Avainsana: ötökät

Siivetön pohtii perimää

Jokin aika sitten innostuin tilaamaan FamilyTreeDNA:lta paketin, joka piti sisällään välineet DNA-näytteen ottamista varten. Helppoa se oli: posken sisäpintaa raaputeltiin kahdella harjalla, ja harjanpäät laitettiin pieniin nestettä sisältäviin kapseleihin, jotka lähtivät matkalle kohti Yhdysvaltoja. Ja sitten joskus, viikkojen kuluttua, tulee tieto perimän salaisuuksista. Mitä kautta esivanhemmat ovat päätyneet tänne suloiseen Suomeemme?

Kiehtovaa se on. Ja tässä on kyse vain ihmisistä. Olen mietiskellyt koiriammekin, niiden geenien salaisuutta, niiden esivanhempien vaiheita. Yksikään koiristamme ei ole mitään perinteistä suomalaista rotua. Lakussa on tanskandogia, labradorinnoutajaa, bokseria ja bullmastiffia. Nuppu on puhdasverinen chihuahua-aristokraatti, ja Hippu on chihun ja venäjäntoyn sekoitus. Tässä päivänä muutamana tuumailin, että esimerkiksi Lakun esivanhemmat (koiraesivanhemmat) ovat voineet elää vaikka millaista luksuselämää. Luin Vladimir Nabokovin kirjan Nabokov Nabokovista: vauraalla venäläisperheellä oli siinä vouhottavaluonteinen tanskandogi. Kenties Lakun esivanhemmat ovat antaneet ihmisille seuraa linnoissa ja palatseissa. Nyt se on sekarotuinen, mutta jokainen rotu on mainio sinänsä, jalostettu ja hienoksi havaittu. Minusta tuntuu, etteivät sen esivanhemmat häpeäisi sitä. Kyllä se niille kunniaa tuottaa.

Kuinka kauan sitten Nupun esivanhemmat elivät Meksikossa? Siellä muinoin uhrattiin chihuahuoita: Nupun esi-isät olivat luultavasti niitä, jotka pääsivät karkuun vimmaisia takaa-ajajia. Mitä kautta Nupun tie kulki Suomeen? Venäläistä lähisukua sillä on, sen tiedän. Nupun oikea nimi ei edes ole Nuppu, vaan papereissa se on Abigail Agatha. Tuo mainio nimi olisi arkikäytössä kuitenkin hieman pitkä, joten siksi Nuppu.

Hipun esi-emän voin kuvitella loikomassa jonkun joutilaan venäläisrouvan silkkisessä sylissä. Luultavasti se on sieltä katsellut epäluuloisena vieraita. Kommunismin aikaan Venäjällä ei enää harrastettu toyiden kasvatusta – eivät kai ne sopineet sosialistisen valtion imagoon. Kai siellä koirienkin piti olla stahanovilaisia työn sankareita, täyttää koiranormeja, olla hyödyllisiä.

Joskus tuntuu kummalliselta ajatella, että koirienkin sukupuut ulottuvat tuhat, ja kymmenentuhatta vuotta taaksepäin. Esivanhempien ketju jatkuu aina varsieväkalaan, ja siitä eteenpäin elämän alkuun maapallolla.

 

Siivetön sopeutuu

Santahamina on kaunis. Ulkoilumaastot ovat maineensa vertaisia – ylimaallisen kauniita. Saaressa asuessa meri on koko ajan läsnä: se antaa rajat iltakävelyille ja muistuttaa itsestään tuulen muodossa, vaikkei koko ajan näkyisikään. Paikallinen koirapuisto on muodostunut nelijalkaisten perheenjäsenten suosikkipaikaksi. Se on tilava ja kumpuileva, siellä on hyvä Lakun laukkailla ja koiratyttöjen tutkiskella kesän ihmeitä. Minustakin se on mainio. Siellä on penkki, jolla on hyvä istua ja lukea hyvää kirjaa koirien kirmaillessa. Koivun ja pihlajan oksat kaareutuvat penkin yli, ja luonnon vehmaus ja vihreys on suorastaan ylenpalttista.

