Tekijä: Ninni

by Ninni

Mnemosynen palvojatar

Luin jokin aika sitten lehdestä korkean verenpaineen ja hoitamattoman, korkean kolesteroliarvon olevan yhteydessä myös muistisairauksiin. Alkoi huolestuttaa: nyt tunnen varsinaista supersyyllisyyttä jokaisesta syödystä suolanmurusesta. Välillä tulee sellaisia kausia, kun sitä päättää huimapäisesti antaa mennä vaan, mutta sitten tulee joku lehtijuttu tai television tarjoama kauhupätkä tuoden pelon tullessaan.

Minulle Alzheimer on varsinainen peikko. Ajatuksena se on kauhea. Nyt muistillisena ihmisenä voin ajatella, etten haluaisi elää Alzheimer-potilaana*. Ajattelen tämän ajatuksen tietoisesti, täydessä minuudessani. Sairastumisen tapahduttua ei itse välttämättä edes tajuaisi omaa tilaansa ja sitä, ettei ole enää oma itsensä siinä mielessä kuin nyt. Ympäristö sen tajuaisi ja se siitä kärsisi. Itsestä voisi tuntua kuin koko muu maailma olisi tullut hassuksi. Pelkään sitä suhteellisuuden tajun menettämistä, kyvyttömyyttä tajuta omaa tilaansa ja ympäröivää todellisuutta. Ehkä samasta syystä ajatus järjen menettämisestä (=vakavasta mielisairaudesta) on minusta niin pelottava.

Olisikohan mahdollista laatia jonkinlainen toimintatestamentti Alzheimerin varalta: täysissä sielun ja ruumiin voimissani tahdon, että jos sairastun tähän, niin menetelkää näin-ja-noin? Ei se taida olla mahdollista, ei ainakaan jos se sisältäisi jotain lainvastaisena pidettävää.

Lämmin

Lauantai oli kuumempi perjantaita. Olimme PuoLiskoisen kanssa liikkeellä: uhmasimme kaikkialle tunkevaa lämmintä ajamalla Turkuun asti. Kiertelimme väsyneesti eri paikoissa ja minä etsin keittiöön sopivaa pöytäliinaa, mutta aika tarmottomasti sittenkin. Tympäännys kasvoi ja sitten palasimmekin kotiin. Vaihdoimme laiskasti pari sanaa ilmastointilaitteista, mutta ne sanat tuskin johtavat minkäänlaiseen toimintaan. Ne olivat vain lämpimän sanoja ja ne unohtuvat hellekauden jälkeen.

*) Ihminen on tietysti aina ihminen, aina arvokas oma itsensä, mutta minusta ihminen on myös muistojensa summa. Vanhat kreikkalaiset olivat viisaita antaessaan muistille oman jumalallisen personifikaationsa Mnemosynen muodossa. Jos minulla ei olisi muistojani, niin en kokisi olevani oma itseni, vaikka ajokortissa kuinka lukisi oma nimi ja kaikki kohtelisivat minua Ninninä niin kuin aina ennenkin.

by Ninni

Niin kauan siihen meni

Mustaviinimarjat maistuvat lämpimiltä suussa, kun niitä pihapensaasta nopsin yksi kerrallaan. Aurinko on lämmittänyt ne lämpimämmiksi kuin suun sisäpuoli. Vadelmat eivät maistu yhtä lämpimiltä, mutta sitäkin herkullisemmilta. Keinuun istuessa voi todella tuntea kaiken elämän rikkauden tässä ja nyt, tässä kesässä.

Televisio suoltaa mainoskatkoilla ulos kaikenlaista puuhamaa-jukujukumaa-ärsyttävämaa -mainontaa. Mainoksissa maanisen iloiselta kuulostava ääni kirkuu kutsuhuutoa näihin lastenviihdytyspaikkoihin. Entä jos Elämys olisikin jotain ihan pientä ja jotain ihan ilmaista? Entä jos Elämyksen luo ei tarvitsisi matkata satoja kilometrejä? Ehkä joku suuri voi mahtua yllättävän pieneen, marjan makuun kielen päällä, iltataivaan pastelliväreihin?

