Avainsana: elokuvista

Muutos

Suuret ulkonäkömuutokset oikeastaan vasta saavat huomaamaan, kuinka paljon samaistumme sittenkin fyysiseen minäämme. Tiukka erottelu ruumiin ja sielun välillä on yllättävän yleistä: monen mielestä ”minä” on ruumiillisesta ulottuvuudesta erillinen entiteetti asustelemassa siellä jossain silmien takana.

Näyttäessään samalta voi huoletta unohtaa ruumiinsa ja kasvonsa. Peiliin vilkaisee tahtoessaan nähdä onko huulipuna levitetty siististi ja onko ripsiväri varissut. Se on mekaaninen vilkaisu, johon ei sisälly sen enempää, Muutoksen tultua itseään katsoo toisella tavalla: ai tuon muotoiset kasvot minulla onkin, tällä tavallako hiukseni käyttäytyvät. Sitä saa kouriintuvan muistutuksen itsestään. Sitä muistaa, ettei olekaan vain muille näkymätön kasa ajatuksia.  Ruumista ei enää voi unohtaa, koska siinä tapahtunut muutos saa hätkähtämään joka kerran oman kuvan heijastuessa johonkin kiiltävään pintaan.

Muutoksen jälkeen miettii myös enemmän antamaansa vaikutelmaa. Näytänkö räjähtäneeltä, huvittavalta, omituiselta? Samana pysymisen lohdullisuus piilee siinä, ettei silloin enää kyseenalaista itseään. Samana pysyminen on turvallisuutta, varmuutta, lohdullisuutta. Muutokseen sisältyy aina riski ja pettymyksen mahdollisuus, se on yllätyksellisyyttä, uhkapeliä ja itsensä keksimistä uudelleen. 

Minulla oli tänään suhteellisen kohtalainen hair day. Alan sopeutua muutokseen, mutta aina peilikuva ei tunnu omalta. Mutta se on oma! Joskus se näyttää tyylikkäältä ja joskus taas piikkipäisen peikkomaiselta (erityisesti päiväunien jälkeen).

Sanoja ja kuvia

Luen José Saramagon romaania Kaikkien nimet. Sankari on jotain niin proosallista kuin väestörekisterikeskuksen virkamies. Väestörekisterikeskushan on paikka, jossa ihmisten elämäntarinat muuttuvat paperiksi, säntillisiksi sanoiksi syntymästä, muutoista ja kuolemasta. Rivien välistä henkii kuitenkin lihan, veren ja elämän tuoksu.

Katsoin vähän aikaa sitten Päätalo-elokuvan. Pidin siitä, vaikka siinä Päätelo olikin mielestäni kutistunut paljon todellista pienemmäksi mieheksi. Jotain aitoa siitä silti välittyi. On koskettavaa nähdä miehen sanovan leukaperät jäykkinä, että hän elättää perheensä ja kantaa vastuunsa. Suomessa aineelliset näkökohdat ovat olleet niin oleellisia – meillä ravinto ja hyvinvointi ei koskaan ole tullut helposti – että tuon parempaa rakkaudentunnustusta on jo vaikea kuvitella.  

  

Maailman vanhin tähtönen

Tämä ja eilinen päivä ovat kuluneet elokuvaa tehdessä. Oma ”roolini” tosin on pieni, lähinnä puhtaasti koristeellinen – jos näin voi sanoa naisvankilan asukista. Kumpikin päivä alkoi omalta osaltani herätyksellä aamuviideltä ja eilen meni iltayhdeksään asti. Tänään työ saatiin valmiiksi valoisaan aikaan.

Minua on käännetty, väännetty, kammattu, puettu ja mallattu 1940-luvun malliin. Vaatteet eivät olleet erityisen hemaisevat, mutta opin kyllä arvostamaan pitkän hameen säärille suomaa lämpöä. Oikeasti: eivät nuo ennen eläneet naiset olleet tyhmempiä suosiessaan hamemuotia! Paljon kylmempi on meillä nykynaisilla farkuissamme.

Se siitä siis, ja takaisin normaaleihin kuvioihin. Sorruin impulsiiviseen ostostekoon ja ostin Jessica Bielin ja Colin Firthin tähdittämän elokuvan Kevytkenkäinen. Sattuneesta syystä en ole vielä ehtinyt katsoa sitä, mutta 1. se on romanttinen komedia ja 2. se sijoittuu 20-luvulle. 3. Elokuva perustuu Noel Cowardin näytelmään ja 4. kannen alareunassa on valkoinen chihu. Siinä neljä (näennäisen) hyvää syytä hankinnalle! Erityisesti askarruttaa pienen chihuahuan rooli: se saattaa olla suurempi kuin omani naisvankina. Koirana kohti kunniaa ja kuuluisuutta!

