoihin annettavia ruiskeita, ja röntgensäteilyä. Näitä kokeita eivät ideoineet ammattitaidottomat puoskarit, vaan yliopistojen lääketieteellisten tiedekuntien dosentit ja professorit. Tällainen oli Carl Claubergkin antaessaan lääkintäaliupseerin – siviiliammatiltaan parturin – jatkaa leikkauksia, kun hän itse ne jätti kesken, ja hoitaa naisten suvunjatkamiselimiin kohdistuvia myrkkyruiskeita.

Langin kirja on häiritsevää luettavaa; se pysyy mielessä pitkään, kun takakansi on tullut vastaan. Eräs natsismin outouksista on aina ollut sen ajama rotuoppi. Minun on vaikea käsittää juutalaisvainoa: kansa, joka on tuottanut keskuudestaan niin monia taiteilijoita, tiedemiehiä, ja filosofeja  (Jeesuksesta ja Mooseksesta puhumattakaan), ei yksinkertaisesti voi olla missään suhteessa alempiarvoinen. Keski-Euroopan juutalaisista tuli tiedemiehiä vastoin kaikkia odotuksia;  he raivasivat tiensä yliopistoihin sellaisen ennakkoluulojen viidakon läpi, että monet muut olisivat antaneet sen edessä periksi.

Onko lääketieteessä jotain erityistä, joka saa sen harjoittajat suhtautumaan toiminnan kohteisiin pelkkinä koe-eläiminä? Tässäpä meillä on vaarallinen kysymys. Monet lääkärit harjoittavat ammattiaan puhtaan eetoksen voimin. Mutta jos olosuhteet muuttuisivat, jos tuulet taas kerran kääntyisivät kylmään pohjoiseen, niin kuinka moni olisi valmis tieteellisen menestyksen nimissä tallomaan Hippokrateen valan ja ammatillisen etiikan jalkoihinsa?

Kuinka monella meista on kokemus lääkäristä, joka vähättelee, puhuu päälle, mitätöi potilaan ilmaisemat pelot ja kivun kokemuksen? Oikeissa, tai sanotaanko väärissä, olosuhteissa – minne olisi matkan määrä?

Ihmisen rääkkääminen on väärin. Ihmisen tekee ihmiseksi kyky ennakoida, kyky tajuta oma kuolevaisuutensa ja pelätä sitä. Ihmisen tekee ihmiseksi etiikka ja moraali, tahto politikoida, filosofoida, unelmoida, tehdä taidetta ja tiedettä. Viime kädessä toiselle ihmiselle antamasi arvo heijastuu takaisin itseesi: ali-ihmiseksi leimaamalla viet mahdollisesti ihmisen arvon itseltäsi antamalla sen ulkopuolelta määriteltäväksi ja muuttuvaksi konstruktioksi.

Claubergin vuonna 1930 julkaisema hedelmättömyyden mahdollisuuksia poissulkeva gestageenitesti on muuten parannellussa muodossaan käytössä tänäkin päivänä.

by Ninni

Käpy yöpöydän laatikossa

En ole koskaan ollut sellainen ihminen, joka jemmailee yöpöydän laatikkoon mitään kovin tärkeää. Sieltä saattaa löytyä hiuspompula (niiltä ajoilta, jolloin siivetön ystävänne oli pitkäkutrinen nainen), tai hiuspinni, ehkä joku kirjanmerkki.

Nyt sieltä löytyy käpy. Tarkemmin sanottuna männynkäpy.

Jostain tuntemattomasta syystä avasin laatikon, ja siellähän käpy vinkkasi minulle iloisesti silmää. Tuli hyvä mieli, muistoja syksystä. Lakulla oli silloin käpyvaihe päällä, ja koti täynnä näitä havupuiden hedelmiä. Yhdessä vaiheessa löysin sellaisen sängystä, ja väsyneenä en jaksanut viedä sitä roskikseen, vaan heitin mokoman yöpöydän kätköihin.