Oma henkilökohtainen käsitykseni helvetistä on paljon Puuhamaan kaltainen. Olla vangittuna Puuhamaahan ikuisuuden mittaisen ajan, vailla pakomahdollisuutta. Piinaavien aktiviteettien taustalla soisi Mikko Alatalon karmaiseva mainoslaulu aina uudestaan ja uudestaan. Mahdollisuutta korvien peittämiseen ei olisi.  

Viisi vuotta ja vähän päälle

Yöllä otin esiin Raamatun ja kirjoitin poisnukkuneiden sivulle isäni nimen ja kuolinpäivän. Vei minulta yli viisi vuotta tehdä tämä.

by Ninni

Puun ja kuoren välissä

Aikakauden vaihtumista toiseksi ei voi sijoittaa tarkasti johonkin pisteeseen ajassa ja paikassa. Muutokset ovat hitaita, melkein huomaamattomia: vähitellen vain vanhan aikakauden ihmisten elämä käy vaikeammaksi, vähemmän muodikkaaksi, hiukan naurettavaksi – eivätkä rahat tahdo riittää.

Katsoin Orson Wellesin ohjaaman Mahtavat Ambersonit, ja sehän näitä ajatuksia synnyttää. Se on kuvaus mahtiperheen iltaruskosta, joka vaihtuu rappion yöksi. Ensimmäinen kuvattu sukupolvi elää herrasmiesten aikaa. Oman elannon ansaitsemista ei tarvinnut murehtia ja elämä oli ylellistä. Rikas Isabel Amberson nai Wilbur Minaferin, joka sopii tähän elämänkuvioon ja yritteliäs keksijä Eugene Morgan tulee hylätyksi. Avioliitosta syntyy lapsi, George Minafer, josta kasvaa sovinnainen ja itsekäs nuori mies.

Vuodet vierivät ja Eugene Morgan palaa Ambersonien elämään. Leskimiehen mukana on viehättävä tytär Lucy, josta George Minafer kiinnostuu. Isabel-äiti leskeytyy ja käy selväksi, etteivät tunteet vanhemmankaan parin välillä ole kuolleet. Esteen onnen tielle muodostaa George. Naurettavan loukkaantuneena "ihmisten puheista" ja pitäen Eugene Morgania sopimattomana – mieshän puuhaa nolojen hevosettomien vaunujen parissa – hän ei tahdo suoda äidilleen onnea. Morganin Lucy-tytär on hänkin peräti kummallinen vaatiessaan Georgea valitsemaan jonkun elämänuran, ammatin, tavoitteen itselleen. Nuoren parin välit särkyvät ja Minaferit lähtevät ulkomaille.

Elokuvassa annetaan ymmärtää Isabel Minaferin kuolleen heikkoon terveyteen, jonka pääasiallisin syy on pettymys rakkaudessa. Georgekin saa osakseen suorastaan vanhatestamentillisen koston: köyhtyneenä vararikkoisena hän joutuu hankkimaan työpaikan, juuri sellaisen, jollaista pilkkasi aiemmin. Lopussa toki paistaa auringonsäde: auton (!) ruhjomaksi joutunut George tekee sovinnon Morganien kanssa*.

Elokuvan vahvuus on sen katsottavuudessa sekä rakkaustarinana että kuvauksena elämäntapojen ja aikojen yhteentörmäyksenä. Teollistumista ja koneen aikaa edustavan Morganin perheen näkemykset ovat kaikessa vieraita George Minaferille. Auto on hyvä symboli: Sovinnainen George on kykenemätön näkemään siinä mitään muuta kuin meluavan, epäkäytännöllisen vehkeen. Hevonen ja vaunut on arvokkaampi vaihtoehto. Auton epäluotettavuus asettaa siinä istujat alttiiksi ulkopuolisten naurulle ja ehkä se suututtaa vanhan ajan ihmistä eniten. Onhan nimittäin tärkeää ajatella mitä ihmiset ajattelevat. Uutta vieroksuva ihminen takertuu menneeseen, hän ei ole luova eikä näe autossa piileviä tulevaisuuden mahdollisuuksia.

