Tekijä: Ninni

Parhaat päivät..

.. ovat niitä, kun postilaatikossa odottaa kirjan sisältävä paketti! Asioin taas vähän aikaa sitten huuto.netistä, ja ostin OIof Lagercrantzin mainion opuksen Ensimmäinen piirini. En enää osta kirjoja hullun lailla: ostan vain, jos kirja on joko jatkuvasti minulla lainassa kirjastosta, tai jos arvelen lukevani sen useampaan kertaan. Tähdenlentoja ja yhden lukukerran ihmeitä en hyllyssä enää suostu pitämään – ne vievät vain tilaa.

Lagercrantzin muistelo on kiehtova kuvaus ajasta, jolloin Isä Tiesi Parhaiten. Nainen – vaimo ja äiti – oli parhaimmillaan koristeellinen lisäke omassa kodissaan, pahimmassa tapauksessa rasite, jos menetti mielenterveytensä, tai käyttäytyi muuten naiselle sopimattomalla tavalla. Hoivakin lapsillekin annettiin välikäsien kautta.

Lagercrantzin äidinpuoleisessa Hamiltonin suvussa naisilla oli tapana oirehtia rajusti ennen avioitumista: kihlatut morsiamet juoksivat metsässä pelosta sekapäisten eläinten tavoin. Annettu lääketieteellinen hoito oli primitiivistä: morfiiniuneen nukuttamalla yritettiin tasata naisen mieliala, ja saada avioliitto vaikuttamaan varteenotettavalta vaihtoehdolta. Lagercrantzin lapsuus kului katsellen Agnes-äitiä, joka itki vuolaasti tilanteessa kuin tilanteessa, tai sitten teki parhaansa pidätellessään kyyneliä perheen yhteisillä aterioilla. Lopulta äiti päätyi pöyristyttäviin oloihin mielisairaalaan, jossa hoitajilla ei ollut aikaa ruokkia potilaita, ja jossa he upposivat yhä syvemmälle harhakuvitelmien ja pelkojen maailmaan.

Alistettua naispolvea seuraa usein kapinoiva: perheen Lottie-tytär etsi vapautta alkoholista, seksistä, ja itsemurhasta traagisin tuloksin.

Haluaisin mielelläni uskoa, että meillä nykyajan ihmisillä on enemmän vaihtoehtoja kuin menneinä aikoina.

Kyllä kansa tietää/tiesi!

Minulla on isovanhempieni peruja sellainen suuren suuri kirja, Vanhankansan kirja. Se on todellinen sananlaskujen ja kertomusperinteen aarrearkku. Paha vaimo on saanut ihan oman osastonsa sananlaskujen joukossa: teema on ilmeisesti ollut suosittu ja ajankohtainen monessa taloudessa. Sakkolassa on todettu:

”Kolme o mieheel pahhoa:

yks on vuotava venojne,

toine o heikkojne hevojne,

kolmas o äkäjne akka.”

Olen itse pelännyt olevani tällainen ”äkäjne akka” – uusi digiboksi on synnyttänyt myrskyn mielessäni, ja sanainen arkku on taas ollut auki. Olen asiasta PuoLiskoiselle puhunut, ja paljon puheen ydinsanoma lienee, että miksi pitää niin hienoja vempeleitä ostaa, ettei niitä sitten kukaan (=minä) osaa käyttää. Jäi pääministerin Ukrainaa koskeva tiedonanto katsomatta, ja se suututti. Ja sitten vielä jotain muuta P’Liskoisen mökkeillessä. Rouva paineli kaukosäätimen näppäimiä summittaisesti, koettaen saada työvoiton laitteesta, vaan eihän se toiminut. Mustana pysyi koko ruutu.

Ihmeen pienistä asioista mieli joutuu epätasapainoon. Eihän kuitenkaan tarvitse muuta kuin katsoa netistä pääministerin tiedonannon yksityiskohdat, ja on ihan kärryillä taas. Äkäjselle akalle se ei kuitenkaan riitä!

Työvoimapoliittinen oivallus

Aloin miettiä tänään, että oikeastaan hyvin varakkailla ihmisillä ei pitäisi olla oikeutta palkkatyöhön. Jos mietitään esimerkiksi ihmistä, joka pääoma- ja muiden tulojen puolesta elää ilman palkkaakin kuin – no, sanotaanko keskiluokkainen ihminen, niin mihin hän enää palkkatyötä tarvitsee? Eikö palkallinen työ pitäisi säästää heille, jotka oikeasti eivät voi tulla toimeen ilman palkkaa? Tämä ajatus voi tuntua radikaalilta, mutta eipä olisi ihme, vaikka joskus tähän ratkaisuun päädyttäisiin.