2 x Diane Keaton

Olen viihdytellyt itseäni katsomalla kaksi oivaa elokuvaa. Molemmissa on suuressa osassa Diane Keaton. Jotain annettavaa-elokuvassa hän esittää viisikymppistä Erica Barryä, joka opettaa nuorempien naisten lumoissa olevalle vanhalle ketulle (Jack Nicholson) pari asiaa rakkauden olemuksesta, sen ennakoimattomuudesta. Perheen jalokivessä Diane Keaton esittää aikuisten lasten äitiä Sybil Stonea, joka on huolissaan pojastaan tämän morsianvalinnan vuoksi. Epäsopivaa, jäykän tärkeilevää morsianta esittää Sarah Jessica Parker

Kummassakin roolissaan Diane Keaton esittää kaunista ja lämmintä, kypsän viehättävää naista. Jotain annettavaa-elokuvassa hän on fyysisesti niin lähellä täydellisyyttä, että se on melkein pelottavaa. Sitä taustaa vasten katsottuna Jack Nicholsonin esittämän Harry Sandbornin vimma jahdata itseään 30 vuotta nuorempia naisia tuntuu tyhmältä.

Tahtoisin itse olla ikääntyneenä kuin Keatonin roolihahmot. Elämää kokenut, elämää tunteva, mutta ei katkera. Jotain annettavaa oli todellinen helmi. Kuinka usein muka Hollywood näyttää kypsien ihmisten välistä rakkautta romanttisella, kauniilla ja hauskalla tavalla? Ja kuitenkin tämä aihepiiri on monelle läheinen ja ajankohtainen. Elinikä pitenee ja se tarkoittaa myös enemmän mahdollisuuksia rakastaa.   

Joki, jolta ei ole paluuta

Tällainen joki ei ole kotoisen kesy Mynäjoki eikä laiska Laajokikaan, vaan kyseessä on tietysti Marilyn Monroe-elokuva. Tässä kultakuumeen aikoihin sijoittuvassa westernissä Marilyn on kapakkalaulajatar Kay, joka huijarin kelkkaan lähdettyään löytääkin rehellisen miehen ja perhe-elämän ilot.

Moraliteetin tästä löytää helposti: kullan hullaannuttama, helppoa rikastumista tavoitteleva Harry Weston kohtaa loppunsa pikkupojan kädestä – melkein jumalallista tuomiota muistuttava päätös kissankultaiselle elämälle. Kayn maantien tomuun hylkäämät koreat korkokengät taas ovat viite turhamaisuuden hylkäämisestä uudisraivaajan kovan, mutta rehellisen elämän tähden.

Ihmisten haluttomuus elää ”pientä elämää” ja tavoitella rikkautta kuin mielenhäiriössä ikään – on siinä oma vertailukohtansa myös nykyajan ihmiselle. Yhtä lailla tänäkin päivänä kullat ja kalleudet pitäisi saada helposti, rahoja sijoittamalla oikeisiin osakkeisiin. ”Pienen elämän” valinneet näyttävät siinä katsannossa hiukan typeriltä, mutta kunnianhimon puute ei ole typeryyttä, vaan muiden hyveiden arvostamista.

Uudisraivaaja Matt Calder oli melko arvoituksellinen henkilö. Miestaposta vankilassa istunut, mutta silti hyvä isä pojalleen ja halukas koettelemaan voimiaan erämaata vastaan. Mies, joka oli puoliksi luontoa itsekin: hallitsemattomia intohimon purkauksia (kohteena Kay) ja toisaalta kylmäpäistä tosiasioiden harkintaa ja käytännöllisyyttä. Matt Calderissa oli hoivaava puoli, halu pitää huolta ihmisistä. Harry Westonille ihmiset olivat sivuseikka: heiltä saattoi hyvin varastaa kiväärin ja hevosen ja jättää ihmispolot luonnon – sekä intiaanien – armoille.

Joki, jolta ei ole paluuta – onko se viittaus kokemukseen, matkaan, jonka jälkeen ihminen ei enää ole sama? Puhtaana virtaava joki, vaara ja turva samanaikaisesti, puhtaaksi pesevä ja uudistava. Ja minne ei ole paluuta? Entiseen, tietysti. Matka on muutos, joki on muutos.

Tänään tapahtunutta:

Jalat ovat yhä kipeät, mutta parempaa kohti mennään. Compeed-rakkolaastarit ovat ehkä maailmanhistorian paras keksintö.