Lucy Morganissa on häivähdys nykynaista. Vaatiessaan Georgea keskittämään tarmonsa johonkin elämänuraan hän on itsenäinen, periksiantamaton. Hän ei pyörtyile tai lirkuttele saadakseen tahtonsa läpi. Hän yksinkertaisesti tekee selväksi avioliiton solmimisen edellytykset. Hän luopuu miehestä ennemmin kuin periaatteistaan. Lucyn esittämän Anne Baxterin kasvot ovat petollisen pehmeät tähän rooliin. Ne kätkevät alleen Lucyn luonteen lujuuden ja siksi katsoja kai tajuaakin hyvin Georgen hämmennyksen, kun sokerinsuloinen nuori nainen ei noin vain annakaan periksi.

Yhdessä kohdassa Eugene Morgan joutuu vastaamaan Georgen autovastaisiin puheisiin ja hän sanoo autoista näin: " With all their speed forward, they may be a step backward in civilization. It may be that they won't add to the beauty of the world or the life of men's souls. I'm not sure. But automobiles have come. And almost all outward things are going to be different because of what they bring. They're going to alter war and they're going to alter peace. And I think men's minds are going to be changed in subtle ways because of automobiles."

Tässä on jotain, joka tuo mieleen Neil Postmanin^ kirjat. Minkään keksinnön todellista luonnetta ei pysty näkemään edeltäkäsin. Sen on annettava vaikuttaa jonkun aikaa ihmisten keskuudessa, kunnes sen kaikki vaikutukset ihmisten elämään tulevat näkyviksi. Eikä ole sanottu, että jokin teknologinen ihmevehje lisäisi ihmisten onnellisuutta. Pikemminkin tuntuu siltä, kuin elämäämme helpottavat laitteet vaikeuttaisivat sitä. Mitä nopeammin matkustamme, sitä kiireisempiä olemme. Mitä hienompia yhteydenpitovälineitä meillä on (kännykät kuvaominaisuuksineen, multimediaviesteineen, yhdistettyine mp3-soittimineen), sen yksinäisempiä olemme.

Ihminen elää elämäänsä puun ja kuoren välissä. Oman aikakauden odotukset ovat musertavia – kaikki eivät niihin sovi, eivät sovi ajan ihmisestä tekemään muottiin. Eilen oli väärin haluta ammattia ja uraa, tänään on epäilyttävää olla haluamatta niitä. Eilispäivän ahne pyrkyri on tämän päivän suuri sankari. Vaikka kysymys ei ehkä ole kummastakaan: on vain ihmisiä ominaisuuksineen, paremmin tai huonommin aikaan sopivina, yrittämässä elää hyvää elämää.

*) Orson Welles ei hyväksynyt tätä sokerista loppua.

^) Esimerkiksi Huvitamme itsemme hengiltä.

by Ninni

Rautavatsainen rautakansleri

Luen uudempaan otteeseen Saksan keisari Vilhelm II:n elämänkertaa. Kyseessä on aiemminkin mainitsemani Giles MacDonoghin The Last Kaiser: the life of Wilhelm II.

Olen kiitollinen, etten elänyt väärään aikaan väärässä paikassa ja saanut kutsua lounaalle Otto von Bismarckin pöytään. Pöytä oli täpötäysi: tarjolla oli hanhenmaksaa (jota rautakansleri itse erityisesti rakasti ja piti lääkkeenä ruoansulatusongelmiin), erilaisia ja eri kokoisia savustettuja kaloja, kyljyksiä, pihvejä, kasviksia. Ruokapaljous huuhdeltiin alas portviinin avustuksella. Lounasvieraan odotettiin ottavan jokaista lajia ja etenkin hanhenmaksaa piti kommentoida. Oletan, että ylistävästi.

