Kirjoittajalta Ninni

Ja minä luen..

..Yrsa Steniuksen sanoja Albert Speeristä. Merete Mazzarellan tulkintoja Sakari Topeliuksesta. Novelleja ja romaaneja Alice Munrolta ja Joyce Carol Oatesilta. Marraskuu myös nukuttaa, saa unen valtakunnan vaikuttamaan varteenotettavalta vaihtoehdolta tälle todellisuudelle. Marraskuu on aika sytyttää kynttilät ja käydä vierailuilla. Marraskuu on teatterin aika, aika nähdä Kaaos ja pitää siitä.

Valaan vatsoja

Joona-ikonini on edelleenkin työn alla. Valaan silmä tuottaa ongelmia ja ystävällinen ikonimaalaritoveri lähettää sähköpostitse valokuvan oikeasta valaskalan silmästä, jos siitä olisi apua. Tällä hetkellä valaani silmä on ruskea. Se on kuin mikäkin veden valtakunnan Rudolf Valentino ja minä olen epätoivoinen.

Eräänä päivänä Joonan kirja näyttäytyy aivan toisessa valossa, erilaisessa kuin koskaan aiemmin. Niinhän se on, tästä on kyse: suljemme itsemme valaan vatsaan yrittäessämme paeta asioita, jotka meidän pitäisi tehdä. Niin tekee meistä jokainen, ei vain profeetta Joona. Valaan vatsa voi tuntua jopa miellyttävältä vaihtoehdolta: siellä on turvallista ja pimeää ja lämmintä. Seinät ovat lähellä ja samoin katto.

Mutta pitkän päälle valaan vatsa käy ahtaaksi ja inhottavaksi paikaksi. Ihminen alkaa kaivata taivasta ja tilaa ympärilleen. Silloin sen ymmärtää: olen jättänyt tekemättä sen, mitä piti. Olen paennut. Olen valinnut löyhkäävän ahtaan luolan avaran, kauniin maailman sijasta. Onneksi sieltä pääsee kuitenkin pois.

Oikeastaan Jumala ei sulje ihmistä suuren kalan vatsan vankilaan, vaan me teemme sen itse. Ja tulemme ulos kun olemme valmiita.  

Rajat ovat tärkeitä

Lauantai-iltapäivää sulostuttaa tuli kaakeliuunissa. Se rätisee ja lasin takana liekit tanssivat omia kuvioitaan. Lopulta jäljellä on oranssinpunainen hehku ja hiillos, asioiden ennustettava lopputulos.

N-koirat nukkuvat päiväunet sylissäni. Nautimme yhdessä tulesta – siitä, että on lämmin. Radiossa nuori mies, tai nuoret miehet, peräävät oikeuksiaan. Niitä perää nykyisin kovin moni. Velvollisuuksista ei sen sijaan puhuta mitään. Taitaa olla jo sananakin vanhentunut ja tylsä. Eletään uudenlaista aikaa ja kaikki on hyväksyttävä. Epäilyksille ja eettisille vakaumuksille ei ole tilaa, ei ainakaan jos ne ovat ristiriidassa yleisen mielipiteen kanssa. Tiedonvälityskin on korvattu tunteenvälityksellä: media pyrkii luomaan tunnemyrskyjä, jotka viihdyttelevät ja kiihdyttelevät meidät läpi pimenevän syksyn. Asiasisällön puute saa toki jotkut ahdistumaan, mutta kai sentimentaalisuuden pitää vain riittää.

Joonan kuulumiset

Eilen ikonimaalattiin. Tähän asti profeetta-parkani on elänyt elämäänsä suttuisessa ikonissa, josta puuttuivat reunat ja rajaukset. Nyt reunukset on tehty: ylä- ja alareunassa on sentin rajaus ja sivuilla puoli senttiä. Rajat on maalattu kauniilla vaaleanpunaisella, melkein samalla värillä kuin ikonini taivas. Lisäksi tein kaikenlaista pientä, mutta sitäkin välttämättömämpää siistimistä. Tiplu sinistä väriä mereen, hiukan ruskeaa vuoriin, keltaokraa rakennuksiin. Yleisvaikutelma siistiytyi huomattavasti.

Rajat ovat tärkeitä, ikonissakin. Ne kertovat mistä jokin alkaa ja mihin se loppuu. Rajat määrittelevät meren ja maan, kaupungin ja vuoret. Ilman niitä taitaisi maalaus olla vain turhaa sekoilua ja sottaamista.       

