Avainsana: Tuusula

Nurmen alla nukkujat

Kevät on vaihtunut kesäksi. Omenankukat kukkivat ja katoavat. Syreenit ilmestyvät, kukkivat, ja katoavat sitten nekin. Elämme pikku kesää, vanhan kansan mukaan. Se kun jakoi kesän kahtia: ennen juhannusta oli pikku kesä, jonka jälkeen alkoi iso kesä, lämmin ja maan antimista rikas.

Tein lauantaina toivioretken Tuusulan kirkon hautausmaalle. Vein valkoisia syreenejä Aleksis Kiven haudalle. Poimin omin käsin kukat, omalta pihalta. Aleksis Kiven kuuluu mielestäni saada joko syreenejä tai tuomen kukkia: helluntain ja alkukesän tuoksuja.

Hautausmailla viihdyn hyvin – olen viihtynyt aina. Äitini kertoman mukaan nukuin vauvanakin makeasti juuri hautausmaa-kävelyillä. Luutarha on paikka, jossa kiire katoaa. On vain hiljaisuus, ja nurmen alla nukkujat, ajasta pudonneet.

syreenit

kivenhauta

akivihauta

Täydellinen hauta on mielestäni suuren kuusen alla. Vähän ruostunut risti tai pieni, tekstinsä kadottanut kivi – hiukan vinossa, jo unohtumassa.

haudat

haudat2

38 198 + 2

Tuusulan kunnan väkimäärä nousi meidän kahden myötä 38 200 ihmiseen. Kaupan päälle kunta sai kolme ihanaa karvaista asukkia, nimittäin koirat! Ostimme talon elokuussa, ja muutimme juuri ennen syksyn saapumista. Muutto oli taas kerran elämää suurempi koettelemus: tietysti tavaraa hukkui kaikessa hässäkässä, eikä kaikkea kadonnutta vieläkään ole onnistuttu paikallistamaan.

Helsinkiä ei tule ikävä. Santahaminasta jään kaipaamaan mukavia naapureita, mutta täällä on vain niin paljon parempi asua ja elää. Aluksi ajattelin Tuusulan klassiseksi valemaaseutupaikaksi. Se on kunta, mutta kunta, jossa on ainakin kolme tunnetuimpien hampurilaisketjujen ravintolaa, ja pizzapaikkoja ynnä itämaisia ravintoloita. Minun määritelmäni mukaan maaseudulla ei sellaisia ole. Väkeäkin on niin, että pieni kaupunki voisi siitä olla ylpeä. Kaupunkitunnelma on kuitenkin helppoa unohtaa täällä meidän omassa pikku paratiisissamme, jossa suuri tontti ja oma aitaus koirille luovat viihtyisyyttä.

Muuttoja ja muutoksia

Meidän muuttomme aikoihin myös Suomi alkoi muuttua. Päättäjiemme myötävaikutuksella maahan saapui yli kolmekymmentätuhatta – kas, melkein Tuusulan kunnan asukkien suuruinen määrä – erilaisilla motiiveilla varustettuja turvapaikanhakijoita. Useimpien ihmisten myötätunto esimerkiksi Syyrian kristittyjä kohtaan on varmasti aiheellinen, mutta monen ymmärrys loppuu katsellessa terveiden ja vahvojen nuorten irakilais- ja afrikkalaismiesten kansainvaellusta. Suomalaisia on taas ruoskittu sanallisesti: olemme rasistinen kansa, joka ei halua kansainvälistyä. Miksi sitä pitäisikään haluta, jos se merkitsee vaikeassa taloustilanteessa noin miljardin euron laskua veronmaksajille näin alkajaisiksi, ja sen jälkeen suomalaisten palkat polkevan ryysyproletariaatin syntymistä? Se pilkattu Impivaara vaikuttaa ihan hyvältä vaihtoehdolta tässä tilanteessa, varsinkin kun ottaa huomioon kansalaisiin kohdistuvat turvallisuusuhat seksuaali- ja väkivaltarikosten muodossa. ”Tolkun ihmisiä” ovat päättäjämme peräänkuuluttaneet. Jos tuolla ilmauksella tarkoitetaan apatiaan ja välinpitämättömyyteen vaipunutta kuhnuria, niin mielestäni sellaisia on jo ihan tarpeeksi, eikä ainakaan lisää tarvita.