Muutimme juuri ennen vappua. Muuttofirman ihmiset varmaan katuivat ammatinvalintaansa sinä päivänä: neljä kerrosta ylös ja alas hissittömässä talossa, samalla kanniskellen painavia kirjalaatikoita tai huonekaluja. Onneksi kukaan ei kuollut siihen urakkaan. À propos, hissittömyys! Se on todellakin melkoinen miinus, jos on paikassa paljon plussaakin. Joka kerta koirien kanssa portaita kävellessä pelkään, että Laku vetää minut vielä nurin. Aluksi se ei oivaltanut rappusten ideaa ollenkaan. Nautamaista itsepäisyyttä osoittaen se jumittui välikerroksiin ja PuoLiskoinen oikeasti joutui kantamaan tuota viisikymmenkiloista pari kerrosväliä.Tämä tietysti täytti minut kauhulla, kun ajattelin PuoLiskoisen muuttoloman loppumista, ja itseäni yksin kamppailemassa porrasvihamielisen Lakritsan kanssa*. Onneksi otus teki sovinnon portaiden kanssa ja kävelee nyt ne ihan nätisti. Riski siinä on lähinnä Laksun arvaamattomuus: jos/kun se sattuu näkemään jotain mielenkiintoista, niin sitten mennään. Pelkään mitä se tarkoittaa minun kohdallani.

Eräs hieno puoli täällä asumisessa ovat ihmiset. Naapurit ovat kerrassaan mahtavia – sitä tuntee eräänlaista hengenheimolaisuutta. Kaikki ovat ystävällisiä ja joustavia, eikä jutunaiheista ole pulaa. Santahamina on myös todellinen koirien saari: täällä näitä nelijalkaisia näkee paljon, ja myös niiden välille muodostuu ystävyyksiä. Nuppu yllätti minut positiivisesti tekemällä tuttavuutta pulskan labradorin kanssa, jonka ystävällisestä luonteesta ei voinut erehtyä. Hippu on viileämpi ja pitää oman joukon seuraa vieraita parempana. Laku on osoittanut kansainvälisen orientoitumisensa ystävöimällä Espanjasta pelastettua Simeonia, rauhallista seitsenvuotiasta koiraherraa.

Santahamina on Helsinkiä, mutta sillä ei Luojan kiitos ole Helsingin negatiivisia piirteitä: ihmispaljoutta ja asfaltin ynnä kiven ylivaltaa. Itse asiassa täällä on mahdollista unohtaa kokonaan asuvansa ”Helsingissä”. Jos kaupassa ja kirjastossa ei tarvitsisi käydä, niin sitä ei muistaisikaan. Kirjastokortit muuten hankimme heti asumisemme ensi hetkinä Laajasalon kirjastosta. Se on lähin, ja siellä sijaitsee myös lähin päivittäistavarakauppa. Laajasaloon pääsee bussilla 86 – pysäkki on melkein suoraan parvekkeemme alla – ja se ajaa myös Herttoniemeen. Herttoniemestä metron kautta onkin koko pääkaupunki ihmeineen ihan käden ulottuvilla, jos kokee kutsumusta.

 

*) En jaksa nostaa sitä, saati kantaa.

 

 

”Ei hullukaan huhtikuulla kylvä..”

Näin totesi vanha kansa, viisaat esivanhempamme. Parasta siis pysytellä pois pelloilta. Vanha kansa suhtautui muutenkin epäillen huhtikuuhun: Helsingin seudulla tiedettiin touot tehtäväksi turkki päällä, jos huhtikuussa halot onkin voitu hakata paljain päin. Varokaa siis, ihmislapset, liian aikaisen kevään tyhjiä lupauksia! Vatsanpalvojien kannattaa myös olla silmä tarkkana sikojen kanssa: Tammelassa tiedettiin huhtikuun kurassa rypevän sian menevän mielellään uuniin kesäkuun puolella.*

Minä en jaksa epäillä huhtikuuta, vaan olen suorastaan rakastunut siihen. Rakastan pitkiksi venyviä päiviä ja viileitä iltoja. Rakastan maan tuoksua ja esiin punnertavia leskenlehtiä. Keväällä elämä tuntuu enemmän lahjalta kuin muina vuodenaikoina. Pidän raja-ajoista, keväästä ja syksystä. Pidän kai enemmän lupauksista niiden ollessa ilmassa, kuin niiden toteutuessa. Todellisuus on liian usein pettymys, odotus on parempaa.