Miksi huikean varakas ihminen ei pura toimintatarmoaan vapaaehtoistyöhön, jos kerran jotain on tehtävä? Minä en ainakaan ihaile monimiljonäärejä, jotka tekevät pitkää päivää ”työn sankareina”. Joutavaa hosumista, turhaa touhua. Pitäisi osata lopettaa ajoissa.

Jaloja aikomuksia

Olen ajatellut liittyä Kalle Päätalo-seuraan. Tuskin se kenellekään yllätyksenä tulee, niin monta kertaa olen ilmaissut ihailuni selkosten sanamestaria kohtaan. Selvitin jo aikomuksen kustannuksetkin, eivätkä ne budjettia kaada. Mietin vain, josko Taivalkoskella käymättömyyteni muodostaa minulle henkisen esteen liittyä? Päätalo-päiville osallistuminen on suuri haaveeni, mutta haaveeksi taitaa jäädäkin. Ellei Taivalkoski jonkun ihmeen kautta hinaudu lähemmäs Varsinais-Suomea. Minähän olen huono lähtemään minnekään. Pitkät automatkat tuntuvat loputtomilta, ja sekin hirvittää, kun mielen muuttamisen mahdollisuudet ovat käytännössä niin rajalliset. Tarkoitan nyt sitä, että esimerkiksi 600 kilometrin ajomatkalla mieli kannattaa muuttaa ensimmäisen sadan kilometrin aikana. Sehän vasta hullua olisi, jos ajaisi 400 kilometriä vain kääntyäkseen takaisin. Minä tarvitsen aina jonkun takaportin, mahdollisuuden muuttaa mieltäni, jos alkaa ahdistus tai maailmantuska vaivata.

Itä-Suomeen matkatessa pidän Forssaa sinä pisteenä, josta ei enää ole paluuta. Se pakon tunne on epämiellyttävä.

 

 

Pettymys ja sen tuottaminen

Unen ja valveen välillä on hetki, jolloin omat ajatukset muuttuvat lyhytkestoisiksi unikuviksi, joista mieli sitten taas pulpahtaa tietoisen puolelle. Päivätorkkuja ottaessani uneksin seuraavaa:

Olin Lahdessa nissä hyppyrimäissä, joita siellä on ainakin kolme. Tiedän ne, koska näen ne aina (kaukaa) kun ajamme Itä-Suomeen. Olin korkean hyppyrimäen huipulla, alhaalla yleisöä kuin muurahaisia. Lähdin veltosti laskuun. Laskin rennoin vartaloin mäen aina loppuun asti. Hyppyrin kohdalla en ponnistanut mitenkään, vaan ruumis oli ihan levollinen. Laskuni jäi lyhyeksi, varsinaiseksi tyngäksi – yleisö kohisi pettyneesti. Tunsin suurta vapautta ja helpotuksen tunnetta.

Olen joskus valveilla ollessanikin miettinyt jonkun urheilulajin harjoittamista ihan siinä tarkoitusessa, että epäonnistuisin kilpailussa. Minusta on aina ollut tuskallista tuottaa pettymyksiä ihmisille – siinähän olisi hyvä tilaisuus harjoitella sitä hyvin konkreettisella tavalla. Suomalaiset ottavat urheilun niin turkasen vakavasti, ihan kuin jokainen jääkiekkopeli olisi Summa ja Raatteentie, ja vielä Kollaa kaupan päälle! Urheilusuorituksessa tahallaan epäonnistuminen ja sitä seuraava ”röyhkeä” selitykseni (”ei huvittanut tänään”/”ei tässä nyt ole mitään järkeä”) olisi pakoa odotusten pakkopaidasta.

Kumpu kivinen

Venäjä sen kun loukkaa Suomen ilmatilaa aina uudestaan ja uudestaan. Vaan eipä se mitään: kaikkihan tietävät, että Venäjä on kuin huono sää – sille ei vain mahda mitään. Minäpä mietin tänään keinoja vaikuttaa erääseen toiseen asiaan, jonka luulisi olevan helpommin hallittavissa.

