Katsoin viime viikonloppuna Kesälesken. Hollywoodin kulta-ajan elokuviin ei kyllästy. Ne kestävät useamman katselukerran kulumatta. Samaa ei voi sanoa näistä nykyisistä rymistelyistä.
Kesäleskessä kukkea Marilyn Monroe esittää nimetöntä nuorta valokuvamallia, joka miltei koituu alakerran naapurissa asuvan ukkomiehen moraalin tuhoksi. Alakerran ukkomies on kesäleski: vaimo ja lapsi ovat maaseudun rauhassa kesää viettämässä ja mies puurtaa toimistossaan. Yläkertaan muuttaa lyhyeksi ajaksi tyttö, jonka kanssa Tom Ewellin esittämä kesäleski Richard Sherman muodostaa puolittain flirttailevan ja puolittain isällisen pikaystävyyden.
Kesälesken alkuperäinen nimi on seven year itch. Päähenkilö Richard Sherman on ollut aviossa juuri tuon ajan. Kaikesta päätellen hän rakastaa vaimoaan Heleniä ja poikaansa, mutta se ei riitä. Unelmissaan Sherman on vastustamaton naistenmies, johon kaunottaret lankeavat ja joka ei saa naisilta rauhaa sairaalassakaan. Vaimon mustasukkaisuuden puute häiritsee Shermania ja kipinä on mitä ilmeisimmin kadonnut.
Suuri osa elokuvan tapahtumista tapahtuu Shermanin mielikuvituksessa. Vastakohta todellisuuteen on sitäkin herkullisempi: mielikuvitusnäkyjen vastustamaton naistenmies on todellisuudessa hajamielisyyteen taipuvainen jokamies. Mielikuvituksessa yläkerran tytöstä tulee kohtalokas viettelijätär, kun todellisuudessa hän on tervehenkinen ja jalat maassa-maalaistyttö suuressa kaupungissa.
Elokuva on vuodelta 1955 ja tuo mieleen ajatuksia viattomuuden ajasta. Richard Sherman tuntee kiusausta alkaa vietellä yläkerran tyttöä, mutta ei sittenkään tee sitä. Hän tuntee kiusausta, mutta ei missään vaiheessa todella menetä oikean ja väärän tajuaan. Yläkerran mallityttö taas ei aloita mitään Shermanin kanssa saatuaan tietää tämän ukkomiehen statuksesta. Jos elokuvaa tehtäisiin vuonna 2008, niin ei ainoastaan Lankeemus olisi tapahtunut, vaan se olisi tapahtunut potenssiin kymmenen: S/M, biseksuaaliset kokeilut ja mausteeksi ehkä vähän huumeita. Siinä on ero vuoden -55 ja vuoden -08 välillä. Maailmojen ero.
Toinen mielenkiintoinen seikka: Richard Shermanin iäksi ilmoitetaan 38 vuotta. Yläkerran mallityttö on juuri täyttänyt 22. Sherman on keski-ikäinen mies. Hän pukeutuu ja käyttäytyy kuin keski-ikäinen. Hän on varma siitä, että hänen 31-vuotiaan vaimonsa kauneus alkaa pian rapistua. Hän vertaa itseään Monroen esittämään tyttöön ja tajuaa olevansa toista sukupolvea.
Tällaista iän ja ikävaiheiden tajua ei ole enää. Tänä päivänä 38-vuotias ja 18-vuotias voivat käyttäytyä ja pukeutua samalla tavalla. Äidit ja tyttäret käyttävät samoja vaatteita. Pakostakin tulee mieleen Neil Postmanin ajatus lapsuuden – ja sitä myötä myös aikuisuuden – katoamisesta. Meidän ajassamme ja paikassamme kaikki ovat teinejä. Lapset pyrkivät sitä kohti ja aikuiset pyrkivät pysymään siinä, ikuisessa teini-iässä.