Meillä kotona asustaa musta porsas, Laku. Se todellakin pitää ravassa rypemisestä – huonompi juttu meille taloutemme ihmisjäsenille. Jo maaliskuun puolella koiralapsi päätti, että nyt on kevät. Se menee innoissaan pihalle, joka on vielä talven jäljiltä kostea ja rapainen. Sitten se kellahtaa autuaasti kyljelleen ja paistattaa päivää. Lienee tarpeetonta sanoa, että meillä käydään koiran kanssa pesuhuoneessa usein ja hartaasti. Onneksi poika ei tunnu pahastuvan hygieniansa hoidosta, vaan kestää pesun tyynesti. Joskus se näyttää jopa pitävän siitä, toisin kuin tyttökoiramme.

Unipäiväkirjan sivuilta

Olin junassa matkalla Venäjälle. Joku kauhea jalkapuoli ja käsipuoli mies vainosi minua. Junan henkilökunta ei ollut puolellani, vaan virnuili vahingoniloisesti. Olin samaan aikaan peloissani ja suuttunut.

*) SKS:n Vanhat merkkipäivät nämäkin tiedot antoivat..

 

Käpy yöpöydän laatikossa

En ole koskaan ollut sellainen ihminen, joka jemmailee yöpöydän laatikkoon mitään kovin tärkeää. Sieltä saattaa löytyä hiuspompula (niiltä ajoilta, jolloin siivetön ystävänne oli pitkäkutrinen nainen), tai hiuspinni, ehkä joku kirjanmerkki.

Nyt sieltä löytyy käpy. Tarkemmin sanottuna männynkäpy.

Jostain tuntemattomasta syystä avasin laatikon, ja siellähän käpy vinkkasi minulle iloisesti silmää. Tuli hyvä mieli, muistoja syksystä. Lakulla oli silloin käpyvaihe päällä, ja koti täynnä näitä havupuiden hedelmiä. Yhdessä vaiheessa löysin sellaisen sängystä, ja väsyneenä en jaksanut viedä sitä roskikseen, vaan heitin mokoman yöpöydän kätköihin.

Laatikot ja käsilaukut ovat yllättävien löytöjen valtakuntaa. Teatterilippu menneeltä syksyltä, tuttavan omin käsin tuhertama, yhteystiedot sisältävä lappu, melkein loppuun kulunut suosikkihuulipuna – eletyn elämän esineitä. Palvon onnellisia muistoja ja ne vähän onnettomammatkin tuntuvat ajan kuluessa kultautuvan.

En tahtoisi elää elämää, jossa käpyä ei voi löytää yöpöydän laatikosta. Eipä toisaalta taida olla pelkoakaan sellaisesta.

 

Joulupuu on jukerrettu…

.. ja sen kynttilät sammuneet! Kiitos tästä riisutusta joulusta kuuluu perheemme uusimmalle jäsenelle Lakulle. Viisikuukautinen ei malttanut jättää kuusta rauhaan: ensin kokeiltiin hauskanpitoa koristeiden kanssa, ja sitten rohkaistuttiin jukertamaan itse kuusta. Laku harvensi joulupuuta päästäkseen paremmin juomaan sen vedet. Ilmeisesti metallilta ja havulta maistuva vesi on makuelämyksenä parempi kuin oman kupin tuore ja raikas.. Viimeistelyvaiheessa se järsi kynttilöiden sähköjohdon poikki – tulkoon pimeys!

Ei silti ole syytä vajota synkkyyteen, sillä ehtihän kuusi tuottaa iloa toiseen joulupäivään asti. On se parempi kuin ei mitään!

Perinteiset kirjalahjat ovat pitäneet mielen iloisena ja aktiivisena. Pieniä asioita ei ehdi suremaan, kun on niin paljon hyvää luettavaa. Niska- ja hartiasärky tosin varoittelee saapumisestaan, tuo jokajouluinen kutsumaton vieras.

S niin kuin siirto

Ennen joulua selvisi sekin, että me joudumme muuttamaan pois Mynämäeltä muutaman vuoden sisään. PuoLiskoisen työpaikka siirtyy pääkaupunkiseudulle ja me sen mukana. Turun Sanomia myöten tätä siirtymisprosessia on puitu, kansanedustajissa asti on oltu puolesta ja vastaan. Sisäministeri on nyt asian kaikessa viisaudessaan päättänyt, niin että se siitä. Varsinainen Suuri Muutos tapahtunee joskus vuonna 2016-2017.