Laatikot ja käsilaukut ovat yllättävien löytöjen valtakuntaa. Teatterilippu menneeltä syksyltä, tuttavan omin käsin tuhertama, yhteystiedot sisältävä lappu, melkein loppuun kulunut suosikkihuulipuna – eletyn elämän esineitä. Palvon onnellisia muistoja ja ne vähän onnettomammatkin tuntuvat ajan kuluessa kultautuvan.

En tahtoisi elää elämää, jossa käpyä ei voi löytää yöpöydän laatikosta. Eipä toisaalta taida olla pelkoakaan sellaisesta.

 

by Ninni

Joulupuu on jukerrettu…

.. ja sen kynttilät sammuneet! Kiitos tästä riisutusta joulusta kuuluu perheemme uusimmalle jäsenelle Lakulle. Viisikuukautinen ei malttanut jättää kuusta rauhaan: ensin kokeiltiin hauskanpitoa koristeiden kanssa, ja sitten rohkaistuttiin jukertamaan itse kuusta. Laku harvensi joulupuuta päästäkseen paremmin juomaan sen vedet. Ilmeisesti metallilta ja havulta maistuva vesi on makuelämyksenä parempi kuin oman kupin tuore ja raikas.. Viimeistelyvaiheessa se järsi kynttilöiden sähköjohdon poikki – tulkoon pimeys!

Ei silti ole syytä vajota synkkyyteen, sillä ehtihän kuusi tuottaa iloa toiseen joulupäivään asti. On se parempi kuin ei mitään!

Perinteiset kirjalahjat ovat pitäneet mielen iloisena ja aktiivisena. Pieniä asioita ei ehdi suremaan, kun on niin paljon hyvää luettavaa. Niska- ja hartiasärky tosin varoittelee saapumisestaan, tuo jokajouluinen kutsumaton vieras.

S niin kuin siirto

Ennen joulua selvisi sekin, että me joudumme muuttamaan pois Mynämäeltä muutaman vuoden sisään. PuoLiskoisen työpaikka siirtyy pääkaupunkiseudulle ja me sen mukana. Turun Sanomia myöten tätä siirtymisprosessia on puitu, kansanedustajissa asti on oltu puolesta ja vastaan. Sisäministeri on nyt asian kaikessa viisaudessaan päättänyt, niin että se siitä. Varsinainen Suuri Muutos tapahtunee joskus vuonna 2016-2017.

Minä olen kiintynyt tähän seutuun, ja olen alkanut pitää tätä omaa kuntaa ihan aidosti kotikuntanani. Lähteminen ei ole helppoa, varsinkin kun täällä on niin mahtavia ja lämpimiä ihmisiä, joista pitää erota. Tiesin jo naimisiin mennessäni, että P´Liskoinen on siirtovelvollinen ja vietin suurimman osan 90-luvun alkua siirtoa peläten. Silloin sitä ei tullut, mutta en kai koskaan lakannut mieleni pohjalla sitä pitämästä, koska tämä ei minulle tullut niin suurena yllätyksenä kuin joillekin toisille. Toki lähtö on myös helpompi meille, koska meillä ei ole lapsia huolehdittavana: koulujen vaihtoa ja kaveripiirien särkymisiä.

Uskon ihan aidosti siihen, että harva asia tässä maailmassa on pelkästään negatiivinen. Useimmista meille tapahtuvista asioista pystyy löytämään sekä hyviä että huonoja puolia. Pääkaupunkiseudulle (olipa kyseessä sitten Espoo, Järvenpää, Kerava, mikälie – ehdotuksia otetaan vastaan) siirtymisen hyvät puolet voisivat olla..

  1. Pakko muuttaa pois isosta talosta ja pienempään asuntoon! Pakko luopua turhasta roinasta. Pakko miettiä, mikä oikeasti on tarpeellista. Siivottava pinta-ala pienenee!
  2. Pääkaupunkiseudun kulttuuritarjonta on vailla vertaa.
  3. Uusi asuinpaikka tarkoittaa uusia tuttavuuksia, uusia elämyksiä. Se tarkoittaa myös vanhoja tuttavuuksia, jotka voi uudistaa. Sukulaisia. Koulukavereita.
  4. Helsingissä on valtava määrä kaikenlaisia kauppoja (no, en tiedä onko tämä nyt niin hyvä asia, jos ajatellaan tuota ykköskohtaa), ja erityisen mahtavia kirjakauppoja.
  5. Jos muuttaisi Järvenpäähän, niin kirkkomatka lyhenisi, ja kotikirkoksi tulisi yksi ihanimmista ortodoksikirkoista, joita maamme päällään kantaa. Tämä ei ole mikään ihan pieni etu.

