Tekijä: Ninni

by Ninni

38

Tänään oli syntymäpäivä, 38. sellainen. Sitä on vietetty kaikella asiaankuuluvalla ilolla ja riemulla.

Olimme ulkona syömässä. Paluumatkalla pohdin vanhenemista. Suorituskeskeisessä elämässä on helppoa kuvitella tuon tai tämän suorituksen tuovan tullessaan mielenrauhan ja onnen. Saavutusten tultua todeksi niin ei kuitenkaan käy – elämä jatkuu aivan yhtä epätäydellisenä, ahdistavan vajaana. Jokainen syntymäpäivä on siinä tilanteessa varsinainen kärsimysnäytelmä, koska se merkitsee ajan vähenemistä, taas yhtä kulunutta ja hukattua vuotta, yhtä vuotta vähemmän aikaa saavuttaa tavoite.

Tällä viikolla Ann-Marie MacDonaldin romaani Linnuntietä on pitänyt minut kiireisenä. 846 sivua kanadalaista mielenmaisemaa, sodan eläneen sukupolven haaveita paremmasta maailmasta, kylmän sodan sotureiden ohuesti kyynisyydellä kuorrutettua idealismia. Linnuntietä on romaani aikuisten peloista ja lasten peloista, aikuisilta suljetusta lasten maailmasta. Tummia sävyjä kirjaan tuovat lasten seksuaalinen hyväksikäyttö ja pikkutytön murha. Lasten maailman tulkkina on Madeleine McCarthy, ilmavoimien nomadiperheen 8-vuotias tytär.

by Ninni

Kuvia viikon varrelta

Tämä viikko on kulunut käsittämättömällä nopeudella. Tuntuu kuin aivan äsken olisi ollut maanantai ja ikonimaalauskurssi alkanut. Mielenkiintoista muuten, että tämän viikon aikana nähdyt unet ovat olleet vielä tavallistakin omituisempia.

Tässä kuvassa minä maalaan Joona-ikoniini merta. Kuva on kurssin viimeiseltä päivältä, lauantailta, joka jäi meiltä hiukan kesken – minun syyni, kun vaadin PuoLiskoista kanssani kultasepänliikkeeseen. Merestä tuli kuitenkin kauniin sininen, ainakin minun mielestäni.

 

PuoLiskoinen työstää mirhantuojanaisten ikonia. Hänen tämänkertaiseen työhönsä on tulossa kauniita värejä: vaaleanpunaista, toffeenruskeaa, tulipunaista.

 

Minun Johannes Edelläkävijäni värit ovat erämaaelämään sopivan karut ja kuivat. Eräs kurssilaisista kuvasi Johannekseni silmiä ”pelästyneen näköisiksi”. Toivottavasti se oli näköharha!

 

by Ninni

Viides..

.. ja toiseksi viimeinen kurssipäivä oli tänään! Sain Johannekseni valmiiksi – pääsin aloittamaan profeetta Joonaa. Maalasin Joonalle meren. Huomenna mereen tulee polskimaan se suuri kala, joka kuvassa on juuri vapauttamassa Joonaa sisuksistaan.

Onnistuin unohtamaan silmälasini kotiin, ikävämpi juttu! Tein Joona-ikonin ääriviivat keltaokralla, eikä se ainakaan näkemisen tilannetta parantanut. Punaokralla syntyy näkyvämpi jälki, olisi siis kannattanut pysytellä siinä vanhassa ja tutussa tekemisen tavassa.

by Ninni

Toinen

Tänään oli toinen ikonimaalauskurssipäivä. Eilen aloitimme – se tuntuu mahdottomalta uskoa, vasta eilen, tuntuu kuin olisin ollut Johannekseni kimpussa jo paljon pitempään? Osittain tunne voi johtua siitä, että aloitin Johannes Edelläkävijän jo viime keväänä. Nyt jatkan sitä: pyhä on saanut sädekehän päänsä ympärille (se tapahtui tänään), taustan ja maan maalasin eilen.

Eilinen sujui hyvin – on mukavaa maalata taustaa ja maata. Tänään onnistuin tekemään paljon tuhoa ja sain käyttää rutkasti aikaa virheideni korjaamiseen. Eilen tuntui kuin olisin edennyt seitsemän peninkulman saappailla – tänään ikoni ja minä olimme pysähtyneisyyden tilassa. Silti, vähä vähältä, pikku hiljaa, ikoni täydellistyy.