Homoilta ja sen jälkipyykki

Televisiossa on keskusteltu homoista sillä seurauksella, että tuhansien joukko on rientänyt eroamaan evankelis-luterilaisesta kirkosta. Ja hyvä niin: jos ei jäsenyys tuon vahvemmissa kantimissa ole, niin ehkä onkin parempi erota kokonaan.

Päivi Räsänen on taas kerran saanut melkoista ryöpytystä osakseen. Helsingin Kallion seurakunnan pastori Jaana Partti menee jopa niin pitkälle, että kehottaa Räsästä pitämään suunsa kiinni – omituinen sanavalinta ottaen huomioon kyseessä olleen keskusteluohjelman, johon Räsänen oli kutsuttu. Suu kiinni on vaikea keskustella. Mutta ehkä se on tarkoituskin? Etteivät ”väärällä tavalla” ajattelevat keskustelisi ollenkaan. 

Ihmisille ei välttämättä tule mieleen, että Päivi Räsäsellä on täsmälleen sama oikeus mielipiteeseensä kuin kenellä hyvänsä muullakin. Jos mielipide ei ”edistyksellisiä” miellytä, niin sillehän ei voi mitään.

Suomalainen suvaitsevaisto on kunnostautunut taas. Jari Tervo kuulemma kehottaa Räsästä häpeämään. Taitaa hävettävää olla yhdellä jos toisella muullakin.

Vauhdin hurma ja sen turma

Ilmeisesti EU:n liikennekomissaari on saanut loistavan idean ja rientää levittämään ilosanoman jäsenvaltioiden kansalaisille: ylinopeuksien suhteen pitäisi ottaa käyttöön nollatoleranssi. Käytännössä tämä tarkoittaisi vähintäänkin muistutuksen rapsahtamista postiluukusta, mikäli sallittu nopeus ylitettäisiin vaikkapa vain yhdellä kilometrillä tunnissa.

Muistutus, niinpä niin. Mutta minäpä arvelen, että sakkolappujen määrän nostamista tässä tavoitellaan. Toisin sanoen pyrkimyksenä on kerätä lisää rahaa valtion/valtioiden pohjattomaan tarpeeseen. Pistetään makeiset veron alle ja aletaan vahtia, ettei kukaan vahingossakaan kuudenkympin alueella erehdy ajamaan 61 kilometriä tunnissa – tai saa maksaa siitä. Kirjaimellisesti. Liikenneturvallisuuskin varmaankin paranee kohisten ihmisten keskittyessä vahtaamaan neuroottisesti autonsa nopeusmittaria?  

Mitähän mahtaa tapahtua lakien kunnioittamiselle, jos pian jokainen meistä saa muistutusta ja sakkolappua jatkuvalla syötöllä? Tulee mieleen alkoholin kieltolaki: lakia, jota kaikki rikkovat ei kukaan kunnioita. Samalla rapautuu kaikkien lakien kunnioitus ja noudattaminen. Kun sakosta tai muistutuksesta tulee jokapäiväinen juttu katoaa rangaistuksesta myös siihen liittyvä häpeän elementti. Koko jutusta tulee vitsi ja seuraa turtumus. Tämäkö on tavoite?

Mitähän keksivät seuraavaksi? 

Ikoniahdistus, osa ties-kuinka-mones

Se on silmieni edessä tässä työpöydällä. Se vaivaa mieltäni. Tahtoisin tehdä jotain auttaakseni sitä, mutta olo on avuton. Ikoninihan se siinä, profeetta Joona kummallisen vihreän kalan vatsasta punnertamassa ulos, ylös, kohti ihmisten maailmaa ja Niniveä.

Valaan maalaaminen vihreäksi tuntui aluksi hyvältä idealta. Nyt en enää tiedä oliko se niin hyvä. Toisaalta en osaa kuvitella mitään muutakaan väriä sille.

Edellinen ikonimaalauskerta oli painajaista. Ensin maalasin aiemmin tekemäni violetit yksityiskohdat umpeen (eivät ne näkyneet ikonissa hämärässä valaistuksessa) ja vaihdoin violetin ihan vaaleanvihreään – melkein valkoiseen. Tulokseksi tuli koulun liitutaulua muistuttava valas, jolle lapsi on piirustanut kummallisia kuvioita.

Epätoivoisena siirryin rajaamaan kalaa. Kokeilin taas sitä melkein-valkoista – eihän se toiminut. Vaihdoin mustanvihreään, hyvin tummaan sävyyn. Se toimi paremmin, mutta ei ole kaunis. Nyt olen aivan sormi suussa, en tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Alan ymmärtää ihmisiä, jotka aloittavat ikonin ja jättävät sen kesken siirtyen johonkin toiseen aiheeseen.