Jopa Bismarckin vaimo Johanna von Puttkamer kritisoi miestään hänen hanhenmaksaan kohdistuvasta ahneudestaan. Suuret miehet ovat suuria miehiä lounaspöydässäkin, eivätkä anna kritiikin viedä ruokahaluaan. Valtiomies vain filosofoi saavutustensa pian unohtuvan tässä maailmassa, mutta syöty ruoka on aina syöty ja saatu ruoka, sellaisena pysyvä. Onhan se toisaalta niinkin.

by Ninni

Jasmiiniteetä

Luen selkäni ja hartiani jumiin. Toisin ei voi olla: lainasin eilen kirjastosta Merete Mazzarellan Tähtien väliset viivat: esseitä identiteetistä ja Kun kesä kääntyy: vanhenemisen taidosta. Päädyn takuuvarmasti taas niska-hartia -hierontaan, kun kruunasin kirjastokäynnin lainaamalla Tove Janssonia: Kuvanveistäjän tytär ja Nukkekaappi löysivät tien kotikultaani. Jasmiiniteen tuoksuessa on hyvä lukea ja olohuoneen vaaleanpunainen lamppu – se nojatuolin vieressä oleva – luo valoaan kirjojen sivuille.

Mazzarellat ahmaisin jo eilen. Kun kesä kääntyy on kirja, joka kaikkien viimeistään nelikymppisenä pitäisi lukea. Mitä vanheneminen on ja milloin se alkaa? Millaisena vanhus näyttäytyy kulttuurissamme, joka tuntuu palvovan fyysistä nuoruutta ja sulkevan vanhat marginaaliin? Kuinka käsitys vanhuudesta tulee muuttumaan suurten ikäluokkien vanhetessa? Suuret ikäluokathan loivat nykyisen nuorisokulttuurin, eikä ole luultavaa nähdä heitä istumassa keinutuolissa sukkaa kutomassa heti 60-vuotispäivien jälkeen. 

Itse olen huomannut hienoisen asennemuutoksen onnittelukorteissa. Ei ole paljon aikaa siitä, kun 60-vuotiasta onniteltiin arvokkailla, kasteisen ruusukimpun kuvan koristamilla korteilla. Nyt kauppojen korttihyllystä (jota säännöllisesti plaraan, korttien ihailija kun olen) löytyy jo huumoripitoisia kuusikymppiskortteja, joissa korostetaan maljan kohottamisen tärkeyttä ja syntymäpäivälapsen nuorekkuutta. Ruusukimppukortit on yhä suuremmassa määrin suunnattu ikäryhmälle 70+. 

Ikääntyvälle ihmiselle sallitaan yhä enemmän erilaisia rooleja. Perinteisen sukkaa kutovan mummon rinnalle on tullut aktiivisia isoäiti-ikäisiä, jotka joogaavat ja ovat työelämässä ja matkustavat ja kokevat romansseja. Veistelevät vaarit ovat hekin historiaa: nyt kypsät miehet lähtevät maailmanympärimatkoille ja chättäävät netissä, eivätkä tosiaan tarvitse nuoremman sukupolven apua tietotekniikkaan liittyvissä asioissa. 

Balettituntilaisten kanssa kerran puhuimme siitä, että vielä 20 vuotta sitten olisi oudoksuttu ajatusta esimerkiksi 40-vuotiaasta naisesta balettitunnilla. Odotukset 40-vuotiaan tavoista viettää vapaa-aikaa olivat vähän erilaiset ja tiukemmat. 