PuoLiskoisella oli ensimmäinen työpäivä kesäloman jälkeen. Saattoipa sähköpostinsa pursuilla taas!          

Luulosairaus puhkesi ruusun lailla kukkimaan

Lyhyen ajan sisällä olen kuullut kahdesta ihmisestä, joiden verkkokalvot ovat noin vain spontaanisti revenneet tai irronneet paikoiltaan. Anatomiasta tietämättömille kerrottakoon verkkokalvon olevan silmässä ja vieläpä melko keskeinen osa sen toiminnan kannalta. Ensimmäinen tämän kauheuden kokenut oli opiskeluaikojeni ystävä. Rutiininäöntarkastuksessa silmälääkäri oli vain todennut asian laidan. Mitään varoittavia oireita ei ollut, ei kipua, ei särkyä. Sitten seurasikin laserleikkaus. Toinen tapaus oli oma isöäitini.

En menettänyt malttiani (en ainakaan täysin) tuosta ensimmäisestä tapauksesta kuultuani. Toinen oli kuitenkin jo liikaa. Luulosairaus puhkesi ruusun lailla kukkimaan. Saattaa olla, että pian varaan jo kauan lykkäämäni silmälääkäriajan. Koska eihän sitä koskaan tiedä..

Missä Viita, siellä riita

Katsoin Putoavia enkeleitä ja petyin hieman. Kahden oikeasti eläneen henkilön elämästä kertovassa elokuvassa oli mukaan sotkettu kaikenlaisia fiktiivisiä hahmoja. Elokuva tutkaili Lauri Viidan ja Aila Meriluodon elämää (fiktiivisen) tyttären silmien kautta. Tytär eli elämäänsä isän kuoleman jälkeisessä todellisuudessa ja esitti myös äitiään nuorena – hämäävää ja elektramaista.  

On melkein mahdotonta kirjoittaa tuon elokuvan ansioista tai puutteista, koska itseäni ne mietityttivät aina vain vähemmän elokuvan edetessä. Sen sijaan päädyin ällistelemään kuvatun pariskunnan elämäntapaa ja säälimään heidän lapsiaan. Elokuvan Viita oli suuri egoisti ja Meriluodolla ei ollut ymmärrystä viedä lapsiaan heti pois vaaran ulottuvilta. Ihme on, jos noissa oloissa kukaan pystyi kasvamaan tasapainoiseksi ihmiseksi.

Mistäköhän muuten se johtuu, että teatraaliset ja itsekkäät ihmiset harvemmin onnistuvat tekemään itsemurhaa – paitsi ehkä vahingossa? Ajatuksella leikitellään ja tehdään muutama mukamas-yritys siihen suuntaan, mutta tulosta ei tule. Joskus tuollaisille temppuilijoille voisi paras opetus olla se, että ympäristö kieltäytyisi antamasta heidän tarvitsemaansa huomiota. Viidan kohdalla ihmiset olivat aivan liian sallivia ja antoivat asioiden mennä liian pitkälle. Ainakin elokuvasta sai sen käsityksen, että Pispalan runoniekka käyttäytyi uhmaikäisen lapsen tavoin ja maailma sen kun katseli päältä.

Täytyy varmaankin lukea Meriluodon kirjoittama Viidan elämänkerta, johon tuo elokuva perustuu. Ainakin selviäisi todellisuuden ja elokuvan välinen suhde.  

Se taipuu

Ulkona myrskyää. Katselin juuri ikkunasta pihalle ja jäin pitkäksi aikaa niille sijoilleni. Tuuli on lyönyt ennen niin vankasti seisovat lupiinit nurin. Pihavaahtera tanssii tuulen kanssa: se taipuu, taipuu aina vain enemmän, kunnes tuntuu kuin sen enempää ei enää voisi. Sen taivutukset ja varistelut ovat oikeasti tanssillisia, siitä tulee mieleen modernin tanssin liikekieli. Katson sitä kauan ja mitä kauemmin katson, sen enemmän puu näyttää puuksi puetulta tanssijalta.

Joskus lapsena menin sateenvarjon kanssa ulos tällaisella ilmalla. Toivoin tuulen nostavan minut mukaansa kuin minkäkin Maija Poppasen. Mutta ei niin koskaan käynyt. Tuulen voiman tunsi siinä kädessä, joka piteli sateenvarjoa. Siinä tuntui nykiminen.