Näin minä olen tätä asiaa ajatellut. Lisään vielä, että elämälle on yksi asia luonteenomaista, ja se on muutos. Sitä ei voi useinkaan estää, siihen ei voi aina vaikuttaa, eikä se välttämättä ole oman mielemme mukainen. Oikeastaan ainoa, mihin voi vaikuttaa, on oma asenne sitä kohtaan.

by Ninni

Tasapuolisuuden nimessä: iloympyrä!

Postasin kuvan pelkopyramidistani, ja nyt on aika katsoa toiseen suuntaan: iloon, onneen, hyviin asioihin. Ennen kuvaan tutustumista annetaan sija PuoLiskoisen kritiikille: hänen mielestään hänelle varattu kakkupala oli pienempi kuin koirien ja kirjojen ala. Tästähän ei voi syyttää muuta kuin piirtäjän kättä. Tarkoitus oli antaa koirille, kirjoille ja P´Liskoiselle yhtä suuret sektorit, noin suunnilleen, mutta enhän minä tätä ympyräistäni millään harpilla piirtänyt..

Tulkoon pimeys

Torstain ja perjantain välisenä yönä menivät sähköt. Joulukortit olivat taas viime tingassa, joten allekirjoittanut päätyi leikkaamaan ja liimaamaan niitä kynttilän valossa. Tunnelmallinen, joskin epätarkka valaistus tähän tärkeään työhön!

Koirat pelkäsivät myrskyä. Hippu liimautui kiinni nukkuvan J:n päähän, eikä Laku suostunut ulkoilemaan ilman minua. Siellähän sitten oleilimme kahdestaan myrskyävässä yössä, fikkari ainoana valon lähteenä.

Iloympyra

 

by Ninni

K niin kuin kirjasto

Olinpa tänään mielenkiintoisessa kirjallisuuspiirissä. Paikkana oli Mynämäen kirjasto, kuten tavallista. Käsittelyssä Hannu Mäkelän L. Onervaa luotaava teos Onnen maa. Hannu Mäkelä ynnä entinen vaimonsa Anna Kortelainen ovat tehneet suuria palveluksia Suomen Onerva-faneille: kirjoillaan* he ovat nostaneet L.Onervaa esiin siitä unohduksen hämärästä, johon runoilijan on helppo vajota.

Kirjallisuuspiirin päätteeksi lainasin vinon pinon sekä kauno- että tietokirjallisuutta. Pääsin käsiksi Finlandia-ehdokkaaseen, J.P. Koskisen romaaniin Ystäväni Rasputin. Olen jo puolessa välissä, joten voin sanoa kirjaa kiinnostavaksi. Tiedollisista detaljeista se taitaa olla paljon velkaa Radzinskin Rasputin-opukselle?

Lainasin myös Erik Heinrichsin Mannerheim Suomen kohtaloissa osat I ja II. Tuoreempaa sota-aiheista kirjallisuutta edustaa Teemu Keskisarjan Raaka tie Raatteeseen.

P niin kuin paketointi

On taas se aika vuodesta, kun kömpelöinkin varustautuu saksin, lahjapaperein ja naruin: joululahjat on saatava paketoitua, vaikka lopputulos ei silmää miellyttäisi. Tätä olen nyt itsekin puuhaillut. Jaan urakan useamman illan osalle, niin en ahdistu tai hosu. Sen verran oma kätten jälki masentaa, että taidan värvätä PuoLiskoisen paketoimaan kodin ulkopuolelle lähtevät paketit.

 

*) Hannu Mäkelän Nalle ja Moppe, ja Anna Kortelaisen Naisen tie.

by Ninni

On yötä ja pärettä..

