Avainsana: kristinusko

Nelijalkaiset matkustajamme

Viime viikonloppuna vietettiin kummityttömme ylioppilasjuhlia. Sellainen juhla innosti meidätkin matkustamaan, vaikka olemmekin olleet laiskoja reissaajia koirien saavuttua talouteemme. Tällaisen poikkeuksellisen juhlavan tapahtuman vuoksi vedimme syvään henkeä, vyötimme itsemme, ja aloimme kysellä hotelleista lemmikkihuonetta.

Jyväskylän Cumulus tarjosi mahdollisuutta yöpymiseen karvaisten perheenjäsenten kanssa. Vaivaisen kymmenen euron lisämaksusta hotelli oli valmis toivottamaan tervetulleeksi koiraneitomme.

Odotin pahinta, minä pessimisti, mutta yllätyin kerrankin positiivisesti. Koiramme käyttäytyivät (melkein) mallikelpoisesti! Lauantaina kirjauduimme hotellin respassa, ja kerroimme olevamme ensi kertaa hotellissa kotieläinten kanssa. Vastuuntuntoisina ihmisinä kehotimme soittamaan, jos huoneesta alkaisi kuulua infernaalinen möly. Olihan se mahdollisuus nimittäin aina olemassa.

Vaan ei, eivätpä pienokaiset nolanneet meitä. Pari vienoa iltahaukahdusta kuulimme, mutta muuten olivat meidän primadonnat aika hiljaisia tyttöjä. Pitivät kyllä siitä, kun pääsivät nauttimaan Jyväskylän mäkisistä maastoista kanssamme. Kävelyllä nähtiin isokokoinen koirakaveri ja oudoksuttiin lentäviä frisbeitä.

Keski-Suomi on kaunis. On järveä, metsää, ja niitä tunturimaisia mäkiä. Kunpa edes jokusen niistä vaaroista voisi siirtää tänne litteään länteen!

Kirkollisia kirjoja kesän kunniaksi

Antti Nylénin Tunnustuskirja oli lukemisen arvoinen vuodatus. Esseisti suomii älyllisesti velttoja uskonnon vastustajia, jotka argumenteissaan menevät usein yli siitä, mistä aita on matalin. Hän kertoo omasta tiestään (lännen) katolisen kirkon jäseneksi.

Nylén sanoi jossakin aiemmassa esseekokoelmassaan, että Suomesta puuttuu kristillinen älymystö. Se on aivan totta. Meidän maassammehan uskonto vertautuu vähän noloihin ja naurettaviin seksuaalisiin mieltymyksiin: harrasta, jos on pakko, mutta tee se tiukasti neljän seinän sisällä. Itse asiassa uskon monenkin seksuaalisen ”perversion” nauttivan suurempaa sympatiaa kuin kristinuskon. Jumala on se viimeinen ruma sana, jonka sanominen seurassa saa ihmiset noloiksi ja hiljaisiksi. Se hämää sellaisetkin ihmiset, joille veet ja peet ja ässät ovat jokapäiväistä suun ja korvien täytettä.

Nautin Tunnustuskirjasta, joskin minun oli vaikea ymmärtää Nylénin valintaa katoliseen kirkkoon liittymisestä. Vauvat eivät voi mitään sille, millaiseen uskonnolliseen yhteisöön heidät liitetään lapsikasteessa. Vauva ei voi allekirjoittaa Augsburgin tunnustusta, tai myöntää paavin opillista erehtymättömyyttä. Me aikuiset sen sijaan olemme siinä ainutlaatuisessa asemassa, että me voimme valita. Voimme päättää tahdommeko kuulua kirkkoon, jonka eettiset linjaukset eivät vastaa omiamme. Meillä aikuisilla on myös toivottavasti tarpeeksi järkeä ja kunnioitusta ymmärtääksemme, ettei kannata liittyä kirkkoon vain toivoakseen sen opetuksen muuttuvan paremmin omia näkemyksiämme vastaavaksi.

Nylénin kohdalla kompastuskivi on katolisen kirkon konservatiivinen (?) opetus seksuaalisuudesta ja sukupuolisuudesta. Moni maallisesti ajatteleva ihminen kun on valmis näkemään sukupuolen vain yhteiskunnan ja kasvatuksen luomana konstruktiona, eikä Jumalan luomistyön ihmiselle antamana kohtalona. Tahdotaan kapinoida sitä ajatusta vastaan, että ihminen syntyy mieheksi tai naiseksi, ja siinä on pysyttävä. Katolisen kirkon opetus homoseksuaalisuudesta on sekin vaikeasti nieltävä pala Nylénille.

Toinen kiintoisa kristillisesti orientoitunut kesäkirja on Lee Strobelin Tapaus Kristus. Yalen oikeustieteellisessä tiedekunnassa opiskellut Strobel käy läpi Kristuksen elämää, kuolemaa, ja ylösnousemusta käyttäen hyväkseen rikostutkinnallisia keinoja. Evankelistojen ja Kristuksen mielentilaa yrittävät arvailla kaikenlaiset psykologit ja profiloijat. Huolimatta aitoamerikkalaisuudestaan lopputulos oli mielenkiintoinen, joskin paikoitellen ontuva. Nykyajan ihminen ei enää välttämättä ymmärrä sitä, ettei uskon perusteeksi ole tarpeen perätä todisteita. On asioita, joita ei voi käsittää järjellä, vaan niitä on lähestyttävä sydämellä ja sielulla.

