Tekijä: Ninni

by Ninni

Väsynyt ja pirteä

Olo on erikoinen: vartalo on väsynyt, mieli toimii normaalisti. Tai sitten suorastaan vilkkaasti. Vartalon väsytti aerobic, vaan mieltä se ei pystynyt uuvuttamaan. Näin muutaman hikipisarani tipahtavan Maamiesseuran talon lattialle. Säästääkö hiki verta kaikissa tapauksissa, vai koskeeko se vain sotilaan uran valinneita?

Lukulampun alla.. 

Luin Kyösti Pietiläisen ja Juhan-Ville Kaarnakarin jo toisen yhteistyön tuloksen Sotapoliisi Petersin. Meno on entisenlaista, eli reipasta. Legioona ei hellitellyt sotilaskarkureitaan, vaan sen sotilaspoliisit saivat melko vapaat kädet näiden jututtamisessa ja käsittelyssä.  

Kirja on anekdoottimainen kuvaus Pietiläisen sotapoliisikokemuksista. Kirjallisen tyylinsä puolesta se kärsii mielestäni vielä samasta virheestä kuin edellinenkin, eli tietynlaisesta korkeajännityksen mallin mukaisesta ilmaisusta. Teksti on kuitenkin sujuvaa ja tarina etenee humoristisestikin. Lukija kuitenkin kaipaa jotain lisää. Ehkä kaksikko vielä jonakin päivänä innostuu valaisemaan yleisöä siitä, mitä on legioonalaisen tunne-elämä. Saako legioonalainen olla romantikko ja voiko esimerkiksi rakastumista estää tapahtumasta? Pietiläinen oli sen verran kauan legioonan leivissä, niin että materiaalia varmasti riittäisi. Nyt lukemassani kirjassa kerrottiin karkureiden usein karanneen myös rakastumisen seurauksena. Minusta se on tavallaan romanttistakin, vaikkei kai kaikille riitäkään syyksi vaihtaa maisemaa.

Miehekkäällä lukemisella jatkoin Hannu Mäkelän romaanin parissa. Sen sankarina oli tuo muinaisten suomalaisten sankareista suurin, itse Väinämöinen. Moinen mies on hippusella runoutta maustettu suorasanainen kertomus Kalevalan tapahtumista. Mäkelän proosarunoinen kieli on nautittavaa, siinä on aito kalevalainen maku. Vanhan miehen veto nuoriin naisiin kuvataan rehellisesti, kuin myös siitä seuraava tuska. Naiset ovat kuitenkin Väinämöiselle enemmän esineitä kuin ihmisiä: Ainon kuoltua mies vain lähtee etsimään uutta naista. Olennaista on löytää kaunis nuori nainen, alkuperällä tai nimellä ei niin väliä. Väinämöinen on itsekäs halussaan ja hiukan säälittäväkin, kuten itsekkäät ihmiset joskus ovat.     

by Ninni

Sen maailman asukki

Nuppu punnittiin tänään. Kotisutemme paino on 2590 grammaa. Ötökällä oli eläinlääkäriaika kello 18: se rokotettiin ja samalla vilkaistiin sen hampaita. Koiraparka joutuu hammasoperaatioon joulukuun alussa. Se ei ole päässyt maitohampaistaan eroon itse, joten hammaslääkärin pitää ne nyppäistä pois. Nuppu onkin ollut tuplahampaineen kuin mikäkin pieni karvainen hai.

Nubs ei saisi enää tuosta pulskistua. Reilut sata grammaahan sen paino on noussut sitten viime punnituksen. Se johtuu varmaankin minusta, minun syöttöpolitiikastani. En silti suostu myöntämään olevani yhtä hillitön koiran hemmottelussa kuin äitini oli. On meissä tietynlainen ero, aste-ero.

Nuppu niitti kiitosta taas kiltteytensä vuoksi. Se pelkäsi, muttei ollut aggressiivinen. Sen vastarinta oli melko passiivista luonteeltaan: se yritti vältellä lääkärin käsiä ja kiemurrella pois tutkivan ihmisen ulottuvilta.

Katon väki, taivaan väki

Luin Hannu Mäkelän Isän ja heti perään Äidin. Isä herätti suuttumuksen tunteita, siinä kuvatun ihmisen pikkumainen kateus oli niin masentavaa. Kuinka vanhempi voi olla kateellinen oman lapsensa menestyksestä? Miksi ihminen hylkää perheensä niin totaalisesti, luo vain uuden katsomatta taaksepäin ja muistamatta siellä olevia ihmisiä. Kuin repisi koko menneisyytensä irti itsestään ja kaikki sen tärkeät ihmiset. 