Minä olen kiintynyt tähän seutuun, ja olen alkanut pitää tätä omaa kuntaa ihan aidosti kotikuntanani. Lähteminen ei ole helppoa, varsinkin kun täällä on niin mahtavia ja lämpimiä ihmisiä, joista pitää erota. Tiesin jo naimisiin mennessäni, että P´Liskoinen on siirtovelvollinen ja vietin suurimman osan 90-luvun alkua siirtoa peläten. Silloin sitä ei tullut, mutta en kai koskaan lakannut mieleni pohjalla sitä pitämästä, koska tämä ei minulle tullut niin suurena yllätyksenä kuin joillekin toisille. Toki lähtö on myös helpompi meille, koska meillä ei ole lapsia huolehdittavana: koulujen vaihtoa ja kaveripiirien särkymisiä.

Uskon ihan aidosti siihen, että harva asia tässä maailmassa on pelkästään negatiivinen. Useimmista meille tapahtuvista asioista pystyy löytämään sekä hyviä että huonoja puolia. Pääkaupunkiseudulle (olipa kyseessä sitten Espoo, Järvenpää, Kerava, mikälie – ehdotuksia otetaan vastaan) siirtymisen hyvät puolet voisivat olla..

  1. Pakko muuttaa pois isosta talosta ja pienempään asuntoon! Pakko luopua turhasta roinasta. Pakko miettiä, mikä oikeasti on tarpeellista. Siivottava pinta-ala pienenee!
  2. Pääkaupunkiseudun kulttuuritarjonta on vailla vertaa.
  3. Uusi asuinpaikka tarkoittaa uusia tuttavuuksia, uusia elämyksiä. Se tarkoittaa myös vanhoja tuttavuuksia, jotka voi uudistaa. Sukulaisia. Koulukavereita.
  4. Helsingissä on valtava määrä kaikenlaisia kauppoja (no, en tiedä onko tämä nyt niin hyvä asia, jos ajatellaan tuota ykköskohtaa), ja erityisen mahtavia kirjakauppoja.
  5. Jos muuttaisi Järvenpäähän, niin kirkkomatka lyhenisi, ja kotikirkoksi tulisi yksi ihanimmista ortodoksikirkoista, joita maamme päällään kantaa. Tämä ei ole mikään ihan pieni etu.

Näin minä olen tätä asiaa ajatellut. Lisään vielä, että elämälle on yksi asia luonteenomaista, ja se on muutos. Sitä ei voi useinkaan estää, siihen ei voi aina vaikuttaa, eikä se välttämättä ole oman mielemme mukainen. Oikeastaan ainoa, mihin voi vaikuttaa, on oma asenne sitä kohtaan.

Tasapuolisuuden nimessä: iloympyrä!

Postasin kuvan pelkopyramidistani, ja nyt on aika katsoa toiseen suuntaan: iloon, onneen, hyviin asioihin. Ennen kuvaan tutustumista annetaan sija PuoLiskoisen kritiikille: hänen mielestään hänelle varattu kakkupala oli pienempi kuin koirien ja kirjojen ala. Tästähän ei voi syyttää muuta kuin piirtäjän kättä. Tarkoitus oli antaa koirille, kirjoille ja P´Liskoiselle yhtä suuret sektorit, noin suunnilleen, mutta enhän minä tätä ympyräistäni millään harpilla piirtänyt..

Tulkoon pimeys

Torstain ja perjantain välisenä yönä menivät sähköt. Joulukortit olivat taas viime tingassa, joten allekirjoittanut päätyi leikkaamaan ja liimaamaan niitä kynttilän valossa. Tunnelmallinen, joskin epätarkka valaistus tähän tärkeään työhön!

Koirat pelkäsivät myrskyä. Hippu liimautui kiinni nukkuvan J:n päähän, eikä Laku suostunut ulkoilemaan ilman minua. Siellähän sitten oleilimme kahdestaan myrskyävässä yössä, fikkari ainoana valon lähteenä.