Elokuvia sadepäivän ratoksi

Katselin Moira Shearerin tähdittämän, sopivasti balettiaiheisen elokuvan The Red Shoes. Elokuvassa Shearer esittää eteenpäin pyrkivää tanssijaa, joka joutuu valitsemaan tanssin ja tavallisen elämän välillä. Baletin johtaja on suorastaan demoninen vaativuudessaan, eikä sallisi tanssijoilleen minkäänlaista yksityiselämää ammatin ohella. Ristiriita syntyy ballerinan rakastuttua nuoreen säveltäjään. Punaiset kengät ovat jalassa, sadusta tutun tragedian ainekset koossa. Kaksi tuntia tanssia ja kuohuvia tunteita, uhrauksia ja luopumista – hyvä tapa viettää koleaa kesäpäivää.

Toinen katsomani elokuva liikkui sekin taiteen maailmassa keskittyen Eino Leinon kohtaloihin. Runoilija ja muusa oli tekeleen nimi. Esko Salminen esittää Leinoa ja tekee sen hyvin ainakin minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan. Siihen hyvät puolet jäivätkin. Elokuva on kummallisen hajanainen ja sirpalemainen leinokuvaus. Onerva ja Leino näyttäytyvät sopertelevina juoppoina (mitä he tietysti ajoittain olivatkin) enemmän kuin runon ruhtinaana ja ruhtinattarena. Elokuvan nimi antoi aavistaa Onervalla olevan suuren roolin, mutta oikeastaan se oli kutistunut minimiin.

Niagaraa ja kettukarkkeja

Katsoin eilen illalla Niagaran. Mitä enemmän ikää kertyy, niin sen enemmän vetoa tunnen näihin vanhoihin, 50- ja 60-luvun elokuviin. Niissä naiset eivät ole nälkiintyneen näköisiä ja juonikin vielä merkitsee jotakin. Erikoistehosteilla kun ei oikein voinut mässäillä ennen tietokoneaikaa. 

Niagarassa Marilyn Monroekaan ei ole se tuntemamme hauska ja lempeänseksikäs blondi. Marilynin esittämä Rose Loomis käyttää kaikkea minkä Luoja hänelle antoi saadakseen miehensä pois tasapainosta ja hengiltä. 

Jo heti alussa asetelma tehdään selväksi. Rose makailee sängyllä puolialastomana poltellen savuketta. Hänen miehensä tulee sisään ja salamana savuke on sammutettu ja Marilynin esittämä Rose teeskentelee syvää unta. Miehen uskottua esitystä Rosen silmät avautuvat ja hän hymyilee. Se hymy on paha. Rose on paha ja epärehellinen.  

Loomisien asuttamaa mökkiä tulee vaatimaan toinen pariskunta, nuori ja rakastunut sellainen. Polly ja Ray Cutler ovat Niagaran putouksilla toisella häämatkallaan. Pienillä vihjeillä tehdään selväksi pariskunnan ero Loomiseihin: Polly on sievä brunetti, jonka käyttämät käytännölliset ja miedon väriset vaatteet osoittavat hänen olevan "kiltti" tyttö. Ray rakastaa vaimoaan, mutta suhde ei ole Loomisien kaltaista tuhoavaa intohimoa: Ray on varustautunut häämatkallekin melkoisella kirjapinolla. Pariskunnan suhde on rakastava mutta toverillinen. 

Rose Loomis kieroilee saadakseen pitää Cutlereille aiotun mökin itsellään ja onnistuu. Samalla hän heittelee hienovaraisia vihjauksia miehensä tasapainottomuudesta ja mahdollisesta mielisairaudesta. Suunnitelmana on nimittäin tappaa aviomies (likaisen työn tekijäksi Rose on suunnitellut rakastajansa) ja saada se vaikuttamaan itsemurhalta. 

Marilyn-Rosen vaatetus on halki koko elokuvan provokatiivinen. Hameet ovat niin piukkoja, että kävelystä tulee tepsutusta. Ilta-asut ovat niin syvään uurrettuja että "polvilumpiot näkyvät", kuten George Loomis katkerana toteaa. Loomis on sekä raivokkaan mustasukkainen että toivottoman kiinni vaimossaan. Hän näkee naisen sellaisena kuin tämä on, mutta ei kykene vastustamaan tämän viehätystä. Nainen on kuin Niagara ikään: vastustamaton luonnonvoima. 

Rosen juonima suunnitelma kuitenkin epäonnistuu. Rakastajan ja aviomiehen yhteenotosta selviääkin hengissä mies, eikä murhaajakandidaatti. Kauhistunut Rose yrittää paeta Chicagoon, mutta ahdistavan takaa-ajon jälkeen hän joutuu miehensä kuristamaksi. Mies itse suistuu Niagaran putoukseen yritettyään paeta viranomaisia veneellä. Mukaan joutunut Polly Cutler pelastuu. Niagaran putousten vertauskuvallisuus on ilmeistä: George Loomis ei kyennyt vastustamaan vaimonsa viettelyksiä, eikä hän lopulta pystynyt vastustamaan putouksen voimaa. Liian vahvat tunteet vievät tuhoon. 