.. annanpäivän aikuista, totesivat ihmiset Lammilla muinoin. Tänä päivänä pitäisi myös leipoa ja valmistaa olutta – jouluun on enää noin kahden viikon matka. Taivallamme sen harmaassa aika-avaruudessa, tila-ajassa, aikatilassa. Aurinko ei ole oppaanamme. Se on kai väsynyt virkaansa ja pitää lomaa.

Pelkopyramidi

Piirsin aikani kuluksi tällaisen pelkopyramidin. Se on tapa jäsentää itselle ja muille näitä minun pelkojani ja kammotuksiani. Kun katson tekelettä kriittisin silmin, niin se näyttää enemmän pelkopashalta kuin pyramidilta: kovin on pehmoiset kulmat. Mutta ajatushan on se tärkein!

Pyramidin huipulla ovat kaikkein vaikeimmin käsiteltävät pelot. Ne kammottavat oikeasti todella paljon, eikä niistä ole helppoa puhuakaan. Nykymaailmassa leimautuu äkkiä hulluksi, jos 1) tunnustaa uskovansa Saatanaan ja 2) kertoo pelkäävänsä Saatanan mahtia, riivatuksi tulemista, ja niin poispäin. Minä nyt kuitenkin pelkään.

Välikerroksessa ovat pelot, jotka pystyn hiukan paremmin pitämään kurissa. Mutta toki nämäkin valvottavat yöllä. Oikeastaan avaruuteen ja maailman tuhoon liittyvät pelot äityvät joskus niin pahoiksi, että ne ovat melkein ylimmän kerroksen asukkeja.. Nämä avaruuskammotuksetkin ovat sellaisia, ettei niistä viitsi puhua. Ihmisillä on raivostuttava tapa mitätöidä ne ja vähätellä niitä. Se on minun vinkkelistäni typerää: olenko ainoa, joka seuraa ajattelussaan David Humen jalanjäljissä: auringon nouseminen tänään ei ole mikään takuu huomisesta auringonnoususta!

Kolmas taso on arkisten pelkojen paikka. Näitä en murehdi suuresti, kunhan nyt käyvät joskus mielessä. Jokainen varmaan ajattelee joskus syövän mahdollisuutta? Näkökyvyn menetys on minun murheitani: se pilaisi päivän oikein kunnolla, koska olen intohimoinen lukija.

Pelkopyramidi

by Ninni

Melankolia

Katsoin aiemmin digiboksittamamme Lars von Trierin elokuvan Melancholia. Olipa se virhe. Nyt elokuvan perusidea (apokalyptinen tuho maapallon törmätessä toiseen planeettaan) pyörii mielessäni, ja on syrjäyttänyt kaikki muut avaruusaiheiset pelkoni ainakin hetkeksi.

Tietyssä katsannossa voimme jo olla kuolleita. Jos jossain kaukana on tapahtunut avaruudellinen räjähdys, supernova, tai joku muu suurtuho, olemme me elossa vain, koska sen valo ei ole vielä saavuttanut meitä. Olemme potentiaalisia kuolleita. Ihan kuten aurinko voisi kuolla, ja me maapallolaiset saisimme siitä tietää kuuden tai kahdeksan minuutin viivellä – sen verranhan kestää valolta kulkea auringosta maahan.

Me emme voi vaikuttaa yhtään mihinkään. Elämme joka päivä armon varassa.

by Ninni

Nikolaus nitoopi kiinni

… maan ja veden. Järvet jäätyvät, samoin maa. Luonto valmistautuu lepoon. Samaan aikaan syttyvät kodeissa kaksi kynttilää ikkunalaudalla – näin myös meillä. Otan kätköistäni isoisän äidin kynttilänjalat ja pystytän niihin antiikkikynttilät. Kaksi lämmintä liekkiä loistavat pimeään iltaan.

