Avainsana: tiedonmuruja

by Ninni

Söimmekö me ne?

Uusimmassa Tieteen kuvalehdessä oli kiinnostava artikkeli neandethalin ihmisestä ja erityisesti erilaisista lajin häviämistä koskevista teorioista. Erään teorian mukaan me tapoimme poloiset tieltämme ja saatoimmepa popsia heitä suihimmekin. Onko muuten korrektia käyttää neanderthalista muotoa ”hän”, vai pitäisikö lajin yksittäiseen edustajaan viitata sanalla ”se”?

Kuinkahan lienee, onkohan neanderthalin ihmisillä kuolemattomat sielut? Eliväthän he niin kauan ennen profeettoja ja todella kauan ennen kristinuskon aamunkoittoa. Missä vaiheessa tarkalleen kuolematon sielu tuli?

Paaston aikakaan ei pysty kontrolloimaan ajatuksiani – ne ovat epäpyhiä. Mietin N-koiria, niiden pieniä koiransieluja. Jos uskoisi eläimellä olevan sielun, niin olisiko kohtuullista rajata sielullisuus vain nisäkkäille. En haluaisi uskoa kärpäsen tai hämähäkin sieluun. Ehkä olen rajoittunut? En suostu ajattelemaan N-koiria minään automaatteina, anteeksi vain.

D niin kuin Donner

Luen edelleen Jörn Donneria. Nyt meneillään on Surun ja rakkauden kesä. Jörn Donner on ihminen, joka tuntuu herättävän voimakkaita tunteita. Eiköhän vain hän mahda olla niitä, joita joko rakastetaan tai vihataan. Itse sain nuorempana suorastaan allergisen reaktion nähdessäni miehen televisiossa. Kirjallisesti hän on helpommin sulateltava, huumorintajuinen ja syvällinen. Kun luen Donneria, niin yritän olla ajattelematta häntä fyysisenä, lihaa ja verta olevana ihmisenä. Ja yritän sulkea mielestäni hänen äänensä sekä puhetapansa.

Kenties kaikkein nihkeimmin asennoidun kirjoista huokuvaan Kekkosen ihannointiin. No, kai meillä kaikilla on oikeus mielipiteeseemme ja Kekkosen aika oli varmasti hyvää aikaa tietyille ihmisille. Itse olen kiitollinen myöhäisen syntymän armosta ja siitä, että tuona aikana olin vasta lapsi.

Kauan kaivatut

Posti toi viimein kirjapaketin. Sorruin reilu viikko sitten kirjaostoksiin netissä ja nyt sain kotiini kauan kaivatut. Aukaisin paketin kärsimättömänä kuin lapsi ja siellähän ne olivat: Martti Sinerman Adolf Ehrnrooth sodan ja rauhan näyttämöllä sekä Anita Loosin Herrat pitävät vaaleaverisista & …”mutta naivat tummaverisiä”.    

by Ninni

Kuka surmasi hevosen, tuon kiiltäväkarvaisen?

Aurinkokin suvaitsi tänään näyttäytyä, mutta ei lämmittää. Olen tarttunut uudemman kerran Sir James Frazerin kirjaan The golden bough ja mietin laiskasti auringon ilmestymisen syytä. Onko joku meistä tehnyt jotain sellaista, mitä ei olisi pitänyt? Esimerkiksi surmannut hevosen?

Muinaisina aikoina ihmiset uhrasivat hevosia pitääkseen auringon toimivana ja tyytyväisenä. Rhodoksella auringonpalvonta oli keskeisessä asemassa uskonnoharjoitusta ja kerran vuodessa asukkaat uhrasivat tälle tärkeimmälleen vaunut ja neljä hevosta. Uhrilahja syöstiin mereen ja uskottiin kai auringon sen sieltä saavan käyttöönsä. Myös spartalaiset ja persialaiset uhrasivat hevosia.

Askelta pitemmälle menivät muinaiset meksikolaiset. Heille aurinko oli ”Hän josta ihmiset elävät”, niin kaunis ja runollinen määritelmä. Sydän taas oli elämän symboli ja koti, joten auringolle uhrattiin niin ihmisten kuin eläinten sydämiä, jotta se jaksoi jatkaa matkaansa taivaan halki.

Onko joku nyt uhrannut hevosen, vai mitä kautta pitkä ja synkkä sääjakso on päättynyt? Palaako jossain sydänten uhrituli – toivottavasti ei.

The golden bough on niitä kirjoja, jotka voivat muuttaa ihmisen ajattelutavan. Oma kappaleeni tosin on valitettavan pientä tekstiä. En voi lukea sitä sängyssä, vaan rajoitun tutkailemaan sitä vain istuma-asennossa. Sen lukemiseen nimittäin tarvitsen silmälasit ja minulla on karvaita kokemuksia lukemisesta sängyssä silmälasien kera. Se on varma tapa päätyä murskaamaan ne, tai vähintään vääntämään ne kummalliseen asentoon.