Elokuvan valmistusvuosi on 1953. Se saa miettimään niitä avioliittoon liittyviä käsityksiä, joita tuo aika piti kunniassa. Ihanteellinen suhde on ensisijaisesti tervehenkinen ja toverillinen. Riehuvat tunteet nähdään kielteisinä ja hallitsemattomina. Elokuvan Paha on epäilemättä Rose Loomis, mutta rivien välistä voi ymmärtää osasyyllisen olevan hänen miehensä. George on tietoinen Rosen ominaisuuksista, mutta on silti mennyt naimisiin hänen kanssaan. Vaimo on tuonut pelkkää tuhoa ja turmiota tullessaan (miehen aikaisemmat ansaitsemisyritykset ovat epäonnistuneet hänen kielteisen vaikutuksensa vuoksi), mutta mies ei ole hankkiutunut hänestä eroon. Lopulta ylivoimaisiksi käyneet tunteet tekevät miehestä murhaajan. 

George Loomis kehaisee ystävällistä ja auttavaista Polly Cutleria hänen aviomiehelleen: hän tietää siis, millainen vaimo olisi ollut hyvä valinta. Hän on myös selvästi vanhempi kuin Cutlerit tai vaimonsa, mutta ikä ei ole tuonut viisautta tullessaan. Voiko luonnonvoimaa vastustaa? Missä kulkee uhrin ja rikollisen välinen raja. 

Pieniä suuria asioita

Ostin PuoLiskoiselle kettukarkkeja kaupasta. Toivottavasti niiden valmistus ei koskaan lakkaa. Varasimme teatteriliput. Tällä kertaa ihan vain Turkuun: Sopukassa esitetään Mika Myllyahon näytelmää Paniikki ja sitä menemme katsomaan joulukuun alussa.    

Kesäleski – ajat muuttuvat

Katsoin viime viikonloppuna Kesälesken. Hollywoodin kulta-ajan elokuviin ei kyllästy. Ne kestävät useamman katselukerran kulumatta. Samaa ei voi sanoa näistä nykyisistä rymistelyistä.

Kesäleskessä kukkea Marilyn Monroe esittää nimetöntä nuorta valokuvamallia, joka miltei koituu alakerran naapurissa asuvan ukkomiehen moraalin tuhoksi. Alakerran ukkomies on kesäleski: vaimo ja lapsi ovat maaseudun rauhassa kesää viettämässä ja mies puurtaa toimistossaan. Yläkertaan muuttaa lyhyeksi ajaksi tyttö, jonka kanssa Tom Ewellin esittämä kesäleski Richard Sherman muodostaa puolittain flirttailevan ja puolittain isällisen pikaystävyyden.

Kesälesken alkuperäinen nimi on seven year itch. Päähenkilö Richard Sherman on ollut aviossa juuri tuon ajan. Kaikesta päätellen hän rakastaa vaimoaan Heleniä ja poikaansa, mutta se ei riitä. Unelmissaan Sherman on vastustamaton naistenmies, johon kaunottaret lankeavat ja joka ei saa naisilta rauhaa sairaalassakaan. Vaimon mustasukkaisuuden puute häiritsee Shermania ja kipinä on mitä ilmeisimmin kadonnut.

Suuri osa elokuvan tapahtumista tapahtuu Shermanin mielikuvituksessa. Vastakohta todellisuuteen on sitäkin herkullisempi: mielikuvitusnäkyjen vastustamaton naistenmies on todellisuudessa hajamielisyyteen taipuvainen jokamies. Mielikuvituksessa yläkerran tytöstä tulee kohtalokas viettelijätär, kun todellisuudessa hän on tervehenkinen ja jalat maassa-maalaistyttö suuressa kaupungissa. 

Elokuva on vuodelta 1955 ja tuo mieleen ajatuksia viattomuuden ajasta. Richard Sherman tuntee kiusausta alkaa vietellä yläkerran tyttöä, mutta ei sittenkään tee sitä. Hän tuntee kiusausta, mutta ei missään vaiheessa todella menetä oikean ja väärän tajuaan. Yläkerran mallityttö taas ei aloita mitään Shermanin kanssa saatuaan tietää tämän ukkomiehen statuksesta. Jos elokuvaa tehtäisiin vuonna 2008, niin ei ainoastaan Lankeemus olisi tapahtunut, vaan se olisi tapahtunut potenssiin kymmenen: S/M, biseksuaaliset kokeilut ja mausteeksi ehkä vähän huumeita. Siinä on ero vuoden -55 ja vuoden -08 välillä. Maailmojen ero. 