Iloympyra

 

Nikolaus nitoopi kiinni

… maan ja veden. Järvet jäätyvät, samoin maa. Luonto valmistautuu lepoon. Samaan aikaan syttyvät kodeissa kaksi kynttilää ikkunalaudalla – näin myös meillä. Otan kätköistäni isoisän äidin kynttilänjalat ja pystytän niihin antiikkikynttilät. Kaksi lämmintä liekkiä loistavat pimeään iltaan.

Niin suurta juhlaa ei meillä olekaan, ettei siihen kuuluisi imuri ja moppi. Lakun saavuttua on kodin siisteyden vuoksi saanut ponnistella paljon enemmän kuin ennen! Isolla koiralla on isot kuratassut, ja ison koiran mieltymykset ulkopuuhissa. Tänäänkin (hyvissä ajoin ennen kello iltakuutta ja kynttilöiden sytytystä) imuroin ja moppasin. Kurajäljet katosivat, mutta varmasti vain hetkeksi. Toivon, toivon, ja odotan pyhän Nikolauksen päivän lupausta maan jäätymisestä..

Vilkaisu unimaailmaan

Viime aikoina olen taas nähnyt jättiläisunia. Yksi oli erityisen häiritsevä: olimme PuoLiskoisen kanssa huvipuiston maailmanpyörässä – olisiko ollut Linnanmäellä – ja siellä korkeimmalla kohdalla oli vieressämme jättiläinen, ja sen pää oli meidän korimme kohdalla. Unissani ei esiinny vain tietyn kokoisia jättiläisiä, vaan niitä on ollut useampaa laatua: on sellaisia kotimme korkuisia ja sitten mahdottoman suuria. Joskus ilmaisen aggressiota niitä kohtaan, mutta tietty voimattomuuden tunne siinä on. Kokoero on vain niin suuri.

Sotaisia kirjoja

Murtuneet mielet voitti tieto-Finlandian, ja mielestäni ansaitusti. Aihetta ei ole käsitelty paljonkaan, ehkäpä se on koettu vaikeaksi. Sodista palanneiden miesten perheet ovat kuitenkin kokeneet rintamaelämän kielteiset vaikutukset monesti omissa nahoissaan. Moni veteraani näki painajaisia sotakokemuksistaan elämänsä loppuun asti.

Ville Kivimäen kirja antaa äänen ja ainakin etunimen niille, jotka murtuivat taistelun paineessa. Mutta hän nostaa esille myös mielenkiintoisen kysymyksen: miksi joku murtui, ja toinen kesti? Communitas, pienten sotilasyksikköjen keskinäinen kohtalonyhteys, ystävyys, ja aseveljeys ilmeisesti kannustivat ihmisiä suoriutumaan mahdottomilta tuntuvissa olosuhteissa. Jopa kotitaustalla saattoi olla vaikutusta: ehjä ja turvallinen koti saattoi olla juuri se tekijä, joka auttoi kestämään.

Nykyaikana ei onneksi enää uskota olevan murtumattomia ihmisiä. Uskotaan ennemmin, että meillä kaikilla on rajamme. Ja näin se varmasti onkin. Kranaattikauhuisia ja taisteluväsymystä potevia kohdeltiin Suomessa ymmärtäväisemmin – vai sanoisinko inhimillisemmin – kuin esimerkiksi totalitaarisissa valtioissa Saksassa ja Neuvostoliitossa, mutta kuitenkin ankarammin kuin Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa.

Tämä on ollut varsinainen sotaisen kirjallisuuden syksy. Luin nimittäin myös Pekka Visurin kirjan Mannerheim ja Ryti – vaikeat valinnat. Mitään kovin uutta se ei tarjonnut, koska näistä asioista* on puhuttu pitkään ja eriseuraisesti. Kirjasta muistuu mieleeni eräs anekdootti. Sodan lopulla liittoutuneiden johtajat keskustelivat keskenään, ja Churchill sanoi historian tulevan kohtelemaan heitä lempeästi. Muut kysyivät, mistä hän sen tiesi, mihin Churchill vastasi: ”Koska aion itse kirjoittaa sen”. Niinpä niin. Nykyinen totuus sodasta ei välttämättä ole koko totuus, tasapuolisin totuus, tai edes totuudellisin totuus. Sen sijaan se on vahvemman totuus.