Minusta on hyvä, että nykyisin on useampia tapoja olla vanha/iäkäs/kypsä/seniori. Ettei kaikkia sullota samaan muottiin. Vai sullotaanko sittenkin? Entä jos kuusikymppinen haluaisikin jo olla "vanha"? Jos hän ei jaksakaan viedä lastenlapsia Lintsille tai Särkänniemeen, vaan mieluummin olisi kotona ja leipoisi pullaa ja kertoisi tarinoita lapsuudestaan? Annetaanko nykyisin ihmisen enää vanhetakaan omilla ehdoillaan, vai onko siitäkin tullut suorittamista. 

by Ninni

Fredrika

Yöllä oli raju ukonilma. Me heräsimme siihen molemmat, PuoLiskoinen ja minä. Ukkosen täytyi olla suoraan yllämme, niin kovia olivat jyrinät ja paukahdukset. Ja entäpä sade sitten! Piiskasi maata kuin olisi halunnut kurittaa sitä. Se kuulosti raipan iskuilta. Jo pelkästään siihen ääneen olisi voinut herätä, vaikkei ukkosta olisi ollutkaan. 

Hiippailin nojatuoliin lukemaan Merete Mazzarellan kirjaa Fredrika Charlotta o.s. Tengström, kansallisrunoilijan vaimo. Fredrika Runeberg on monille tuttu vain runebergin torttujen reseptistä, vaikka on hänen kynästään muutakin lähtenyt, esimerkiksi historiallisia romaaneja. Hänen kirjailijan maineensa ei ole säilynyt jälkipolville siinä mittakaavassa kuin miehensä Johan Ludvigin, mutta oikeudenmukaisuuden nimissä on sanottava Fredrikalla olleen kirjoittamisen lisäksi hiukan muitakin kiireitä: hänen osalleen lankesi kahdeksan lapsen synnytys ja hoito, taloudenhoito, Runebergin lukuisten vieraiden kestitseminen ja eläminen itsekeskeisyyteen taipuvaisen ja rakastumisalttiin miehen vaimona.

Fredrika Runebergiä on aina pidetty ihanteellisena kansallisrunoilijan vaimona. Hän oli sivistynyt, mutta ymmärsi myös taloudenhoidon päälle. Hän tuli vaikutusvaltaisesta perheestä, mutta oli soveliaan vaatimaton ja nöyrä, aina antaen etusijan miehensä tarpeille. Hän oli kontaktissa aikansa merkittävimpiin kulttuurivaikuttajiin (esimerkiksi Snellman, Lönnrot ja Topelius kuuluivat tuttavapiiriin ja koko iloinen Lauantaiseura), mutta sieti kiltisti ympärillään myös miehensä pikku ihastuksia alkaen joidenkin kanssa jopa kirjeenvaihtoon. Mitäpä mies muuta voisi vaimolta vaatia?

Kirjaa lukiessa alkaa kuitenkin pohdiskella "Friggan" alistuvuutta toisestakin näkökulmasta. Ehkä se ei ollut puhtaasti Fredrikaa, vaan esirippu, jonka suojassa hänen omat pyrkimyksensä ja kunnianhimonsa saivat rauhassa viettää juhlaa. "Fiken" pelasi peliä sen sääntöjen mukaan, hän ei huijannut. Merete Mazzarella sanoo naulan kantaan heti ensimmäisessä luvussa todetessaan Fredrika Runebergin olleen hyvin tietoinen patriarkaatin epäoikeudenmukaisuudesta – mutta sisäistäneensä sen silti.

Täydellisen vaimon roolin luominen voi sekin kai olla kunnianhimo itsessään ja mitä vaikeammaksi se käy – miehen ollessa piittaamaton ja/tai jollakin tasolla naisiinmenevä – niin sitä suuremman haasteen se muodostaa ja sitä suurempi on siitä saatu kunnia. Näinkin voi ajatella. 

by Ninni

Valitut sanat

Matti Vanhanen on julistanut Jutta Urpilaisen esittämän veroehdotuksen typeräksi. Tässä olisi oiva paikka juupas-eipäs -köydenvedolle, mutta olisiko Vanhanen käyttänyt näitä sanoja miespuolisen puoluejohtajan kohdalla? Yleensä suomalaiset poliitikot puhuvat kieli niin keskellä suuta kuin on inhimillisesti mahdollista. Miksi tässä tapauksessa ei voitu käyttää sitä kuuluisaa neutraalia kieltä ja kuvata Urpilaisen ehdotus mieluummin toimimattomaksi kuin typeräksi?