”Sinä muutit tulen liekin kasteeksi ja villihärän raivon rukouksilla kesytit..”

Näin kuvataan pyhää Teklaa, jonka muistopäivä on tänään. Pyhä Tekla on ensimmäinen naismartyyri ja jo siksikin tutustumisen arvoinen. Millainen on ollut ihminen, jonka haudalta vielä tänäänkin hakevat apua niin muslimit kuin kristityt? Millainen on ollut nainen, joka ei ottanut maallista huomioon, ei säikkynyt tulta eikä petoja – näin pyhästä naisesta kerrotaan troparissa.

Pyhä Tekla oli ehkä heitä, joiden toiminnan suunta on ollut ylös ja sivuille: ylös, kohti Jumalaa kurkottava sielu ja sivuille suuntaavat ajatukset ja pyrkimykset auttaa lähimmäisiä. Toinen vaihtoehto voisi olla kääntyä sisään ja suuntautua alaspäin, eli käpertyä itseensä ja kuivua sinne hakien virvoitusta alhaalta viettimaailmasta ja aineellisesta. Pyhä Tekla taisi valita oikein kärsimyksistään huolimatta.

Kaikkien omistautumisen taso ei tietenkään yllä korkeuksiin. Ei ole mahdollista hivellä käsillä pilviä ja pallotella aurinkoa, kun sieni ja ruohokin jo tuntuvat olevan niin korkealla. Mutta parempi pieni hyvä yritys kuin ei mitään!

Tänään olimme ikonimaalauksessa. Minun profeetta Joonani on saanut taustakseen kauniin, hennon vaaleanpunaisen taivaan – iltaruskon värisen! Joona on puoliksi valaan (tai suuren kalan, jos uusi käännös miellyttää enemmän) sisuksissa ja se valas on vihreä. Vihreän pohjavärin päälle olen jo ehtinyt maalaamaan yksityiskohtiakin, violetteja suomuja ja eviä. Tuntui vaikealta lopettaa maalaaminen tänään. Tuntui kuin sitä olisi voinut jatkaa vaikka yöhön asti.    

Joskus on satanut

Syysaamut ovat viileän tummia ja ilmassa on oma tuoksunsa: maahan pudonneiden sinisten hedelmien imelyyttä ja lehtien märkyyttä. PuoLiskoinen aloittaa päivän viemällä N-koirat ulos pudonneiden lehtien ja aamukasteen keskelle. Joskus on satanut ja koirat eivät pidä siitä, vaan nostelevat jalkojaan hienostellen ja katselevat kaipaavasti sisälle. Kun ulko-ovi vihdoin avautuu käyvät koirat makuuhuoneeseen valtavalla töminällä. Sitten ne rauhoittuvat polvitaipeisiini ja huokaavat tyytyväisenä peiton alla lämpimässä.

Ja minä luen. Olen löytänyt punaisen paronin, eli Manfred von Richthofenin, elämänkerran. Tai tarkemmin sanoen kuvauksen hänen sotavuosistaan, sillä mikään varsinainen koko elämän kattava kuvaus ei tämä Peter Kilduffin teos ole. Teosta lukiessa ei voi kuin ällistellä von Richthofenin valtavaa nopeutta oppia ja kehittyä taidoiltaan. Kahdeksankymmentä ilmataisteluvoittoa mahtuivat vain kolmeen sotavuoteen: punainen paroni sai siirron lentokoulutukseen vasta keväällä 1915 ja kuoli kolme vuotta myöhemmin vasta 25-vuotiaana.  

Jotain täysin poikkeuksellista

Tänään on vanhurskaiden Joakimin ja Annan, Kristuksen isovanhempien, muistopäivä. Heitä ajatellessa tulee mieleen sama ajatus kuin Raamatun sukuluetteloita lukiessa: kaikki nämä ihmiset tarvittiin Kristuksen syntymään. Kuinka monta aivan tavallista elämää elänyttä sukupolvea seurasi toistaan – ja sitten tapahtui jotain täysin poikkeuksellista, ainutlaatuista maailman historiassa. 

Schopenhauerhan se sanoi elämää voivan ymmärtää vain taaksepäin, kun taas sitä täytyy elää eteenpäin. Niin totta.

Tavanomaisuudesta löytyy poikkeuksellisuus

Aamut ovat raikkaan kirpeitä, illoissa on tummia sävyjä. Syksy etenee päivä päivältä, hiipivin askelin se tulee lähemmäs. Takki (se syksyisen musta!) pitää kaivaa esiin vaatekaapin kätköistä ja hylätä haikein mielin kaikkein kevyimmät kesäkengät.