PuoLiskoinen sai omansa valmiiksi tänä iltana. Huomenna hän aloittaa mirhantuojanaisten maalaamisen.

by Ninni

Huolestunut hologrammi

Luin juuri tiedeuutisista fyysikko Brian Greenen häiritsevästä ajatuksesta: me ihmiset saatammekin olla vain hologrammeja, kykenemättömiä itse tajuamaan oman olemassaolomme ja maailmamme valheellista luonnetta. Kuka meidät tänne sitten heijasti hologrammailemaan – siitä ei minulla ainakaan ole tarkempaa tietoa.

Tuollaiset teoriat saavat minut aina tuntemaan oloni sietämättömän surulliseksi ja ahdistuneeksi. En osaa suhtautua välinpitämättömästi. Pelkkä ajatuskin elämän keinotekoisuudesta on vastenmielinen. Jos niin olisi, niin itse ainakin tahtoisin ulos koko systeemistä.

Toivottavasti Greene on väärässä.

by Ninni

Keppi ja porkkana

Pelot ovat keppejä ihmisen selässä, toiveet ja unelmat taas porkkanoita silmäin edessä. Ikävä kyllä porkkana näyttää aina makeammalta silmissä kuin miltä se maistuu suussa. Liian usein päätyy haluamaan jotain, haaveilemaan jostain – ja siinä haaveen toteutumisen kynnyksellä toive menettää arvonsa. Oikeastaan ainoa tapa säilyttää jonkun unelman arvo on pitää huolta sen toteutumattomuudesta. Vain saavuttamattomaan ei koskaan pety. 

Ernst Bloch on filosofoinut tästä teemasta paljon korkealentoisemmin kuin minä, hän kuvaa tätä ilmiötä saavutetun melankoliaksi. Jonkun asian odottaminen ja toivominen ovat aina suurempia kuin itse toiveen toteutuminen. Vähän niin kuin lapsena odotti karkkipäivää ja kun sitten avasi karkkipussin ja maistoi, niin se ei ollut niin hyvää kuin odotuksissa. Karkkipussin rapinasta tulikin haikea ääni.

Biltemassa

Marttyyrin kärsivällisyydellä kestin Biltema-visiitin tänään: PuoLiskoinen tarvitsi vielä jotain osasia koirain aitausta varten. Biltema on kammottava kauppa, ankea sisustukseltaan ja myytävien tuotteiden käyttötarkoitus on usein ainakin minulle hämärän peitossa. Paljon miehiä seisoskelemassa hartaina hyllyjen edessä, sormeillen ruuveja ja muttereita ja työkaluja. Se on minulle vieras maailma.

by Ninni

Valmis!

Ruskea koira kurvaa puun ympäri, valkoinen seuraa tiukasti hännillä. Ruskean käännökset ovat niin tiukkoja, että se melkein kaatuu. Onneksi vain melkein – villi laukka jatkuu ja koko koira on ruumiillistunut juoksemisen ilo. Valkoisen riemu on yhtä suurta, mutta lyhyempine jalkoineen se näyttää pakostakin hillitymmältä kuin kaverinsa.

N-koirien piha-aitaus on siis valmis! PuoLiskoinen ei varmaan hyväksyisi tätä määritelmää, vaan pedanttiseen tapaansa huomauttaisi jotain vielä puuttuvasta portista ja yksityiskohtien hiomisesta. Koiraneidot kuitenkin saivat tänään kokeilla uutta olemisen muotoa ja pitivät siitä. Aidattu alue on paljon suurempi kuin mitä luulin, se kattaa oikeastaan koko (hoidetun) pihamme. Ja on ihmeellistä, että PuoLiskoinen teki koko työn oikeastaan vain tämän yhden vapaapäivänsä aikana!

  

by Ninni

Kaiken voi korjata?

Unohdettujen rintama on lakannut olemasta kirjaston ja on nyt meidän. Kiltti kirjastontäti korjasi ihan pelkkää ystävällisyyttään kirjan järsityt kulmat ja lopputulos on melkein yhtä hyvä kuin uusi! Ihmeellistä kuinka paljon saa taitava ihminen aikaan taloussaksilla, kartonginpalasella, vahvalla teipillä ja kontaktimuovilla. 

