Yksi i-kirjain vähemmän ja yksi e-kirjain enemmän, niin olisin siveetön serafi. Pari vokaalia muuttaa koko sanan merkityksen. Pari vokaalia sinne tänne, niin puhuisimme jostakin aivan muusta.
Mitä on olla siivetön serafi? Serafeja esittävä taide keskittyy erityisesti noiden kiehtovien olentojen siipiin. Se on ilmeistä silloinkin, kun katsoo tuota blogini otsikon vieressä komeilevaa kuvaa. Ilman siipiä olento olisi melkoisen onneton näky: pelkät leijuvat kasvot, hiukan naurettava juttu. Vähemmän kuin ihminen, joka sentään on käsillä ja jaloilla varustettu. Kaiken jumalallisen voimansa menettänyt olento, mutta kai sentään kykenevä ylistämään Jumalaa?
Serafien päätehtävä tuntuu olevan Jumalan ylistäminen. Mitä lentokyky ja siipien omistaminen siinä merkitsee? Minusta siivellisyys ja kyky lentää ovat aina merkinneet nopeaa siirtymiskykyä paikasta toiseen. Siivekästä eivät tiet eivätkä liikennesäännöt rajoita. Ja tietysti siivekkyys tarkoittaa myös mahdollisuutta katsella asioita lintuperspektiivistä. Nähdä maa allaan täynnä pikkuruisia, muurahaisen tavoin mönkiviä ihmisiä. Linnulle – tai serafille – ihmiset näyttävät kaikki samalta: litistyneiltä, arkisen touhukkailta. Kun ylhäältä päin katsoo, niin ei merkitse sekään onko katsottavalla päällään Hermèsiä vai Henkkamaukkaa.
Siipensä menettänyt serafi joutuu katsomaan asioita ihmisten tasalta – tai ehkä jopa maan tasalta, jos se ei voi edes leijua ihmisten kasvojen korkeudella. Mutta se ei voi unohtaa sitä toista perspektiiviä, sitä mennyttä. Siksi se voi ajoittain olla skitsofreeninen ja itsensä kanssa ristiriidassa. Se ymmärtää ihmiset ja enkelit. Joskus se ei ymmärrä mitään, ei edes itseään.
Muisto kesältä -85, eli sairaalakokemus numero 1.
Osaston aulassa oli akvaario. Sen verran muistan vieläkin. Minulle tuo akvaario oli aika olennainen juttu ja vähän väliä ramppasin sitä katsomassa – sairaalassa nyt vain oli niin tappavan tylsää. Tuon sairaalakokemuksen jälkeen en ole koskaan väheksynyt akvaarioiden merkitystä julkisisten tilojen elävöittäjinä.
Akvaario oli sellaisessa neliömäisessä huoneessa, jossa oli myös kirjoja ja lehtiä – tosin vähemmän kirjoja ja enemmän lehtiä, kuten arvata saattaa. Ja sinne saattoi mennä uteliaiden hoitajien alkamatta kysellä matkan määrää. Kovin suuri tuo tila ei ollut ja heti siitä avautuvan lasioven jälkeen oltiinkin täydellisesti Osaston Maailmassa: pitkä käytävä, jonka varrella oli huoneita potilaille ja sitten joku hoitajien oma asemapaikka. Toinen lasiovi avautui ulkomaailmaan: portaikkoon, jonka alapäässä oli ovi ulos, pois, kanttiiniin, maailmaan. Pikkuinen ajanviettotila oli siis eräänlainen limbus, rajatila ja paikaton paikka kahden maailman välissä.
Akvaario houkutteli siksikin, kun olin huoneessani ihan yksin. Ei siinä voinut luoda mitään vertaiskontakteja, oman seuran piti riittää. Jotkut hoitajat tosin tulivat tervehtimään aina vuoronsa alkaessa. Sitä tuskin voi seuranpidoksi laskea – akvaario oli kiinnostavampi. Tarjolla olevat lehdet olivat sitä pakollista akuankkaa, mutta onneksi olin vuosiani viisaampana varustautunut omalla kirjapinolla.
Minähän en ollut sairaalassa kuin pari yötä, mutta muistan sen akvaarion. Ja muutakin muistan: mauttoman ruoan, jota en oikeastaan halunnut syödä. Jotenkin kuvaavaa, että sitä oikein tyrkytettiin: nykyisin ruoasta pidättäytyminen kai katsottaisiin ihailtavaksi itsekuriksi ja linjojen vahtimiseksi niinkin nuorella ihmisellä – tai en tiedä? Yhtenä päivänä ruokana oli riisi-jauhelihakeittoa, toisena taas jotain hyvin epäsairaalamaista – taisi olla makkaraa ja perunamuusia. Muistan ihmetelleeni sitä.
