Fredrika

Yöllä oli raju ukonilma. Me heräsimme siihen molemmat, PuoLiskoinen ja minä. Ukkosen täytyi olla suoraan yllämme, niin kovia olivat jyrinät ja paukahdukset. Ja entäpä sade sitten! Piiskasi maata kuin olisi halunnut kurittaa sitä. Se kuulosti raipan iskuilta. Jo pelkästään siihen ääneen olisi voinut herätä, vaikkei ukkosta olisi ollutkaan. 

Hiippailin nojatuoliin lukemaan Merete Mazzarellan kirjaa Fredrika Charlotta o.s. Tengström, kansallisrunoilijan vaimo. Fredrika Runeberg on monille tuttu vain runebergin torttujen reseptistä, vaikka on hänen kynästään muutakin lähtenyt, esimerkiksi historiallisia romaaneja. Hänen kirjailijan maineensa ei ole säilynyt jälkipolville siinä mittakaavassa kuin miehensä Johan Ludvigin, mutta oikeudenmukaisuuden nimissä on sanottava Fredrikalla olleen kirjoittamisen lisäksi hiukan muitakin kiireitä: hänen osalleen lankesi kahdeksan lapsen synnytys ja hoito, taloudenhoito, Runebergin lukuisten vieraiden kestitseminen ja eläminen itsekeskeisyyteen taipuvaisen ja rakastumisalttiin miehen vaimona.

Fredrika Runebergiä on aina pidetty ihanteellisena kansallisrunoilijan vaimona. Hän oli sivistynyt, mutta ymmärsi myös taloudenhoidon päälle. Hän tuli vaikutusvaltaisesta perheestä, mutta oli soveliaan vaatimaton ja nöyrä, aina antaen etusijan miehensä tarpeille. Hän oli kontaktissa aikansa merkittävimpiin kulttuurivaikuttajiin (esimerkiksi Snellman, Lönnrot ja Topelius kuuluivat tuttavapiiriin ja koko iloinen Lauantaiseura), mutta sieti kiltisti ympärillään myös miehensä pikku ihastuksia alkaen joidenkin kanssa jopa kirjeenvaihtoon. Mitäpä mies muuta voisi vaimolta vaatia?

Kirjaa lukiessa alkaa kuitenkin pohdiskella "Friggan" alistuvuutta toisestakin näkökulmasta. Ehkä se ei ollut puhtaasti Fredrikaa, vaan esirippu, jonka suojassa hänen omat pyrkimyksensä ja kunnianhimonsa saivat rauhassa viettää juhlaa. "Fiken" pelasi peliä sen sääntöjen mukaan, hän ei huijannut. Merete Mazzarella sanoo naulan kantaan heti ensimmäisessä luvussa todetessaan Fredrika Runebergin olleen hyvin tietoinen patriarkaatin epäoikeudenmukaisuudesta – mutta sisäistäneensä sen silti.

Täydellisen vaimon roolin luominen voi sekin kai olla kunnianhimo itsessään ja mitä vaikeammaksi se käy – miehen ollessa piittaamaton ja/tai jollakin tasolla naisiinmenevä – niin sitä suuremman haasteen se muodostaa ja sitä suurempi on siitä saatu kunnia. Näinkin voi ajatella.