*) Miksi joukkoja ei keskitetty Kannakselle vuonna 1944, vaan niitä pidettiin Itä-Karjalassa ”turhaan”. Oliko Suomi Saksan täysi liittolainen, vai vain epävirallinen aseveli? Pystyikö Suomi toimimaan itsenäisen valtion tavoin, vai oliko se vain Saksan vasalli? Miksi Mannerheim ei nähnyt Kannaksen suurhyökkäyksen tuloa?  

 

Täysilukuinen eläintarhamme

Huomasin hämmästyksekseni, että Siitä on jo yli melkein kolme viikkoa aikaa, Lakun saapumisesta nimittäin. 14.9. haimme kotiin kolmannen koiran, herttaisen sekarotuisen Laku-pojan. Rodullisessa mielessä poika on suloinen sillisalaatti: kaikenlaista on mukana aina bullmastiffistä labradorinnoutajaan, ja bokserista tanskandogiin. Vain aika näyttää pojan tulevan koon..

Lakun saapuminen on tehnyt tepposet aikakäsitykselleni. Aika kuluu huikean nopeasti viisitoistakiloisen opetellessa sisäsiisteyden saloja ja ruokailun sääntöjä. Yhtäkkiä huomaan kaikkien kauniiden lehtien lojuvan maassa, ja ilmojen kylmenneen. Missä vaiheessa tämä tapahtui?

Sonja O. kävi täällä – taas

Minä en olisi minä, jos en kaikesta koiratouhusta huolimatta lukisi. Menin yltiöpäisesti ostamaan Anja Snellmanin uusimman, joka onkin arvoituksellisesti nimetty Pääomaksi. Siinä kirjailija pohtii suhdettaan vaikean elämänkohtalon saaneeseen siskoonsa. Sisar nimittäin oli vammautunut useammalla kuin yhdellä tavalla, ja hänen hoitonsa/kuntoutuksensa oli laiminlyöty.

Anja Snellmanin kieli on vaikuttavaa, kekseliästä, ja kaunista. Jo upean kielen vuoksi hänen kirjojaan kannattaa lukea. En kuitenkaan voi sanoa Pääoman olleen pelkästään nautittava lukukokemus. Monessa suhteessa se jätti hämmentyneen olon. Vammaisuus ja sairaus eivät oudoksuta – ne ovat osa elämää – mutta jotakin merkillistä sisarussuhteessa lukijan kannalta tuntuu olevan. En saa mielestäni sitä kohtaa, jossa kirjailija kertoo kirjoittaneensa kuolleen siskonsa ihoon, kainalon tietämille, kaksi asiaa. (Yksi riipustus per käsivarsi, tässä se logiikka.) Toiselle puolelle hän raapusti kiitos, ja toiselle piirsi kysymysmerkin.

Minusta tuollaiset performanssit saisivat jäädä tekemättä. Asiahan ei sinänsä ole suuri – voidaan kysyä mitä haittaa siitä kuolleelle on, eihän kuollut näe eikä tunne – mutta kyse onkin periaatteesta. Kuollut ihminen ei enää mitään ihokirjoituksia tarvitse. Kiitoksen ja ihmettelyn tunteet voi lähettää ajatuspostina sinne toiselle puolelle rajaa.

Pakostakin tulee myös ajatelleeksi kuolleen ihmisen intimiteettiä, oikeutta yksityisyyteen. Onko sitä, vai olemmeko oikeutettuja tietämään hänestä ja hänen hygienian hoitamisestaan kaiken mahdollisen? Kuka vetää rajan siihen, missä liika on likaa?

Omasta perheestä kertovat kaunokirjalliset teokset ovat ongelmallisia. En tiedä onko kirjoittajilla itsellään välineitä käsitellä niistä seuraavaa kritiikkiä. Anna-Leena Härkösen Loppunkäsitelty muistuu mieleeni eräänä tällaisena hyvin vaikeana teoksena. Läheisen itsemurha lienee tuskallista kirjoittaa auki. Ajallinen välimatka voi tässä olla avuksi. Silti sanoisin, että Snellmanin teos tulee herättämään lukijoissa vahvoja reaktioita, enkä usko olevani ainoa, jota tietyt paljastukset häiritsivät.

