Avainsana: kirjallisuus

Kaksi kummallista unta

Unien maailmaan kuuluu kummia! Ensimmäisessä näin outoja näkyjä: kohtasin ihmisen, jonka nimi kävi unessa selville. Ajattelin vajota todella alas ja googlata tämän unessa kohtaamani nimen. Toisessa unessa jäin kiinni rattijuopumuksesta – kuinka mieletöntä – ja promilleja oli yli kaksi. Poliisi pilkkasi ja moitti koko matkan asemalle. Muistan miettineeni, kuinka PuoLiskoinen mahtaa suhtautua tempaukseeni, mutta sitä en enää unessa nähnyt.

Singer-kausi jatkuu

Isaac Bashevis Singerin valtakausi jatkuu: olen edennyt Moskatin sukuun. Singerin henkilöiden rakastumisissa on pakonomaisuutta, joka tuntuu hyvin aidolta. Missä määrin järki voi kontrolloida sydäntä? Varmasti sekin on yksilöllistä, mutta yleisesti ottaen nuoruus on sydämen aikaa, ja siitä eteenpäin järki alkaa hallita yhä enemmän.

Elävien armoilla

Löysinpä hyvän romaanin! Kyseessä on Alan Hollinghurstin Vieraan lapsi. Tässä taas on sellainen luettava, jota ei voi jättää kesken – on pakko kääntää sivuja, kunnes silmät tuntuvat olevan hiekkaa täynnä ja niskat jumissa.

Tarina alkaa siitä suloisesta viimeisestä vuodesta ennen ensimmäistä maailmansotaa. George Sawle tuo opiskelutoverinsa Cecilin lomailemaan perheen kotiin ja loppu onkin historiaa. Cecil on runoilija, joka vierailunsa aikana kirjoittaa arvoituksellisen ylistyslaulun Sawlen perheen puutarhalle ja – niin, kenelle? Nuori runoilijalupaus kuolee sodassa jättäen paljon vastaamattomia kysymyksiä. Kuka perheestä olikaan hänen suuri rakkautensa?

Runoilijan salaisuudet eivät nykyihmistä ällistytä: kyseessä onkin ihminen, joka tykkää molemmista sukupuolista. Kirjasta ei tee erikoista tämä vaalittu salaisuus (joka lukijalle paljastataan heti kirjan alussa), vaan sen oivaltava kuvaus ajan vaikutuksesta meihin ihmisiin. Kun me kuolemme, niin muutumme muistoiksi. Ja muistot, kuten kaikki tiedämme, ovat aina henkilökohtaisia, subjektiivisia, epätarkkoja, värittyneitä. Kuoltuamme emme voi enää väittää vastaan. Olemme elävien armoilla. Kuka voi kertoa meistä muiston, joka on lähinnä totuutta? Eihän ihminen satunnaisille tuttavuuksille paljasta tosiolemustaan, vaan vain kaikkein lähimmille ja rakkaimmille.

Aika on todella armoton meitä ihmisolentoja kohtaan. Nuorina emme oikein osaa kuvitella elämää kolmenkympin jälkeen. Se tuntuu niin kaukaiselta, ettei sitä edes ajattele. Mutta se tulee, se tapahtuu väistämättä. Me vanhenemme. Nuorina ja huolettomina meitä suojaa viattomuutemme: emme osaa kuvitella edessä olevia tragedioita. Mutta niitä tulee tiellemme ja päädymme outoon määränpäähän, kauas aikomastamme. Kuten romaanin Daphne Jacobs, huoleton hyvän perheen tyttö, joka alkoi arvostaa alkoholin iloja enemmän kuin oli sopivaa. Hän jätti aviomiehensä, ei tullut onnelliseksi toisen miehen kanssa, ja päätyi omalaatuiseksi sotkun keskellä eläväksi homsantuuksi. Kukapa olisi uskonut, sinä viimeisenä kesänä ennen sotaa?

 

Unta, tarua, ja totta

Näin unen, jossa käyttäydyin hävyttömän aggressiivisesti Myllyn parkkikatoksessa. Haastoin riitaa (!) ihmisten kanssa, ja olin kuin testosteroniraivossa uhitteleva teinipoika. Uskomatonta. Lähinnä nuo unen aggressiot liittyivät parkkeeraamiseen: muu ihmiskunta ei mielestäni osannut sitä yhtä hyvin kuin minä, tai muuten vain närästi paikkojen puute. Tyypillinen joulunalusuni, jossa heijastuu epätoivoinen parkkipaikkojen haeskelu viime lauantaina.

