Tekstiä sisään, verta ulos

Aamu alkoi mukavasti verikokeella. Kuulun niihin ihmisparkoihin, joiden täytyy käydä verikokeissa enemmän tai vähemmän säännöllisesti – terveydentila (vai sairaudentila?) kun vaatii sitä. Verikokeen tuottama vaiva tuntuu aamuisin suhteellisen vähäiseltä, mutta iltaisin olen asiasta täysin toista mieltä. Pakollinen paastoaminen nimittäin tarkoittaa myös iltateesaavillisten jättämistä väliin ja sehän teenystävää harmittaa.

Vankina omassa itsessämme

Olen viime aikoina elänyt Ian McEwan-kautta. Luin romaanit Rannalla, Ikuinen rakkaus ja Sovitus. Jokainen näistä oli sitä lajia, ettei taukojen pitäminen tullut kuuloonkaan: kirjat piti lukea heti ja siltä istumalta, alusta loppuun.

Ian McEwan kuulunee niihin kirjailijoihin, joita kiehtoo meissä kaikissa asuva pieni solipsisti. Kaikki kolme romaania kertoivat nimittäin siitä, kuinka eri tavalla eri yksilöt kokevat asiat. Tapahtuma, joka yhdelle ihmiselle merkitsee jotakin kaunista, voi toiselle näyttäytyä rumana ja vääränä. Olemme vankina omassa itsessämme, lihamme ja luumme muodostavat vankilamme. Keinomme välittää kokemuksiamme ja tuntemuksiamme toisille ihmisille ovat rajalliset. Väärin käsittäminen voi olla yleisempää kuin oikein ymmärtäminen. 

Rannalla kertoo nuoren vastavihityn parin hääyön tarinan. Pariskunta on nuori, pari vuotta päälle kahdenkymmenen, ja kokematon. Eletään 1960-luvun alkua  ja seksuaalinen vallankumous on vasta tulevaisuuden lupaus. Vähän enemmän tietoa, vähän enemmän elämänkokemusta olisi voinut pelastaa tuoreen avioliiton. Kiire, hoppu, kokemattomuus ja tietämättömyys sen sijaan johtivat avioliiton mitätöimiseen ja yksinäisiin elämänkohtaloihin. 

Ikuinen rakkaus kertoo raivostuttavasta ja pelottavasta tilanteesta. Mitä voi tehdä, kun joku ihminen on niin tyhmä tai sairas, että ei tajua olevansa ei-toivottua seuraa? Mitä voi tehdä, kun joku kuvittelee rakastuneensa täysin tuntemattomaan ihmiseen ja tunkeutuu kutsumattomana vieraana tämän elämään? Minä olisin ollut valmis lyömään Ikuisen rakkauden häirikköön Jed Parryyn läheisriippuvaisen leiman, mutta taudilla olikin toinen nimi: de Clérambaultin oireyhtymä. 

Sovitus on näistä kolmesta romaaneista kunnianhimoisin ja laajin. Sen tapahtumat alkavat leppoisasta kesänvietosta vuonna 1935. Tallisin perheen 13-vuotias tytär Briony näkee vanhemman siskonsa ja perheen palvelijan pojan välisen kohtauksen, jota hän ei ymmärrä oikein. 13-vuotias on niin lapsi, ettei käsitä aikuisten välisiä tunnejännitteitä, mutta 13-vuotias on myös tarpeeksi aikuinen saadakseen aikaan arvaamattoman paljon pahaa ja poistaakseen kuvasta ongelmallisen ihmisen. 

Sovituksessa näkyy McEwanin loistokkuus tarinankertojana ja henkilökuvaajana. Niin ärsyttävänä ja sietämättömänä kuin Briony näyttäytyykin, ei häntä voi myöskään olla säälimättä. Brionyn pahuus ei ole pahantahtoista – ei varsinaisesti – vaan ajattelemattomuudesta, vilkkaasta mielikuvituksesta ja tietämättömyydestä johtuvaa.