Äiti kertoo Mäkelän äidin viimeisistä elinkuukausista. Mäkelä on armoitettu muistiinpanojen tekijä ja hyvästellessään äitiään hän myös kirjoittaa ylös tämän puheita ja näkyjä. Tuonpuoleinen on jo lähellä ja Eevi-äiti tutustuu ”katon väkeen” tai ”taivaan väkeen” kuten Mäkelä näitä vieraita kuvaa. Välillä he tuntuvat olevan äidille todellisempia kuin oma poika, jota aina ei muisti tunnista.

Katon väki, tai taivaan väki, on kiehtovaa. Mitä ne ovat, nämä elämän loppumetrien vierailijat? Meitä ennen kuolleet sukulaiset ja rakkaat, jotka jostakin syystä tulevat lopussa takaisin luoksemme. Miksi niitä ei näe kuin vasta oman elämän lopussa? Pitää kai itse jo olla puolittain sen maailman asukki, jos mielii sen kansalaisten kanssa tehdä tuttavuutta.  

by Ninni

Kuutti kotonamme

Huomasin tänään Nupun näyttävän ihan kuutilta! Jo pitkään olen katsellut sitä miettien sen tosiolemusta, sen pinnan alle kätkeytyvää toteemieläintä (voiko eläimellä olla toteemieläin?) ja nyt sen tajusin. Kuuttipa hyvinkin! Silloin siinä on erityisen paljon kuuttia, kun se juoksee korvat pitkin niskaa painautuneina. Silloin korostuu sen vaaleus, pään pyöreys ja silmien tummuus.

Eläimissä, kuten ihmisissäkin, vilahtaa ajoittain muiden lajien piirteitä. Minulla oli kerran ystävällinen äidinkielenopettaja, jossa oli hitunen hevosta. Hevosen tavoin hän oli pääasiassa kesy, mutta silti hiukan säikky ja vauhkokin. Nupussa vilahtaa kissa, jyrsijä ja nyt kuutti. Joskus se myös kiemurtelee sohvassa kuin käärme. Mutta muuta käärmemäisyyttä siinä ei ole.

Minä samaistun kyyhkyseen. Sen olen tainnut jo sanoakin. Kujerran pehmeästi ja olen rauhaa rakastava. PuoLiskoinen sanoo, että jopa ötökkää kieltäessäni on ääneni lempeä. Minun suussani ei kuulostaa kai pehmeältä ja makealta kuin huvipuistohattara.

by Ninni

Varotoimia ja lihavia puluja

Olin tänään kaupungilla. Epidemia tai ei epidemiaa, Turku oli ainakin yhtä täynnä ihmisiä kuin aina ennenkin. Kävin Piruetissa ostamassa uudet trikoot ja muuta vastaavaa, pyörin Sokos Wiklundilla silmät sen valoista häikäistyen. Kauppatorilla kaupunkilinnut liitelivät alhaalla, melkein pääni korkeudella. Humalistonkadulla taas näin kaksi niin suurta ja lihavaa pulua, että oikein hätkähdin! Ne näyttivät yhtä suurilta kuin Nuppu. Suuria ollakseen lintuja, pieniä ollakseen eläimiä. Kokokin on suhteellista.

Kuinkahan moni ”tekisi prosperot” (kts. Edgar Allan Poen Punaisen kuoleman naamio) jos se olisi mahdollista? Linnottautuisi kotiinsa, vetäisi ovet ja ikkunat kiinni ja odottaisi Taudin ylimenoa. Kaikenlaista aivan hullua kuulee ihmisten varotoimista. Yksi ei käy kirjastossa – kirjoista voi saada Taudin – ja toinen ei koske ovenkahvoihin samasta syystä. Sellaistakin kuulee, ettei luottokorttikuitteja allekirjoiteta kaupan Tautikynällä. Oma pitää olla mukana, sillä allekirjoitetaan!