Urpilaisella on muutenkin edessään pahanlainen uskottavuusongelma. Olen tarkkaillut häntä: hän on tyyliltään nuorekas, puhuu liian nopeasti (suomalaisen poliitikon uskottavuutta parantaa se sellainen sana per minuutti -tyyli ja sekin tuotettuna kärisevällä ukonäänellä) ja hän on nuori nainen. Nämä kolme ominaisuutta vievät tuhoon.

Pelastukseksi uskottavuuskriisiin tarjoan pikaista visiittiä tanttamekkopuotiin, jossa Urpilainen voitaisiin stailata paremmin suomalaiseen makuun sopivaksi naispoliitikoksi. Nuoren naisen statustaan ja ei-niin-ukkomaista ääntään hän ei valitettavasti voi muuttaa. Näiden haittojen kanssa on vain opittava elämään. Nuoruus paranee itsestään, naiseus ei.

Ärhäkkyyteeni löytyy selityskin: luen Simone de Beauvoirin Toista sukupuolta.

Kaaos ja kosmos

Sain Siivouskoettelemuksen hoidettua. Edustan kosmosta kaaoksen voimien vastapainoksi. Takki on tyhjä: en jaksanut tänään lähteä iltakävelyllekään PuoLiskoisen kanssa, vaan mies meni yksin. Otin sen sijaan hyvin ansaitut päiväunet.

by Ninni

Käy Muumilaaksoon!

Luin Tordis Örjasaeterin* kirjoittaman kirjan Tove Jansson: Muumilaakson luoja. Kuulun niihin ihmisiin, jotka ovat aikaa sitten murhanneet sisäisen lapsensa^, koska olen aina nauttinut muumeista hyvin valikoiden: minun vinkkelistäni osa Muumilaakson tarinoista on loistavia ja osa pelkästään ikävystyttäviä. Muumien luojan oma elämä on tainnut olla kiinnostavampaa kuin hänen kirjojensa sivuilla seikkailevien pulleiden peikkojen.

Tove Marika Jansson syntyi vuonna 1914 helsinkiläisen taiteilijaperheen esikoiseksi. Isä Viktor Jansson oli kuvanveistäjä ja ruotsalaissyntyinen äiti Signe Hammarsten oli persoonallinen kuvataiteilija, piirustuksen opettaja, Ruotsin tyttöjen partioliikkeen perustaja, postimerkkien suunnittelija – monitoiminainen sanan varsinaisessa merkityksessä. Perhe eli täyttä boheemielämää Helsingin Katajanokalla, Luotsikatu neljän ateljeehuoneistossa, huolimatta molempien vanhempien porvarillisesta taustasta ja äidin perheen papillisesta painolastista. Tove Janssonin elämän ensimaisema oli vanhempien ateljee, jossa pikku-Tovella oli isänsä nikkaroima oma parvi ja kesäisin mentiin Suomenlahden saaristoon. Rahaa ei koskaan ollut runsaasti – kukapa taiteilemalla rikastuisi – mutta elämä oli taatusti aina jännittävää. Tove Janssonin vanhemmat innoittivat häntä Muumimamman ja Muumipapan hahmojen luomisprosessissa. 

Örjasaeterin kirja on kirjoitettu muumien hengessä: Tove Janssonin elämää käydään läpi lyhyiden kertomusten avulla, joita muuten somistavat muumiaiheiset kuvat. Mikään pikkutarkka elämänkerta tämä ei ole, vaan kokoelma tarinoita, sukumuisteloita, tuokiokuvia. Ja sellaisena viehättävä, helpommin lähestyttävä kuin tipitarkka elämänkerta alaviitteineen. Täytyy varmaan seuraavaksi lukea Tove Janssonin lapsuuskuvaus Kuvanveistäjän tytär. Kesäkirjan olenkin tänä kesänä lukenut jo kaksi kertaa – en saa siitä tarpeekseni!  Örjasaeterin ansiosta tiedän Kesäkirjan isoäidin olevan Tove Janssonin äiti Ham ja Sophia-tyttö on Toven pikkuveljen Per Olovin tytär. 