Kirjastossa käydessä huomaa vuodenajan vaihtuneen. Kirjahyllyjä tutkivien ihmisten määrä näyttää olevan suurempi kuin kesällä. Itse teen kirjastolöytöjä vuodenaikaan katsomatta.

Anne Tyler-kausi jatkuu, ”naistenromaanit” kiehtovat siis yhä. Luin Aikaa sitten aikuisena ja lainasin Hengitysharjoituksia ja Päivällinen Koti-Ikävän majatalossa. Nimitän Tylerin kirjoja naisten romaaneiksi, mutta tarkoitukseni ei ole käyttää ilmausta halventavassa mielessä. Tylerin sankarittaret ovat usein kaukana loistokkaista ja kiehtovista: he ovat keski-ikäisiä, kuluneita ja uhrautuvaisia naisia – mikä voisi oikeastaan olla tavanomaisempaa? Mutta tavanomaisuudesta löytyy poikkeuksellisuus. Tylerin sankarittaren voisi kuvitella näkevänsä lähimarketin kassajonossa, hän on niin todellinen ja oikea. Ristiriita oman itsensä kehittämisen ja perheen edun välillä on sekin yleismaailmallinen. Naisilla on taipumus hukata itsensä jossakin lasten potkupukujen ja ylioppilaslakkien välisessä ajanjaksossa.

Kiehtovan suomalaisen ajankuvan löysin viime viikolla kunnan kirjastosta. Inari Krohnin Muusa kirjahyllyssä vei minut, nojatuoliaikamatkailijan, 50-luvun Helsinkiin. 2010-luvun ihmisten elintaso on käsittämättömän korkea verrattuna aikaan 60 vuotta sitten. Valkokaulusköyhälistö ei voinut kerskua lasten omilla huoneilla tai gourmet-ruoilla. Elämä oli yksinkertaista ja sitä yksinkertaisti edelleen sotien jälkeen jälleenrakentuva Suomi. Toivon Krohnin kirjoittavan jatkoa Muusalleen. Se päättyi niin, että jatkon voisi kuvitella olevan mahdollista.   

Matkustavaiset

Teimme pikavisiitin Itä-Suomeen. Auto osoittautui sisältäpäin paljon suuremmaksi kuin mitä ulkoa katsoen voisi kuvitellakaan: PuoLiskoinen sai sinne mahtumaan varsinaisen tavaravuoren! Olen varma, että itse en saisi puoliakaan siitä määrästä mahtumaan autoon. Minä en ole mikään pakkaajaihme.

Automatkan teki siedettäväksi Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Klassikosta nautiskeltiin äänikirjan muodossa. Kiven kieli on arkaaista ja lumoavaa. Minun on vaikea käsittää ihmisiä, jotka eivät ole edes avanneet yhtään Kiven teosta. Kuinka joku voi jättää tutustumatta kansalliskirjailijaan? Eikö tule mieleen, että tuon statuksen saavuttaakseen ihmisen on oikeasti pitänyt kirjoittaa jotakin monia sukupolvia koskettavaa ja merkityksellistä? Vaan mitäpä tästä, nykyisinhän ihmisten keskittymiskyky riittää vain noin kolmen minuutin ajaksi, sen verranhan kestää kai musiikkivideo.

Kirjastosta poimittua

Olen viime aikoina tehnyt loistavia löytöjä kirjastoista. Viimeisin niistä oli ”naisten romaani”, Anne Tylerin Avioliiton lyhyt oppimäärä. Nimesin Tylerin teoksen naisten romaaniksi, koska se käsittelee perinteisesti naisia kiinnostavia asioita: avioliittoa, vaikeuksia ihmissuhteissa, perhe-elämää. Tylerin romaanin Pauline ja Michael ovat toinen toistensa vankeja avioliitossa, jonka loi sota-ajan sattumanvaraisuus. Kahden hyvin eriluonteisen ihmisen liitto repii siihen osallisia, mutta myös perheen lapsia, joista vanhin karkaa kotoaan 17-vuotiaana ja viipyy omilla teillään vuosikymmenten ajan.

Toinen mainio lukuromaani oli Jhumpa Lahirin Kaima. Lahiri kirjoittaa muukalaisuudesta ja kodittomuudesta: hänen kynänsä kuvaa herkästi ja myötätuntoisesti ensimmäisen ja toisen polven siirtolaisia Amerikassa. Intialaisen yhteiskunnan arvot ja tavat poikkeavat amerikkalaisista. Siirtolainen jää monesti puoleenväliin, roikkumaan vanhan maan ja uuden väliin. Intiasta lähteneen kohtalo on olla vieras sekä vanhassa että uudessa kodissaan.