Voidaan tietysti sanoa, että tässä kirjassa hiljainen, ystävätön (ainoa nimi kännykän soittokontakteissa oli kirjailijan oma – tässä kohtaa lukijan kuuluu kauhistua), naimaton ihminen sai vihdoin ”kuuluisuutensa”, mutta halusiko hän sitä itse? Onko näkymättömissä eletty elämä automaattisesti huonompi tai merkityksettömämpi kuin sellainen, joka eletään lehtien otsikoissa?

Monessa suhteessa Pääoma oli kuitenkin mielenkiintoista luettavaa. Kirjailijan vanhemmat etenkin kiinnostavat. Tarve kylvää keijupölyä oman menneisyyden ja elämäntarinan ylle jätti jälkeläiset usein ilman vastauksia kysymyksiinsä. Kirjailija palaa Pääomassa hiukan samoille seuduille, joilla samosi esikoisteoksessaan Sonja O:ssa. Vanhemmat tarvitsivat elämänvalheitaan, mutta ihan ilman kultapölyn sirottelua ei kirjailija itsekään vanhempiaan kuvaa: nimeämällä heidät Ruslaniksi ja Ludmilaksi hän sijoittaa hyvin vähän romanttiset henkilöt romanttisiin puitteisiin.

Kalle Päätalon ylistyslaulu

Elän Päätalo-kautta. Luin Iijoki-sarjan alkupään läpi aina sotavuosiin asti. Nyt olen edennyt jatkosodan jälkeisiin vuosiin, Kallen Tampereelle muuttoon ja rakennusmestariopintoihin.

Kuinka moni muuten osaisi noin kylmiltään jakaa voiman kahteen komponenttiin? Minä, sentään lukiomatematiikan* lukenut, en osaisi. Kalle Päätalo, kansakoulupohjainen rakennusmestarioppilas, osasi.

Päätalossa minua viehättää hänen rehellisyytensä ja vilpittömyytensä. Hän kirjoittaa kuin rippiä ikään -olisiko pohjoisen lestadiolaisuuden vaikutusta, vaikka mies ei ”jumalanlapsiin” kuulunutkaan? Hän paljastaa asiat, jotka ovat hänen itsensä kannalta kaikkea muuta kuin imartelevia: syrjityn aseman lapsena, nuoruusvuosien tappiot romantiikan kentillä, sodan satona saadut kaksi sukupuolitautia, nuoren aviomiehen juopottelu- ja naisreissut. Harva ihminen pystyy näkemään itsensä niin raadollisen rehellisesti, kultaamatta kuvaansa edes vähän. Ainoa asia, josta Päätalo itseään (aiheellisesti) kiittää on työteliäisyys.

Syksyinen sienimetsä

Minä en sienistä välitä. Tietysti syön, jos niitä tarjotaan, mutta itse en kerää enkä valmista. Nuppu on näköjään aivan toista maata: se kieri nautinnollisesti mädäntyneen tatin päällä. Mitäpä siinä muuta kuin koira pesulle. Pakkohan se oli tehdä. Pesusta ei nauttinut ihminen eikä koira.

*) Lyhythän se oli ja huonolla arvosanalla, mutta kuitenkin!

Nelijalkaiset matkustajamme

Viime viikonloppuna vietettiin kummityttömme ylioppilasjuhlia. Sellainen juhla innosti meidätkin matkustamaan, vaikka olemmekin olleet laiskoja reissaajia koirien saavuttua talouteemme. Tällaisen poikkeuksellisen juhlavan tapahtuman vuoksi vedimme syvään henkeä, vyötimme itsemme, ja aloimme kysellä hotelleista lemmikkihuonetta.

Jyväskylän Cumulus tarjosi mahdollisuutta yöpymiseen karvaisten perheenjäsenten kanssa. Vaivaisen kymmenen euron lisämaksusta hotelli oli valmis toivottamaan tervetulleeksi koiraneitomme.

Odotin pahinta, minä pessimisti, mutta yllätyin kerrankin positiivisesti. Koiramme käyttäytyivät (melkein) mallikelpoisesti! Lauantaina kirjauduimme hotellin respassa, ja kerroimme olevamme ensi kertaa hotellissa kotieläinten kanssa. Vastuuntuntoisina ihmisinä kehotimme soittamaan, jos huoneesta alkaisi kuulua infernaalinen möly. Olihan se mahdollisuus nimittäin aina olemassa.