Kaakeliuunissa palaa tuli, luen Hannu Mäkelän Isää. Säälin kirjoittajaa: hänelle jäi isiä jaettaessa käteensä varsinainen musta pekka. Lapsen voi olla vaikea katkaista välejä vanhempaansa, vaikka kuinka epäkelpoon. On aina se tunne velasta, jota ei voi koskaan maksaa takaisin. Vanhemman kautta on saatu elämä. Siitä pitää kai sitten maksaa ja maksaa aina vain, mikään ei sen hinnaksi riitä. Vaikka eihän kukaan meistä ole pyytänyt tänne syntyä.

by Ninni

Elämä kuin saalistava pantteri

Sanovat sikainfluenssan levinneen epidemiaksi koko maassa. Minä katson ulos ikkunasta ja maailma näyttää silti aivan samalta kuin eilenkin. Menen aerobicciin: osallistujia on yhtä paljon kuin ennenkin. Viikatemies ei kulje kaduilla, punaisen kuoleman naamio ei kurkista kenenkään kasvoilta. Jos media ei rummuttaisi koko ajan tuhon tunnelmaa, niin minkään ei huomaisi olevan vinossa. Ja onko mikään edes vinossa? Tarvitsemme kai kipeästi tätä tunne-elämän pyöritystä (hallitusta) kriisistä rokotteen kautta ihmepelastumiseen. Jokainen Taudilta säästynyt voi onnitella itseään: olen sankari minäkin, olen saanut elämäni takaisin kuin lahjana ikään.

Miltä näyttäisi sikainfluenssan pelko jos nyt tapahtuisi luonnonmullistus ja 100 000 suomalaista kuolisi maanjäristyksessä?

Harmillista ettei itse elämää vastaan ole rokotetta. Se mokoma vaanii ja uhkaa, elämä kuin saalistava pantteri ja siihen sisältyy kuolema jokainen hetki. Kuolema elämän sisään käärittynä kuin ei-toivottu lahja. Heti syntymän hetkestä kuolema on läsnä mahdollisuutena jokaisena elämän päivänä. Keskimääräinen elinikä ei tarkoita oikeutta elää ne keskimääräiset odotettavissa olevat vuodet. Kuolema voi katkaista päivien ketjun milloin vain.

Lukulampun alla..

Luen Hannu Mäkelän Eino Leinosta kertovaa elämänkertaromaania Mestari. Mäkelä kuvaa Leinon suhdetta Onervaan kauniisti, kuin Onerva olisi Leinolle ylivertaisen tärkeä, kohtalokas ihminen. Mahtoiko noin olla oikeasti? Romantikko minussa haluaa uskoa, mutta pragmaattinen puoleni uskoo intohimon liekin palaneen loppuun ja suhteen olleen ystäväpohjalla. En voi uskoa miehen menevän naimisiin aina vain muiden naisten kanssa kuin ”todellisen” rakkautensa – sama pätee naiseen. Pakostikin siinä naimisten ja eroamisten ketjussa tulisi vapaa hetki kahden rakastavaisen liitolle. Mutta näinhän ei käynyt Onervalle ja Leinolle. Joten.

Mäkelä kirjoittaa kauniisti, nautittavalla leinomaisella kielellä. Silti romaanin yksinpuhelumainen muistelumuoto on raskas.     

by Ninni

Emme me opi mitään

Luulosairaus on iskenyt jälleen. Olin varma kuin varis maksani oireilusta – kipua tuntui vatsassa noin suunnilleen sillä kohtaa, jolle minun ymmärrykseni mukaan maksa sijoittuu. Turhaanpa luulottelin: PuoLiskoinen osoitti maksan paikan olevan vähän eri suunnalla. Luultavasti kärsin proosallisista lihasvaivoista vain. Muun maailman hermoillessa sikainfluenssasta murehdin minä maksaa. Täytyy olla erilainen tässäkin suhteessa, ei saa mennä lauman mukana.

Maailma on vajonnut marraskuiseen hämärään. Se alkaa aamusta, pehmeä harmaa, ja lyhyen valoisan ajan jälkeen se taittuu siihen taas. Ja sitten tulee pimeä. Pehmeä harmaa ei haittaa minua. Täytyy vain mennä sen mukaan ja elää nyt tätä harmaata. Kauppojen jouluhössötys ei häiritse, sen voi jättää huomiotta ja hoitaa vain omat asiansa. Voi asioida hedelmä- ja kasvispuolella ja miettiä samalla uniaan, kun punnitsee viinirypäleitä vaakassa. Voi hymyillä sallivasti kimmeltäville joulukoristeille ja ostaa kermaa ja miettiä Minervan pöllön hegeliläistä lentoa, kuinka se lähtee lentoon vasta hämärässä. Emme me opi mitään, me toistamme itseämme. Mutta niinkin on ihan hyvä.

Jos marraskuu ei olisi saanut minusta otetta..