Toinen mielenkiintoinen seikka: Richard Shermanin iäksi ilmoitetaan 38 vuotta. Yläkerran mallityttö on juuri täyttänyt 22. Sherman on keski-ikäinen mies. Hän pukeutuu ja käyttäytyy kuin keski-ikäinen. Hän on varma siitä, että hänen 31-vuotiaan vaimonsa kauneus alkaa pian rapistua. Hän vertaa itseään Monroen esittämään tyttöön ja tajuaa olevansa toista sukupolvea. 

Tällaista iän ja ikävaiheiden tajua ei ole enää. Tänä päivänä 38-vuotias ja 18-vuotias voivat käyttäytyä ja pukeutua samalla tavalla. Äidit ja tyttäret käyttävät samoja vaatteita. Pakostakin tulee mieleen Neil Postmanin ajatus lapsuuden – ja sitä myötä myös aikuisuuden – katoamisesta. Meidän ajassamme ja paikassamme kaikki ovat teinejä. Lapset pyrkivät sitä kohti ja aikuiset pyrkivät pysymään siinä, ikuisessa teini-iässä.

Kesälesken komiikka rakentuu pitkälti erilaisten sähläysten ja väärinkäsitysten varaan. Mies raahaa poikansa unohtunutta melaa ympäri kaupunkia ja melan toimittamisesta kesänviettopaikkaan tulee eräs probleema. Utelias talonmies ja vaara jäädä kiinni arveluttavassa tilanteessa nuoren blondin kanssa – siinä toinen teema, jolla pelataan elokuvassa paljon. Shermanin tiedostamaton mustasukkaisuus "pian rapistuvasta" vaimostaan on myös humoristinen juonne, joka nousee vahvemmin esiin tapahtumien edetessä.

Elokuvaa katsellessa aloin miettiä mitä yläkerran tyttö oikeasti edusti kesäleskelle? Mahdollisuutta hetken hairahdukseen? Mitään todellista vaaraa miehen avioliitolle hänestä ei olisi voinut olla – henkilöt ovat niin korostetusti eri maailmoista. Ewellin esittämä Sherman on sivistynyt mies: hän kuuntelee Rahmaninovia, osaa siteerata John Donnea, hänellä on keskiluokkainen työ. Monroen yläkerran tyttö on naisena animaalista laatua: hän on käytökseltään liian vapaa (nostelee puseroaan tuulettimen edessä ja tietysti on se legendaarinen kohtaus kohoavista helmoista metron tuuletusaukon yläpuolella) ja aito luonnonlapsi. Hän ei kuulu New Yorkiin, hän on vuoristoseuduilta tullut tulokas urbaanissa ympäristössä. Rahmaninov ja Donne eivät kuulu tämän tytön tuttavuuksiin. Hän on vahvasti seksuaalinen, mutta viattomalla tavalla – hän ei käsitä omaa vaikutustaan miehiin. Hän on, kuten elokuvan eräs sivuhenkilöistä kuvaa, "living doll". Elävä nukke, jossa ruumiillistuu jokamiehen naisihanne. Henkilöiden erilaisuus tekee ajatuksenkin pitkäkestoisesta suhteesta mahdottomaksi. Yläkerran tytön perimmäistä merkityksettömyyttä korostaa myös hänen nimettömyytensä. Hän ei ole caroline eikä jenny eikä lisa. Hän on Nainen.    

Ruumiillistuneena ihanteena hänen tehtäväkseen muodostuu viestin lähettäminen niin Richard Shermanille/mieskatsojille kuin Helen Shermanille/naiskatsojille. Shermanin tyttö vakuuttaa tämän omasta viehätysvoimasta kertomalla, että se ujo, hiljainen ja tavallinen mies on sittenkin kauniin tytön kannalta kiinnostavampi kuin perinteinen naissankari. Elokuvan naiskatsojille viesti voisi mennä näin: antakaa arvo miehillenne. Teille he ovat jokapäiväisiä toimisto-orjia, mutta jollekin muulle jossakin muualla he voisivat olla aikamoisia saaliita. Monroen yläkerran tyttö on selvästi kauniimpi kuin Shermanin viehättävä, mutta arkipäiväinen Helen-vaimo. Tuo kauneus antaa hänen sanomalleen arvovallan. 