Keskellä viikkoa

Vyötän itseni taisteluun pölyä ja likaa vastaan: on jälleen Siivouskoettelemuksen aika. Lahjoin ja motivoin itseäni ostamalla ihanan lilan mekon. Sitä voi pitää missä vain, siinä mekkosen hyvä puoli.

*) Örjasaeter on norjalainen. Hänen nimensä ensimmäinen kirjain ei oikeasti ole Ö, vaan se norjalaisten käyttämä, poikkiviivan halkoma O.  

^) Ei haittaa mitään, en sure menetystä.

by Ninni

Tuokiokuvia tiistailta

Olin hierojalla. Selkäni on jo pitemmän aikaa tuntunut kakkosneloselta: jäykältä kappaleelta elotonta puuta, joka ei oikeastaan kuulu minuun. Ongelma pistettiin siis hoitoon hieronnan muodossa.

Siinä hierontapöydällä maatessani mietin monenlaisia asioita. Onko selkä niin vieras itselle, koska sitä ei näe? Se on siellä jossakin takana ja sen näkee vain kahta peiliä käyttämällä. Pesen selkäni joka ilta tarkoitukseen sopivalla harjalla. Tunnen harjan raapivan ihoa, mutta en näe terveen punoituksen nousua iholle, tai saippuavaahtoa selällä. Selkäni on minulle tuntematon alue, vartalon kartan valkea läiskä. 

Raision Tasalanaukio oli kesäväen kansoittama. Yksi pakollinen teinityttö, joka näytti ottavan kasvoihinsa aurinkoa puisella penkillä istuen. Juoppo, joka katsoi asiakseen häiritä tyttöä. Tyttö oli vielä niin nuori, että juopon hölmöily irrotti hänestä hihityksen paheksuvan mulkauksen sijasta. Kaksi vanhaa rouvaa leivoskahvittelemassa ja puhumassa kilpaa keskenään. Ja olinhan siellä minäkin, kategorioihin kuulumaton: tytöksi liian vanha (olisin nimittäin mulkaissut ahdistelevaa juoppoa hihittämisen sijasta), juopoksi liian selväpäinen, vanhaksi naiseksi sentään liian nuori.

Mielijohde vei minut Lidliin. Näin kaameita kakkusia, jotka säilyvät luonnottoman pitkään. Säilyvyyden takaa kemikaalilitania pullapussin kyljessä. Näin kiljuvan lapsen puristavan kädessään muovista muumia. Näin nuoren pariskunnan, kiljukaulapojan vanhempien, vilkuilevan toisiaan kyllästyneesti. Ostosten maksun jälkeen tuli aika pelata hedelmäpeliä ja se kirkasti parin ilmeet. 

Minä ostin Gran Gala-keksejä. 

by Ninni

Vierailuja

Sunnuntai sujui meidän osaltamme vierailun merkeissä: kävimme katsomassa PuoLiskoisen vanhempia. Ajelimme läpi kauniin maalaismaiseman pikkuteitä suosien. Matkan varrella näimme maisemia Nousiaisten, Yläneen ja Säkylän suunnalta, Huittisia unohtamatta. Katsoin ihan mielenkiinnon vuoksi kellosta matkamme ajallisen keston. Näin kesäisin taival taittuu tunnissa ja kahdessakymmenessä minuutissa.

Me tapasimme PuoLiskoisen vanhemmat – Sinuhe puolestaan heettiläiset. Äänikirja oli nimittäin käytössä taas.

Sinuhea ei kuitenkaan hemmoteltu ihanalla mansikkakakulla, joten siinä suhteessa meidän vierailumme oli onnistuneempi! Saimme tätä anopin taikomaa herkkua evääksikin, joten iltatee oli tavallista juhlavampi täällä kotona.