.. niin olisin kuohuksissa Joyce Carol Oatesin Haudankaivajan tyttärestä. Luin sen, nautin (paikoitellen) ja ihmettelin. Tarina on hyvä: kertomus Amerikkaan paenneesta saksanjuutalaisesta perheestä, jolle Uusi Maailma tarjoaa vain pettymyksiä. Päähenkilö Rebecca on piirretty herkin ja tarkoin vedoin: esille nousee isän väheksymä ja rääkkäämä pikkutyttö, joka ei miestä valitessaan osaa valita muuten kuin huonosti. Toisin kuin moni todellisen elämän rebecca, oppii kirjan tyttö kuitenkin yhdestä huonosta kokemuksesta ja elämän suunta kääntyy parempaan.

Minä en tiedä mikä ihmisiä vetää kehnoihin parisuhteisiin. Ehkä se on lapsuuden perintöä, ehkä jotain muuta – hämmentävää se on ainakin. Rebecan mies Tignor on varsinainen hirmulisko ihmisen vaatteissa. Juuri sellainen mies, joka tarvitsee sokeaa ihailua ja tottelevaisuutta, joita ei missään suhteissa ansaitsisi.

by Ninni

Vihavaisesta Enqvistiin

Timo Vihavaisen Länsimaiden tuho ansaitsi tulla luetuksi yhdeltä istumalta. Se on vuoden 2009 lisäpanos Oswald Spenglerin ja Arnold Toynbeen varhaisempiin kirjoituksiin. Ja hyvä sellainen – ainakin omasta mielestäni, minä kun satun allekirjoittamaan sen esittämät väitteet tosiksi melkein kaikissa suhteissa.

Uskonnon hävitessä häviää kulttuurin keskiöstä jotain hyvin olennaista. Mitä yhteisöllisyyttäkään (sitä kouluampumisten seurauksena vaadittua) voi olla ilman yhteisiä arvoja. Pelkkä yksilön etujen ajaminen johtaa yhteisön hajoamiseen. On naurettavaa alkaa lehtien gallupeissa tai koulujen vanhempainilloissa neuvotella yhteisistä arvoista. Meillä oli ne, mutta päätimme hylätä ne.  

Uskoisin niin Spengleriä kuin Vihavaistakin vierottavan ehkä eniten kirjojen otsikoissa olevan tuhon ja perikadon vuoksi. Semanttiset kiistat voivat olla yhtä kiehtovia kuin pitkäkestoisiakin ja niiltä välttyäkseen voi tuhon tietysti korvata sanalla muutos. Kaupat pysyvät auki, tavaraa riittää ja televisiokanavat lähettävät, siinä mielessä ei kulttuuriamme vielä uhkaa tuho – päinvastoin. Mutta pelkkä konsumerismi ei ole tarpeeksi voimakas liima liittääkseen ihmiset yhteen etenkään vaikeina aikoina.

Vihavaisen jälkeen siirryin Kari Enqvistin teokseen Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. Oli mielenkiintoista lukea tämä Vihavaisen jälkeen. Enqvistin maailmankuva on niin tätä aikaa kuin ylipäätään on mahdollista. Se on huomattavassa ristiriidassa Vihavaisen kirjallisen hätähuudon kanssa.

Enqvist esittää vertauksia uskonnosta sairautena, jonka (ehkä) voisi parantaa lääkkeillä, kuten skitsofreniaakin hoidetaan. Enqvistillä ei koskaan ole ollut pyhyyden kokemusta, joten sellaista hänen on vaikea ymmärtää. Muistisairaudesta kärsivää äitiä katsoessa tuntuu ajatuskin sielusta aivan mahdottomalta. Tässäpä kirja pähkinänkuoressa.

Marraskuu kulkee

Marraskuu kulkee kylmin askelin. Televisio suoltaa viihdettä. Minä katson ulos ikkunasta ja näen pimeän. Yöllä uneeni tulee kuollut isäni. Unessa on lämmin, kesä.

by Ninni

Häntähuomio

Olen tehnyt ötökkäämme koskevan huomion. Sillä ei oikeastaan voi sanoa olevan häntää, vaan hänty tai häntyliini. Häntä on vakavasti otettavan kuuloinen sana. Häntä kuuluu tanskandogin takaruumiiseen, leijonaan ja tiikeriin. Nupullamme on häntyliini. Muuksi ei tuota minun etusormeni paksuista pientä pätkää voi kutsua. Suloinen se on silti, niin kuin kaikki muukin Nupussa.

