Heinäkuun 30. päivä on erään vanhan käsityksen mukaan syyskesän alku. Vanha kansa kehotti sytyttämään kynttilän pöydälle valaisemaan yhä pimeneviä iltoja. Viikatekin piti olla naulassa: Ollin päivänä ei saanut korttakaan niittää, eikä marjastuskaan ollut sopivaa.

Minä olen jättänyt mustikat suosiolla rauhaan ainakin toistaiseksi. Odotan sadetta, joka lihottaa ne. Tänään siitä saatiin vähän esimakua: vahva tuuli alkoi puhaltaa päivän kääntyessä kohti iltaa, ja sen mukana saapui sade. Laku meni pihalle ja palasi vesihelmet turkissaan.

”Täti kelluu!”

Tänä kesänä olen uinut enemmän kuin kymmenenä kesänä yhteensä. Olen löytänyt tieni Mynämäen Kivijärvelle, ja ihastunut siihen uimapaikkana. Ystävän kanssa on myös ilakoitu Särkijärven aalloissa, ja Vahdon hiekkakuoppien syvyyksissä.

Viimeksi Kivijärvellä kuulin erään nuoren isän huutelevan opettavaisesti lapsilleen, että ”katsokaapa kun täti kelluu, noin kellutaan”. Kesti vähän aikaa, ennen kuin tajusin olevani se täti. Kelluminen on yksi vedessä olon mahtavista muodoista. Korvien upotessa veteen tulee sellainen tunne, kun olisit yksin vesi ruumiin ympärillä, ja taivas silmissä. Ympäröivä maailma lähettää heikkoja viestejä olemassaolostaan vaimeina ääninä, jotka eivät uhkaa, tai vaadi mitään huomiota osakseen.