Mynämäen Keskuskadulla (Vaahteramäen päiväkodin ja Käsi- ja taideteollisen oppilaitoksen kohdalla) on sellainen kärsimyskyttyrä, että autoilijaa pistää vihaksi! Se ei ole enää tavallinen suojatietä edeltävä hidaste, vaan suoranainen este. Uskokaa vaan kokenutta! Jokainen ajaja yrittää kehittää oman taktiikkansa välttääkseen autoaan vaurioitumasta asfalttikumpareeseen. Joku ajaa vinossa: kaksi pyörää kyttyrän matalamman reunan päällä, ja kaksi tiellä. Joku hidastaa nopeutensa kävelyvauhtiin ja toivoo parasta. Itse olen yhdistellyt nämä kaksi tapaa: puolet pyöristä kyttyrän matalammalla reunalla, ja samalla pudotan nopeuden laiskiaisen tai etanan tasolle. Turhauttavaa. Sallittua nopeutta siihen ei voi ajaa kolhimatta autoaan.

Kammotuskyttyrä on ainoa laatuaan kuntamme alueella. Muut hidasteet toimivat moitteettomasti siinä tarkoituksessa, johon ne pykätty on. Tämä yksi on vain sellainen koetinkivi. Tänään kauppareissulla otin siitä pari kuvaakin kiukuspäissäni. Olisin liittänyt ne tänne blogiikinkin, mutta PuoLiskoisen mökkeillessä Itä-Suomessa ei sekään onnistu. Täytyy odottaa hänen huomista paluutaan, ja laittaa ne kuvat sitten näkyviin. Tosin niistä ei näe ongelman suuruutta, mutta tuleepahan näytetyksi sekin nerontuote.

 

 

 

Takillinen

Tänä aamuna Turku oli takkien kansoittama. Yliopistonkadulla oli takkeja, ruskeita, harmaita. Humalistonkadullakin niitä näki, laivastonsinisiä ja mustia. Kyllä se nyt taitaa olla virallista: syksy on saapunut. Ihmiset kätkevät muotonsa ja olemuksensa takin laskoksiin. Olin itsekin takillinen. Kirkkaan punainen trenssi ja siihen sopiva huulipuna taistelivat puolestani ankeaa säätä vastaan. Intiaanikesään en jaksa uskoa.

PuoLiskoinen suuntasi tänään Itä-Suomeen. Minä jäin (helpottuneena) kotiin. Säästyin epäilemättä kurjalta kokemukselta: kesämökin saunan kiuas on rikki enteillen kehnoja peseytymismahdollisuuksia. PuoLiskoista yksi rikkinäinen kiuas ei pidättele. Hän on aidosti erähenkinen, ja mistäpä sen tietää, vaikka tuollainen haaste vain piristäisi hänen päiväänsä. Se, minkä toinen näkee haasteena, on toiselle raskas riesa.

 

Nautinnollinen Naamakirja

Facebook on saapunut elämänkaaressaan siihen vaiheeseen, että se kuuluu tuomita. Sen kohtalona on joutua yhtä paheksutuksi kuin valmisruoat: ensin hyödyllinen ja kiitetty keksintö muuttuu kaikkien jutuksi, ja sitten joutaakin tuomion tunkiolle. Facebookin haukkuminen olkoon kuinka muodikasta hyvänsä, minä en siitä piittaa. En hauku, vaan ylistän!

Naamakirjasta löytyy nimittäin paljon muutakin kuin niitä join teetä/keitinpä kahvit -päivityksiä. Minun löytöni on ryhmä nimeltä Kalle Päätalon lukijat. Mistä muualta voisin saada kuvia Taivalkoskelta Päätalon ympäristöstä? Missä muualla voisin keskustella yhtä helposti Päätalo-päivillä viihtyneiden ”veteraanien” kanssa?  Muualla tuskin voisin päästä nauttimaan kiintoisista keskusteluista koskien Iijoki-sarjan henkilögalleriaa ja kielellistä rikkautta. Muut pitäkööt hyvänään twitterit ja instagramit, minä tiedän missä itse viihdyn!

Ei saa korttakaan niittää

Heinäkuun 30. päivä on erään vanhan käsityksen mukaan syyskesän alku. Vanha kansa kehotti sytyttämään kynttilän pöydälle valaisemaan yhä pimeneviä iltoja. Viikatekin piti olla naulassa: Ollin päivänä ei saanut korttakaan niittää, eikä marjastuskaan ollut sopivaa.