Vaan ei, eivätpä pienokaiset nolanneet meitä. Pari vienoa iltahaukahdusta kuulimme, mutta muuten olivat meidän primadonnat aika hiljaisia tyttöjä. Pitivät kyllä siitä, kun pääsivät nauttimaan Jyväskylän mäkisistä maastoista kanssamme. Kävelyllä nähtiin isokokoinen koirakaveri ja oudoksuttiin lentäviä frisbeitä.

Keski-Suomi on kaunis. On järveä, metsää, ja niitä tunturimaisia mäkiä. Kunpa edes jokusen niistä vaaroista voisi siirtää tänne litteään länteen!

Kirkollisia kirjoja kesän kunniaksi

Antti Nylénin Tunnustuskirja oli lukemisen arvoinen vuodatus. Esseisti suomii älyllisesti velttoja uskonnon vastustajia, jotka argumenteissaan menevät usein yli siitä, mistä aita on matalin. Hän kertoo omasta tiestään (lännen) katolisen kirkon jäseneksi.

Nylén sanoi jossakin aiemmassa esseekokoelmassaan, että Suomesta puuttuu kristillinen älymystö. Se on aivan totta. Meidän maassammehan uskonto vertautuu vähän noloihin ja naurettaviin seksuaalisiin mieltymyksiin: harrasta, jos on pakko, mutta tee se tiukasti neljän seinän sisällä. Itse asiassa uskon monenkin seksuaalisen ”perversion” nauttivan suurempaa sympatiaa kuin kristinuskon. Jumala on se viimeinen ruma sana, jonka sanominen seurassa saa ihmiset noloiksi ja hiljaisiksi. Se hämää sellaisetkin ihmiset, joille veet ja peet ja ässät ovat jokapäiväistä suun ja korvien täytettä.

Nautin Tunnustuskirjasta, joskin minun oli vaikea ymmärtää Nylénin valintaa katoliseen kirkkoon liittymisestä. Vauvat eivät voi mitään sille, millaiseen uskonnolliseen yhteisöön heidät liitetään lapsikasteessa. Vauva ei voi allekirjoittaa Augsburgin tunnustusta, tai myöntää paavin opillista erehtymättömyyttä. Me aikuiset sen sijaan olemme siinä ainutlaatuisessa asemassa, että me voimme valita. Voimme päättää tahdommeko kuulua kirkkoon, jonka eettiset linjaukset eivät vastaa omiamme. Meillä aikuisilla on myös toivottavasti tarpeeksi järkeä ja kunnioitusta ymmärtääksemme, ettei kannata liittyä kirkkoon vain toivoakseen sen opetuksen muuttuvan paremmin omia näkemyksiämme vastaavaksi.

Nylénin kohdalla kompastuskivi on katolisen kirkon konservatiivinen (?) opetus seksuaalisuudesta ja sukupuolisuudesta. Moni maallisesti ajatteleva ihminen kun on valmis näkemään sukupuolen vain yhteiskunnan ja kasvatuksen luomana konstruktiona, eikä Jumalan luomistyön ihmiselle antamana kohtalona. Tahdotaan kapinoida sitä ajatusta vastaan, että ihminen syntyy mieheksi tai naiseksi, ja siinä on pysyttävä. Katolisen kirkon opetus homoseksuaalisuudesta on sekin vaikeasti nieltävä pala Nylénille.

Toinen kiintoisa kristillisesti orientoitunut kesäkirja on Lee Strobelin Tapaus Kristus. Yalen oikeustieteellisessä tiedekunnassa opiskellut Strobel käy läpi Kristuksen elämää, kuolemaa, ja ylösnousemusta käyttäen hyväkseen rikostutkinnallisia keinoja. Evankelistojen ja Kristuksen mielentilaa yrittävät arvailla kaikenlaiset psykologit ja profiloijat. Huolimatta aitoamerikkalaisuudestaan lopputulos oli mielenkiintoinen, joskin paikoitellen ontuva. Nykyajan ihminen ei enää välttämättä ymmärrä sitä, ettei uskon perusteeksi ole tarpeen perätä todisteita. On asioita, joita ei voi käsittää järjellä, vaan niitä on lähestyttävä sydämellä ja sielulla.