Kirjastossa kun kerran olin, niin tuli lainattua Sirpa Kivilaakson kirjoittama Satukuningatar Anni Swan. Anni Swan ja Tove Jansson ovat molemmat sellaisia henkilöitä, joiden omat tarinat ovat mielestäni olleet paljon kiinnostavampia kuin mitkään heidän kirjoittamansa fiktiiviset teokset.  

by Ninni

Hammastelua

Koiraneidot purkivat sisuaan Lauri Immosen Unohdettujen rintamaan. Kirja on kirjaston omaisuutta ja siksi tämä hammastelu on erityisen harmillinen tapahtuma. Se tulee köyhdyttämään meitä 32 euron verran ja rikastuttamaan meitä yhden (pureskellun) kirjan verran.

Pienet piikkihampaat ovat huomaavaisesti jättäneet tekstin koskematta. Kaikki kiukku on purettu kirjan kanteen: yläkulma on raadellun näköinen ja vähän muualtakin on näkerretty. Kirja oli muuten noudettu puruleluksi keittiön pöydän päältä – sinne on siis taas kiivetty meidän ollessamme muualla!  

Unohdettujen rintama on paikoitellen hyvinkin ahdistavaa luettavaa Laatokan saarilla käydyistä taisteluista. Pääosin reserviläisistä muodostetut joukot joutuivat käymään läpi helvetin ja vielä ylempiensä ”unohtamina”: saarilla ei juuri korkea-arvoisia vierailijoita nähty henkeä nostattamassa. Thermopylain kauhistuttava henki häälyi kaiken yllä.

PuoLiskoinen valaa betonia

PuoLiskoinen on aktivoitunut rakentamaan pihallemme koira-aitausta. Monitaituri valoi betonia ja myös raudoitti sitä. Portinpielet ovat nyt valmiit!

Aitaus oli alunperin minun ideani. Meillähän usein käy niin, että minä saan idean ja PuoLiskoinen joutuu sen toteuttamaan. En kuitenkaan osannut ajatella aitausta noin suuritöiseksi. Lähinnä silmissäni siinsi puutarhaverkko, joka jollakin mystisellä tavalla vain pysyisi pystyssä muodostaen aitauksen. En käsittänyt siihen tarvittavan kaikenlaisia paaluja ja pylväitä. Aitauksesta tuleva lasku on jo useampaan otteeseen saanut minut raivoavan epäuskoiseen tilaan, mutta taloutemme kovaa realistia lasku ei ole yllättänyt.

by Ninni

Äkkiä oli vihreys

Vihreä tulee nopeasti. Ensin siitä on vain aavistus, melkein silmille näkymätön, toiveenkaltainen. Sitten yhtäkkiä kaikki muuttuu: aavistuksesta tulee todellisuutta, vaaleanvihreät lehdet ponnistavat itsensä ylös ja isoiksi. Tuoreentahmeina ne tulevat kevääseen.

PuoLiskoinen palasi tänään kotiin. N-koirat osoittivat iloaan koiramaiseen tapaansa, eli änkeämällä syliin, tanssimalla ja inisemällä innostuneesti.

Me molemmat olemme kunnostautuneet istutustyössä. PuoLiskoinen omisti aikaansa kuusentaimille ja minä puolestani istutin vanhan perintörahapuun uuteen pikku ruukkuun. Rahapuun sanotaan kertovan paljon omistajansa rahatilanteesta: kukoistava rahapuu tarkoittaa kukkeaa pankkitiliä ja kitulias kasvi puolestaan kertoo köyhyyden olevan ovella. Minun kasvini ”kantaäiti” on alkujaan ollut isoäitini isoäidin muinainen rahapuu. Kasvini esiäiti oli hyvinvoiva ja komea, oma rahapuuni taas on muutamalla hassulla pikku lehdellä varustettu rääpäle. Sic transit.

Toivon kasviraukan vahvistuvan uudessa ruukussa, ellei se jo kuollut järkytykseen käsittelyssäni.

Modiano-kausi alkaa, lukuromaani löytyy

Minulla on meneillään Patrick Modiano-kausi. Villa Triste on työn alla nyt. Modianojen välissä pidin luovan tauon ja löysin todella hyvän lukuromaanin taiteenystäville. Ihmeen on kirjoittanut Barbara Mujica ja teos on nimeltään Frida. Sanomattakin lienee selvää, että kyseessä oleva Frida on meksikolainen taidemaalari Frida Kahlo, jonka elämän värikkäistä vaiheista saa helposti kokoon romaanin tai kaksikin.