Kesälesken komiikka rakentuu pitkälti erilaisten sähläysten ja väärinkäsitysten varaan. Mies raahaa poikansa unohtunutta melaa ympäri kaupunkia ja melan toimittamisesta kesänviettopaikkaan tulee eräs probleema. Utelias talonmies ja vaara jäädä kiinni arveluttavassa tilanteessa nuoren blondin kanssa – siinä toinen teema, jolla pelataan elokuvassa paljon. Shermanin tiedostamaton mustasukkaisuus "pian rapistuvasta" vaimostaan on myös humoristinen juonne, joka nousee vahvemmin esiin tapahtumien edetessä.
Elokuvaa katsellessa aloin miettiä mitä yläkerran tyttö oikeasti edusti kesäleskelle? Mahdollisuutta hetken hairahdukseen? Mitään todellista vaaraa miehen avioliitolle hänestä ei olisi voinut olla – henkilöt ovat niin korostetusti eri maailmoista. Ewellin esittämä Sherman on sivistynyt mies: hän kuuntelee Rahmaninovia, osaa siteerata John Donnea, hänellä on keskiluokkainen työ. Monroen yläkerran tyttö on naisena animaalista laatua: hän on käytökseltään liian vapaa (nostelee puseroaan tuulettimen edessä ja tietysti on se legendaarinen kohtaus kohoavista helmoista metron tuuletusaukon yläpuolella) ja aito luonnonlapsi. Hän ei kuulu New Yorkiin, hän on vuoristoseuduilta tullut tulokas urbaanissa ympäristössä. Rahmaninov ja Donne eivät kuulu tämän tytön tuttavuuksiin. Hän on vahvasti seksuaalinen, mutta viattomalla tavalla – hän ei käsitä omaa vaikutustaan miehiin. Hän on, kuten elokuvan eräs sivuhenkilöistä kuvaa, "living doll". Elävä nukke, jossa ruumiillistuu jokamiehen naisihanne. Henkilöiden erilaisuus tekee ajatuksenkin pitkäkestoisesta suhteesta mahdottomaksi. Yläkerran tytön perimmäistä merkityksettömyyttä korostaa myös hänen nimettömyytensä. Hän ei ole caroline eikä jenny eikä lisa. Hän on Nainen.
Ruumiillistuneena ihanteena hänen tehtäväkseen muodostuu viestin lähettäminen niin Richard Shermanille/mieskatsojille kuin Helen Shermanille/naiskatsojille. Shermanin tyttö vakuuttaa tämän omasta viehätysvoimasta kertomalla, että se ujo, hiljainen ja tavallinen mies on sittenkin kauniin tytön kannalta kiinnostavampi kuin perinteinen naissankari. Elokuvan naiskatsojille viesti voisi mennä näin: antakaa arvo miehillenne. Teille he ovat jokapäiväisiä toimisto-orjia, mutta jollekin muulle jossakin muualla he voisivat olla aikamoisia saaliita. Monroen yläkerran tyttö on selvästi kauniimpi kuin Shermanin viehättävä, mutta arkipäiväinen Helen-vaimo. Tuo kauneus antaa hänen sanomalleen arvovallan.
Olipa elokuvan viisikymmenlukulaisuudesta mitä mieltä hyvänsä, niin tarina on hauska. On hauskaa katsoa elokuvaa, jonka huumori ei ole ilkeää ja jossa kukaan ei kuole. Ja onhan sekin vaihtelua, ettei "mitään" tapahdu. Kunnollisuudessa on oma viehätyksensä.
Baletti ja kipeät pohkeet
Tiistai oli oikeastaan ensimmäinen päivä, kun pohkeet eivät vaivanneet. Viime lauantaina baletissa vaihtuivat sarjat ja sen saivat jalkani todellakin tuta! Parin minuutin mittaiset sus-sous -sarjat rankaisivat pohjeparkoja säälimättä. Ja hyppyjäkin oli taas ihan kiitettävästi, kyllähän nekin jossakin tuntuivat.
Leivoin lauantaina korvapuusteja. Kaneli sopii tähän vuodenaikaan kuin nakutettu!