Luin Orhan Pamukin romaanin Viattomuuden museo. Varakas nuori mies viettelee 18-vuotiaan köyhän tytön, ei mene tämän kanssa naimisiin, mutta kihlautuu rikkaan Sibelin kanssa, ei mene naimisiin Sibelin kanssa, tahtoo sittenkin mennä naimisiin viettelemänsä tytön kanssa, menee lopulta kihloihin hänen kanssaan. Naimisiin asti ei päästä, koska kuolema korjaa kauniin nuoren naisen. Koko sen ajan, kun vietelty neito on naimisissa toisen miehen kanssa, jaksaa kirjan sankari odottaa. Odotus kestää lähemmäs kymmenen vuotta, eikä sen päätyttyäkään elämä ole ruusutarhaa.

Nautin lukukokemuksesta, mutta kirja oli juuri sellainen, jonka vain mies voisi kirjoittaa. Fusun oli siinä muuttumaton ulkomuodoltaan 18-vuotiaasta tytöstä aina aikuiseksi naiseksi asti. Olisiko mies jaksanut odottaa unelmiensa tyttöä, jos tämä olisi avioliiton seurauksena 1) lihonut 30 kiloa 2) leikkauttanut hiuksensa, tai värjännyt ne väärän väriseksi 3) luopunut modernin naisen asenteistaan ja alkanut käyttää huivia kunnon musliminaisen tavoin 4) pyöräyttänyt mukavan suurperheen lapsettomana olon sijaan. Totuushan nimittäin on, että ihmiset muuttuvat. Kaikki muuttuu, eikä samaan jokeen voi astua kahta kertaa.

Päivä(uni)

Näin erikoisen unen tänään päivätorkuilla. Oli talvi, ja pimeää. Kävelin tuntemattomaan määränpäähän hajasijoitusalueella. Rakennuksia ei ollut juuri lainkaan, ei mitään suunnistusta helpottavia maamerkkejä. Suuren mäen ja joen kohdalla menin harhaan. Sain kävellä pitkään, ennen kuin oivalsin virheeni ja olin taas siinä, missä pitikin. Teemat: kylmyys, pimeys, eksyksissä olo. Jaa-a, mitähän tulkintoja tästäkin voisi kehitellä?

Ihmemaa Oz

Luin Amos Ozin romaanin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä. Israelin valtion synty ja sen ensivaiheet marssitetaan lukijan silmien eteen samassa paketissa kiehtovan perheen ja tuttavapiirin kanssa. Ihmiset muodostavat valtion, ihmiset ovat valtio, noudatetulle politiikalle on aina syynsä. Israel on luotu maanpakolaisuuden, diasporan, perinnölle. Kun maan saa, ei siitä enää tahdo luopua, varsinkaan jos koko aiempi historia on karkoitusten ja vainojen historiaa. Ihmisistäkään ei haluaisi luopua, mutta joskus muuta vaihtoehtoa ei ole. Amos Ozin romaani on rohkean omaelämänkerrallinen, ja äidin itsemurha on siinä toistuva teema.

Niin vieras, ja niin kadonnut

Uhmasimme eilen pakkassäätä kahden kirjastoreissun verran. Alkumatka sujui minun osaltani happamissa merkeissä: murjotin, koska olin onnistunut hukkaamaan paksut, pitkävartiset talvisaappaat jonnekin. Ilme muuttui iloiseksi vasta Mynämäen kirjastossa, jossa aloitin massiivisen lainausoperaation.

Juutalainen kirjallisuus on vedonnut minuun Isaac Bashevis Singeriin tutustumisesta alkaen. Puolanjuutalainen elämänmeno, värikkäät persoonat, ja traaginen historia ovat se Toinen maailma, omaani verrattuna niin vieras, ja niin kadonnut. Yrityksessä etsiä kadotettua lainasin Albaharia, Kertesziä, Ozia, Konradia, Sebaldia, ja Kaminskia. Kirjastokassi ei riittänyt, piti ostaa muovipussikin. Siinä oli hieno Vaski-kirjastojen logo.