Olipa elokuvan viisikymmenlukulaisuudesta mitä mieltä hyvänsä, niin tarina on hauska. On hauskaa katsoa elokuvaa, jonka huumori ei ole ilkeää ja jossa kukaan ei kuole. Ja onhan sekin vaihtelua, ettei "mitään" tapahdu. Kunnollisuudessa on oma viehätyksensä. 

Baletti ja kipeät pohkeet

Tiistai oli oikeastaan ensimmäinen päivä, kun pohkeet eivät vaivanneet. Viime lauantaina baletissa vaihtuivat sarjat ja sen saivat jalkani todellakin tuta! Parin minuutin mittaiset sus-sous -sarjat rankaisivat pohjeparkoja säälimättä. Ja hyppyjäkin oli taas ihan kiitettävästi, kyllähän nekin jossakin tuntuivat.

Leivoin lauantaina korvapuusteja. Kaneli sopii tähän vuodenaikaan kuin nakutettu!

Hiiri tulee kylään

Kesken miellyttävän lauantaiehtoon saimme vikisevän vieraan. Katselimme juuri kirjastoelokuvaa (Jan Guilloun kirjaan perustuvaa Pahuus-DVD:tä) kun havaitsimme hiiren jaloa rauhaa henkivässä kirjastohuoneessamme. Kyllähän se katselunautinnon pilasi: hiiri piti saada ohjattua kenkälaatikkoon ja sitä kautta poistoon ja vaikka tempaus onnistuikin (kiitos PuoLiskoisen, ei minun), niin silti tunnelma oli särkynyt. Mietin vain koko ajan hiiren aiheuttamaa saastaongelmaa. Mitään puhtaita eläimiähän ne eivät ole ja voivat kai levittää tautejakin. PuoLisko-parka sai pyydystystehtävän lisäksi heilua Tolun ja talouspaperin kanssa minun toimiessani päällysmiehenä tyyliin "tuolta vielä…" 

Hiiri taisi kuitenkin olla sairas tapaus. Ei yhtään ihmisarka ja muutenkin – onhan se nyt omituista tuolla lailla tulla. Varastohuoneen kautta se oli hiipparoinut ilahduttamaan meitä seurallaan – paha virhe.

Elokuva oli kuitenkin hyvä, vaikka hiiri teki parhaansa pilatakseen sen meiltä. Ei ihme, että se sai Oscar-ehdokkuuden vuonna 2004. Jan Guillou on yleisemmin tunnettu hiukan lapsekkaiden jamesbondmaisten agenttihahmojen luojana, tai historiallisten seikkailuromaanien kirjoittajana. Pahuudessa hän kuitenkin ottaa askeleen vakavampaan suuntaan ja kuvaa todellisiin tapahtumiin pohjautuen nuorten maailmaa, sen vahvemman oikeus-mentaliteettia, niin ettei vertaus William Goldingiinkaan ole liian kaukaa haettu.

Pahuus kuvaa perheväkivaltaisessa ympäristössä kasvanutta teinikovista Erik Pontia (Guilloun alter ego, tuttu nimi näistä jamesbondeista), jonka lukioon pääsy on vaakalaudalla ja vaatii vuotta sisäoppilaitoksessa. Sisäoppilaitoksessa on tarkoitus kasvattaa Ruotsin eliittiä: opetuksesta vastaavat 30-luvulle jämähtäneet opettajat ja järjestyksestä pitää huolen toverikuri. Käytännössä toverikuri tarkoittaa laillistettua, kaikkien hyväksymää koulukiusaamista, jossa alkaa loppua kohti olla henki ja terveys vaarassa. Erik Ponti kiinnittää nöyristelemättömällä käytöksellään oppilasneuvoston johtajan Otto Silverhielmin huomion. Siitä alkaa kujanjuoksu ja tahtojen taistelu. 

Elokuvan lisämateriaaliin kuuluu Guilloun haastattelu. Siinä hän sanoo olevansa ainoa tuosta koulusta julkisuuteen noussut henkilö. En voinut olla miettimättä mitä muille tapahtui.

Odottamaton käänne jutussa taitaa olla Guilloun koulutoverien reaktio Expressenissä. Heidän mukaansa kirja – ja tietysti myös elokuva – on pelkkää valetta. Ilmeisesti moni on myös menestynyt elämässään keskimääräistä paremmin: joukossa on lääkäreitä, juristeja, New Yorkissa sijaitsevan maailmanpankin Itämeren-alueen johtaja, ynnä muuta vastaavaa. Moni myös kiistää kaiken koulukiusaamiseen viittaavan sisäoppilaitoksessa.

Meillä kaikilla on oma totuutemme, eikä kahta samanlaista taida olla.