Eilen 

Eilinen baletti oli pienimuotoinen. Kokonaista kuusi ihmistä koolla – käytössä siksi vain yksi tanko. Flunssa ilmeisesti niittää satoaan. Pitkästä aikaa tuli niin kuuma, että jouduin kuoriutumaan säärystimistäni. Yleensä pidän ne päällä koko tunnin, kun olen palelevainen olento. Eilinen oli poikkeus. Emme edes ehtineet kaikkia sarjoja läpi, mutta ne tehdyt tehtiinkin kunnolla.

by Ninni

Siivistä

Ikonimaalasin taas tänään. Alun tunnelmat olivat juhlavia: puvun vaalennokset onnistuivat mielestäni hyvin. Sitten rysähdin alas korkeuksistani – siivet tekivät tepposet. Kuinkas muutenkaan, tällaiselle siivettömälle! Tuntui mahdottomalta saada aikaan riittävän ohuita, kauniin tasaisia viivoja höyhenten erottamiseksi toisistaan. Viivoistani tuli paksuja ja kömpelöitä.

Hetken verran ajattelin oikeasti lähteväni pakoon. Että en pysty kestämään kurssin vetäjän kohtaamista siipihirviöni kanssa. Kummallinen, vailla perusteita oleva tunne: kurssimme opettaja on ihmeellisen kärsivällinen ja aina ystävällinen – miksi siis halusin livahtaa? Tuntui vain niin nololta se oma taitamattomuus. Onneksi hillitsin pakohaluni, koska sain hyviä neuvoja kuinka korjata tapahtunut möhläys. Pariin tuntiin mahtui taas kerran riemastuttavan osaamisen hetkiä ja mitä synkintä epätoivoa.

PuoLiskoinen sanoi unohtavansa työasiat täydellisesti kahden asian parissa: metsästyksen ja ikonimaalauksen. Molemmat olimme hämmästyneitä nähdessämme kellon olevan 20 ja ajan kuluneen taas kuin.. niin, no: siivillä!

Hyvä kirjastopäivä

Nytpä sainkin niin paljon hyvää luettavaa kirjastosta, että maljani on ylitsevuotavan täysi! Joyce Carol Oatesin Haudankaivajan tytär, Kari Enqvistin Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat ja Timo Vihavaisen Länsimaiden tuho löysivät tien luokseni. Niin, ja Kaarina Helakisan Saima Harmaja, legenda jo eläessään.

Oates on vanha tuttu, joten uskoisin tämän uudenkin kirjan olevan lukemisen arvoinen. Enqvistiä luen, vaikka olenkin monesta asiasta täysin eri mieltä hänen kanssaan. Vihavaisen kirjasta taas on puhuttu niin paljon, että kuuluu asiaan katsoa mistä on kyse. Ja nimestä päätellen se sopii minulle, vanhalle kulttuuripessimistille.  

by Ninni

Väärä ihminen, väärä paikka

Olen vältellyt auton tankkaamista. Odotan kai, että jos tarpeeksi lykkään sitä niin autonkainen tankkaa itse itsensä. Jostakin syystä tuollaiset pienet arkiset asiat ovat joskus vaikeita. Auton tankkaaminen on niin masentavaa. Bensiiniasemien ilmapiiri ei ole minun ilmapiiriäni. Siellä on vieras olo, kuin olisin väärä ihminen, tai sitten paikka on väärä. Me emme sovi yhteen, huoltamot ja minä. Ja lisäksi autonkaisen ruokkimisessa likaantuvat usein myös kädet! Huomenna se on kuitenkin pakko tehdä (varustaudun puutarhahansikkain suojatakseni kätösiäni), tai muuten saan alkaa kehittää maratoonarin kykyjä juoksentelemalla Turkuun, Raisioon ja takaisin.

Aika entinen

Olen lukenut Eva Hemmingin muisteloita. Hymy nuoruudelle on kuin eloisasti kirjoitettu kirje menneisyydestä. Suomalainen baletti oli lapsenkengissään ja koulutus kirjavaa. Ballerinat saivat vielä jopa näyttää naisilta, eikä heidän täytynyt olla sellaisia pystyyn nostettuja luurankoja kuin tämä meidän aikamme vaatii.

Hemmingin uran alku sattui yhteen Suomen kohtalonvuosien kanssa: nuori tanssijatar tanssi Tukholmassa sympatiaa sotaa käyvälle maalle. Sotilaillekin tarjottiin kulttuuria aina Uhtuan suunnalla asti. Opettajikseen Hemmingillä oli onni saada aikansa maineikkaita: ensiopit antoi Maggie Gripenberg, josta Elisabeth Apostoli jatkoi. Vilahtaapa kirjassa myös Olga Preobrazenskajan nimi.