Minä olen jättänyt mustikat suosiolla rauhaan ainakin toistaiseksi. Odotan sadetta, joka lihottaa ne. Tänään siitä saatiin vähän esimakua: vahva tuuli alkoi puhaltaa päivän kääntyessä kohti iltaa, ja sen mukana saapui sade. Laku meni pihalle ja palasi vesihelmet turkissaan.

”Täti kelluu!”

Tänä kesänä olen uinut enemmän kuin kymmenenä kesänä yhteensä. Olen löytänyt tieni Mynämäen Kivijärvelle, ja ihastunut siihen uimapaikkana. Ystävän kanssa on myös ilakoitu Särkijärven aalloissa, ja Vahdon hiekkakuoppien syvyyksissä.

Viimeksi Kivijärvellä kuulin erään nuoren isän huutelevan opettavaisesti lapsilleen, että ”katsokaapa kun täti kelluu, noin kellutaan”. Kesti vähän aikaa, ennen kuin tajusin olevani se täti. Kelluminen on yksi vedessä olon mahtavista muodoista. Korvien upotessa veteen tulee sellainen tunne, kun olisit yksin vesi ruumiin ympärillä, ja taivas silmissä. Ympäröivä maailma lähettää heikkoja viestejä olemassaolostaan vaimeina ääninä, jotka eivät uhkaa, tai vaadi mitään huomiota osakseen.

”Kaksi on kaunista kesällä..”

.. lehti puussa, ruoho maassa, tuomenkukka kolmantena”. Näin runollisesti kuvaa vanha kansa tätä kevätkesän ihaninta vaihetta, kun luonnon peitto on tuoretta ja nuorta. Vaaleanvihreä maailma, lintujen laulu siellä lomassa, kesän kudos on täydellinen.

Elämme pikkukesän aikaa. Pikkukesäksi ennen maailmassa kutsuttiin tätä aikaa toukokuun viimeisestä viikosta juhannukseen. Kylvö on tehty, ja maamies on laittanut kouransa kiinni. Odotetaan isoakesää lämpöineen ja satoineen.

Tuulen viemää

Luin uudestaan tuon klassikkoromaanin. Omassa kodissamme se joutui kirjaimellisesti itsekin tuulen viemäksi – myrskytuulen, minun, kouriini! Resuiseksi kulunut pokkari sai lähteä kirjahyllystä viimeisimmän karsimisintoni seurauksena. Nyt se tietysti kaduttaa – ikävä kyllä tämän joudun myöntämään. Minun karsimisinnostukseni ovat kuin Stalinin puhdistukset: niissä menee niin hyvää kuin pahaa, eikä johdonmukaisuus aina loista kirkkaimpana tähtenä toteuttajan tiellä.

Aina Tuulen viemää lukiessa huomaa samankaltaisuuden esimerkiksi kotimaamme ja etelävaltioiden välillä tappion hetkellä. Etelävaltioiden hienosto teki välttämättömyydestä hyveen: se kohtasi köyhyyden ja ideologisen sorron ylpeydellä ja henkisellä periksiantamattomuudella. Eipä tunnu kovinkaan vieraalta tuo asenne, kun miettii sotien jälkeistä Suomea. Tarkoitan tässä tietysti niitä ihmisiä, jotka eivät nousseet kivien alta neuvostovallan suurina ystävinä ja tukijoina.

Tuulen viemää on pian myös aikamme täällä Mynämäellä. Voikin käydä niin, että tiimalasista hiekka valuu loppuun jo vuoden kuluttua. Sitten kutsuu Uusimaa. Huoleni eivät ole suuria, mutta kyllä niitä on:

  1. Koirien sopeutuminen mahdolliseen rivitaloasumiseen (mölyhaitta, ym., onko piha niille kyllin suuri?)
  2. Mammonasta (tavarasta, kamasta, roinasta) eroon hankkiutumisen vaikeus, toisin sanoen pistääkö PuoLiskoinen siinä suuren taistelun pystyyn.
  3. Unohdanko autolla ajamisen jalon taidon, jos alan Uudellamaalla suosia julkisia kulkuvälineitä?

Onneksi nämä huolet ovat sellaisia, että niihin on ratkaisunsa. Minä suhtaudun peruspositiivisesti muutoksiin, se on luontoni mukaista.