Niin suurta juhlaa ei meillä olekaan, ettei siihen kuuluisi imuri ja moppi. Lakun saavuttua on kodin siisteyden vuoksi saanut ponnistella paljon enemmän kuin ennen! Isolla koiralla on isot kuratassut, ja ison koiran mieltymykset ulkopuuhissa. Tänäänkin (hyvissä ajoin ennen kello iltakuutta ja kynttilöiden sytytystä) imuroin ja moppasin. Kurajäljet katosivat, mutta varmasti vain hetkeksi. Toivon, toivon, ja odotan pyhän Nikolauksen päivän lupausta maan jäätymisestä..

Vilkaisu unimaailmaan

Viime aikoina olen taas nähnyt jättiläisunia. Yksi oli erityisen häiritsevä: olimme PuoLiskoisen kanssa huvipuiston maailmanpyörässä – olisiko ollut Linnanmäellä – ja siellä korkeimmalla kohdalla oli vieressämme jättiläinen, ja sen pää oli meidän korimme kohdalla. Unissani ei esiinny vain tietyn kokoisia jättiläisiä, vaan niitä on ollut useampaa laatua: on sellaisia kotimme korkuisia ja sitten mahdottoman suuria. Joskus ilmaisen aggressiota niitä kohtaan, mutta tietty voimattomuuden tunne siinä on. Kokoero on vain niin suuri.

Sotaisia kirjoja

Murtuneet mielet voitti tieto-Finlandian, ja mielestäni ansaitusti. Aihetta ei ole käsitelty paljonkaan, ehkäpä se on koettu vaikeaksi. Sodista palanneiden miesten perheet ovat kuitenkin kokeneet rintamaelämän kielteiset vaikutukset monesti omissa nahoissaan. Moni veteraani näki painajaisia sotakokemuksistaan elämänsä loppuun asti.

Ville Kivimäen kirja antaa äänen ja ainakin etunimen niille, jotka murtuivat taistelun paineessa. Mutta hän nostaa esille myös mielenkiintoisen kysymyksen: miksi joku murtui, ja toinen kesti? Communitas, pienten sotilasyksikköjen keskinäinen kohtalonyhteys, ystävyys, ja aseveljeys ilmeisesti kannustivat ihmisiä suoriutumaan mahdottomilta tuntuvissa olosuhteissa. Jopa kotitaustalla saattoi olla vaikutusta: ehjä ja turvallinen koti saattoi olla juuri se tekijä, joka auttoi kestämään.

Nykyaikana ei onneksi enää uskota olevan murtumattomia ihmisiä. Uskotaan ennemmin, että meillä kaikilla on rajamme. Ja näin se varmasti onkin. Kranaattikauhuisia ja taisteluväsymystä potevia kohdeltiin Suomessa ymmärtäväisemmin – vai sanoisinko inhimillisemmin – kuin esimerkiksi totalitaarisissa valtioissa Saksassa ja Neuvostoliitossa, mutta kuitenkin ankarammin kuin Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa.

Tämä on ollut varsinainen sotaisen kirjallisuuden syksy. Luin nimittäin myös Pekka Visurin kirjan Mannerheim ja Ryti – vaikeat valinnat. Mitään kovin uutta se ei tarjonnut, koska näistä asioista* on puhuttu pitkään ja eriseuraisesti. Kirjasta muistuu mieleeni eräs anekdootti. Sodan lopulla liittoutuneiden johtajat keskustelivat keskenään, ja Churchill sanoi historian tulevan kohtelemaan heitä lempeästi. Muut kysyivät, mistä hän sen tiesi, mihin Churchill vastasi: ”Koska aion itse kirjoittaa sen”. Niinpä niin. Nykyinen totuus sodasta ei välttämättä ole koko totuus, tasapuolisin totuus, tai edes totuudellisin totuus. Sen sijaan se on vahvemman totuus.

*) Miksi joukkoja ei keskitetty Kannakselle vuonna 1944, vaan niitä pidettiin Itä-Karjalassa ”turhaan”. Oliko Suomi Saksan täysi liittolainen, vai vain epävirallinen aseveli? Pystyikö Suomi toimimaan itsenäisen valtion tavoin, vai oliko se vain Saksan vasalli? Miksi Mannerheim ei nähnyt Kannaksen suurhyökkäyksen tuloa?