Elämää ja elokuvaa

Viikonloppu oli sangen tyydyttävä: loikin baletissa, leivoin kermaliköörikakkua ja talonpojanleipiä, katsoin Minun Afrikkani. Niin, ja tietysti kävin kirjastossa PuoLiskoinen seuranani.

Minun Afrikkanielokuva sai aikoinaan seitsemän oscaria. Eikä syyttä, se nimittäin on hyvä. Meryl Streepin ja Robert Redfordin läsnäolo auttaa, mutta oikeastaan (tosi) tarina on suurin syy elokuvan onnistuneisuuteen.

Karen Dinesen syntyi vauraaseen tanskalaisperheeseen vuonna 1885. Elokuvan kuvaamat tapahtumat käynnistyvät kuitenkin vasta hänen kihlauduttuaan paroni Bror von Blixen-Finecken kanssa vuonna 1912. Kaksi vuotta myöhemmin hän on jo Afrikassa ja naimisissa sulhasensa kanssa – pariskunta perustaa kahviplantaasin Nairobin lähelle.

Ystävyyssuhteesta alkanut avioliitto (Karenin todellinen rakkaus oli hänen miehensä veli) sai kestää paljon koettelemuksia. Vähäisin niistä ei ollut syfilis, joka pakotti Karen Blixenin palaamaan Tanskaan saamaan hoitoa. Syfilis vei häneltä mahdollisuuden saada lapsia. Suuri rakkaus ei tullut naisen luo hänen aviomiehensä hahmossa, vaan sen hän sai kokea tavattuaan englantilaisen metsästäjän Denys Finch Hattonin. 

Robert Redfordin ansiosta Denys Finch Hatton onnistuu vaikuttamaan romanttiselta hahmolta, vaikka tosiasiassa edustaa juuri sitä miestyyppiä, jota esimerkiksi minun on vaikea sulattaa. Englannin suurvalta-ajan ansiosta ympäri maailmaa purjehti joutomiehiä, jotka useimmiten omistautuivat lapsellisille puuhasteluille, kuten nyt vaikka suurten nisäkkäiden murhailulle urheilumielessä. Tietty taloudellinen perusturva ja yhteiskunnallinen asema – Finch Hattonkin oli Winchelsean jaarlin poika – esti näitä miehiä olemasta pelkästään seikkailijoita, mutta ei paljon puuttunut. Redfordin esittämä Finch Hatton on kuitenkin klassinen Kesytön Mies, jollaisen jokainen nainen toivoisi saavan itselleen – ainakin päiväunelmissa. Masaiden ihailussaan Finch Hatton on aikaansa edellä oleva kulttuurirelativisti, jonka ajatukset sopivat hyvin nykyaikaisen katsojan pirtaan. 

Karen miehineen elää avoimessa avioliitossa, kumpikaan ei kysele toisen menoista. Karenin aikaansa nähden harvinainen itsenäisyys löytää vastineen Finch Hattonin haluttomuudessa sitoutua ja elää perhe-elämää. Hetken aikaa kaikki on täydellistä. Kaksi vapaata sielua elää ja rakastaa kokonaisen eliniän edestä. Taustalla Kenian kauniit maisemat ja eläimistö tuovat eksoottista väriä. Vilahdukset brittiläisistä siirtomaaherroista rouvineen lähinnä huvittavat ja ahdistavat: ylimielisyyttä yhdistyneenä ahtaisiin mieliin, God save the King.

Elokuvassa rakastavaiset erottaa väistämättömyys: Karen ei tahdo elää vain muutamia lumottuja hetkiä rakastetun kanssa, vaan haluaa jotakin pysyvämpää. Finch Hatton ei voi sitä antaa – ristiriita rikkoo idyllin. Lopulta itselleen uskollinen Kesytön Mies kohtaa loppunsa arvolleen sopivassa lentokoneonnettomuudessa. Karen, kahvinviljelyn koettua vastoinkäymisiä lamavuosina, palaa Tanskaan koskaan enää vierailematta Afrikassa.

Meryl Streepin Karen Blixen on nainen, joka ei sovi aikakautensa kehyksiin. Hän on pörröpäinen, vapaa ja vahva. Ihmettelen silti amerikkalaista omituisuutta laittaa vierasmaalaiset henkilöhahmot puhumaan englantia merkillisillä korostuksilla. Karen Blixenin tanskalaisuutta oli ilmentävinään korostuksellinen mongerrus, jota ilman olisi kyllä voinut tulla toimeen. Tuskinpa monikaan olisi unohtanut Blixenin tanskalaisuutta, vaikkei sitä aksentilla olisi koko ajan muistutettu mieliin.