Suuri perjantai

Sain eilen kodin puunatuksi katosta lattiaan. Se oli aikamoinen savotta, vaikka sen itse sanonkin. Joskus (aina) siivotessa koen, että sekin on tavallaan uskon työtä: se on kilvoittelua, siinä ihminen (minä, siis) luopuu omista huvituksistaan toisen hyväksi. Se vaatii myös itsekuria. Joskus mieluummin antaisin vain olla ja lukisin kirjaa, mutta mitä tulisi maailmasta, jossa antaisimme vain kaiken olla? Jos jokainen laistaisi epämiellyttävistä tai tylsistä tehtävistä? Enpä osaa ennustaa laajemmassa mittakaavassa kaikkia sen seurauksia, mutta meidän kotoisessa mikrokosmoksessa se ainakin tarkoittaisi koiran karvojen määrän dramaattista lisääntymistä. Hautautuisimme siihen karvapaljouteen.

Viime viikolla kirkossa näin erään myöhäiskeski-ikäisen naisen, tavallisen seurakuntalaisen, tarttuvan lattiaharjaan. Hän lakaisi kirkkosalin ja sen jälkeen moppasi sen. Ei hän saanut siitä rahaa, eikä kai kiitostakaan. Miksi on niin vaikea kuvitella jonkun miehen tekevän sellaista? Miksi en koskaan ole nähnyt miehen tekevän niin? Millainenkohan olisi maailmamme ilman naisia lattiaharjoineen ja moppeineen.

Tänään on Suuri Perjantai. Jostain syystä olen nukkunut kauhean paljon, syvää ja pitkää unta. Piristyin oikeastaan vasta illalla. Luen Simone Weiliä:

”Eeva ja Aatami koettivat etsiä jumaluutta elämänvoimasta. Puu, hedelmä. Mutta jumaluus odottaa meitä geometrisen nelikulmaisella kuolleella puunkappaleella, jossa riippuu vainaja. Meidän on etsittävä kuolevaisuudestamme jumalankaltaisuutemme salaisuutta. ” (Simone Weil: Painovoima ja armo)

Kohti parempaa ihmisyyttä

Olen ollut melkein liian järkyttynyt edes blogia kirjoittamaan. Syy on hiukan typerä: näin aivan kauhistuttavan unen, joka mykisti kamaluudellaan. Itse aiheutettuahan se oli, koska menin lainaamaan kirjastosta holokaustihyllystä kaiken saatavilla olevan materiaalin, olipa kyseessä sitten fakta tai fiktio. Se tuli uniin, se kaikki: sonderkommandot, tuhatpäiset ruumisroviot, mätänevä ihmisliha kaivannoissa, koko holokaustin hirvittävyys. Itse häärin kuolemanprikaatissa polttamassa ruumiita muiden kohtalotovereideni tavoin – keskitysleirivankina. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun unessa oli hajuaistimus: olin haistavinani omassa nenässäni ruumiiden löyhkän, sen niin sanotun kalman hajun. Uskokoon ken haluaa, mutta se oli nenässä vielä herätessäni.

Muistan unessa ajatelleeni, että tämä oli vasta ensimmäinen päivä ruumisvuorien parissa. Että huomenna pitää herätä taas ja tehdä sama uudestaan. Kiskoa omia sukulaisia poltettavaksi ja talloa liejussa, jonka muodostavat kerran eläneet ihmiset. Unessa mietin, etten pysty – etten voi kestää toista sellaista päivää. Tiesin kuitenkin senkin, että tulen kestämään, koska on pakko. Eihän siitä muuten vapautunut kuin kuoleman kautta.

Suurin syyllinen uneeni taisi olla Leon Weliczker-Wellsin kirja Jobin poika. Sitä en suosittele heikkohermoisille. Lainasin myös Elie Wieseliä ja Primo Leviä, näitä kahta kenties paremmin tunnettua holokaustin pohtijaa. Jobin poika oli kuitenkin se pahin – tiedän enemmän kuin koskaan halusinkaan erilaisissa mätänemistiloissa olevien ruumiiden palamisprosessista. Voi silti olla, että näistä asioista pitää kirjoittaa suoraan, mitään säästämättä. Miksi lukijan pitäisi saada itsensä säästämisen ylellisyys, kun jotkut ihmiset ovat oikeasti joutuneet elämään läpi tuon mielipuolisuuden ajan? On ylellisyyttä olla tietämättä mihin kaikkeen kamalaan ihmisrotu pystyy.

Tänään vietettiin kirkossa pienoista juhlaa ennen Suuren Viikon alkamista. Tämä päivä, palmusunnuntai, on omistettu Kristuksen Jerusalemiin ratsastamisen muistelulle. Olimme kirkossa. Niin oli moni muukin. Ortodoksiseen kirkkoomme liitettiin neljä uutta ihmistä. Se ilahdutti meitä.

Ihminen on biologisessa mielessä peto. Ihminen on tietysti  muutakin kuin vain biologinen olento. Kristinusko suitsii pedon. Se muistuttaa meille, että emme voi taantua vain biologiamme tasolle. Meidän on oltava enemmän; meidän on kilvoiteltava kohti parempaa ihmisyyttä, kohti jumalallistumista. Siinä onkin ainoa turvamme auschwitzejä ja gulageja vastaan.