Auringon armoilla olemme me kaikki. Ymmärrän muinaisia ihmisiä ja tarvetta lepytellä ja tukea auringon toimintaa. Joskus pelkään auringossa tapahtuvan jotain odottamattomia muutoksia. Nykyisen käsityksen mukaan aurinkomme jatkaa olemassaoloaan vielä miljardeja vuosia, mutta kuinka siitä voi olla varma? Eihän se ole kuitenkaan mikään airamin sähkölamppu, jolle tehdas on määritellyt toiminta-ajan! Siinä ei ole vaihto- eikä palautusoikeutta, emme saa rahojamme takaisin vaikka se päättäisikin tuhoutua tässä ja nyt.

Auringon valolta kestää yli kahdeksan minuuttia matkata maahan. Tällä hetkellä aurinko voi olla kuollut (ehkä sille ei ole uhrattu tarpeeksi?), emmekä me tiedä siitä mitään. Mutta kahdeksan minuutin päästä kohtaamme tosiasiat.

Eläminen on armoa, aurinko on armoa.

by Ninni

Rautavatsainen rautakansleri

Luen uudempaan otteeseen Saksan keisari Vilhelm II:n elämänkertaa. Kyseessä on aiemminkin mainitsemani Giles MacDonoghin The Last Kaiser: the life of Wilhelm II.

Olen kiitollinen, etten elänyt väärään aikaan väärässä paikassa ja saanut kutsua lounaalle Otto von Bismarckin pöytään. Pöytä oli täpötäysi: tarjolla oli hanhenmaksaa (jota rautakansleri itse erityisesti rakasti ja piti lääkkeenä ruoansulatusongelmiin), erilaisia ja eri kokoisia savustettuja kaloja, kyljyksiä, pihvejä, kasviksia. Ruokapaljous huuhdeltiin alas portviinin avustuksella. Lounasvieraan odotettiin ottavan jokaista lajia ja etenkin hanhenmaksaa piti kommentoida. Oletan, että ylistävästi.

Jopa Bismarckin vaimo Johanna von Puttkamer kritisoi miestään hänen hanhenmaksaan kohdistuvasta ahneudestaan. Suuret miehet ovat suuria miehiä lounaspöydässäkin, eivätkä anna kritiikin viedä ruokahaluaan. Valtiomies vain filosofoi saavutustensa pian unohtuvan tässä maailmassa, mutta syöty ruoka on aina syöty ja saatu ruoka, sellaisena pysyvä. Onhan se toisaalta niinkin.

by Ninni

Miksi maapallo pyörii?

Me kaikki planeettamme hilpeät asukit pyörimme vimmattua vauhtia ympäri, ympäri avaruudessa – itse tosin emme sitä tajua. Koko kotiplaneettamme pyörähtelee: se kyyti on kova ja sitä kestää maan asukkaalla kehdosta hautaan. Mutta miksi maa pyörii? Esivanhempamme järkeilivät asian näin: "Maapallon pyöriminen pitäisi johtua siitä, että maan sisällä palaa ikuinen tuli, jossa jumalattomat ovat ja kun ne aina koittavat kiivetä sieltä syrjää myöten ylös, panee se maapallon pyörimään."

Kesällä saattaa joskus sataa ja paistaa samanaikaisesti. Vanha kansa tapasi silloin sanoa, että tuonelassa vietetään häitä. Nämä maapallon pyörimistä ja sadepaistetta koskevat tiedonmurut löysin Juha Nirkon toimittamasta kirjasta Lykyn avain: 999 vanhaa taikaa ja uskomusta.

Hesiodoksen hengessä, eli työt ja päivät

Olen leikannut, liimannut, tuuminut ja teipannut. Toisin sanoen: olen askarrellut. Työn alla on syntymäpäiväkortti ystävälle. Hän täyttää sen saman, minkä minä jokunen päivä sitten. 36-vuotiaiden joukko kasvaa kasvamistaan.

Kerran 90-luvulla vietimme yhteiset syntymäpäivätkin tämän ystäväni kanssa. Viime kesänä taas vietimme hauskan kieliposkessa-illan 70-vuotispäivien merkeissä, kun kumpikin meistä saavutti 35 vuoden iän.

Jatkan edelleen elämän oppimista kantapään kautta, kuinkas muuten. Vasta vähän aikaa sitten tuomaroin huuto.netissä roikkuvia ja järjettömiä hankintoja puuhaavia ihmisiä. Nyt olen itse syyllistynyt samaan kaksi kertaa. Tavallaan kadun, tavallaan en: esimerkiksi tänään posti toi Pyhittäjä Johannes Siinailaisen Portaat, joka on viimeisin hankintani ja vaikeasti kaduttava sellainen. Kunhan nyt jatkossa malttaisin pysytellä poissa.

by Ninni

Punnittu ja keveäksi havaittu

Linnunratamme on sitten punnittu. Ei tainnut ihan tavallisella rahtivaa'alla onnistua..? Joka tapauksessa kaikkitietävät tieteen edustajat ovat arvioineet sen painoksi noin triljoona kertaa aurinkomme painon. Kiinalainen tiedemies ja tiimin vetäjä Xiangxiang Xue* totesi linnunratamme olevan hoikemmassa kunnossa kuin mitä aiemmin arveltiin.  

Ensimmäinen kesäbaletti

Ensimmäinen kesäbalettitunti oli tänään. Olin olevinani niin kiireinen, etten ehtinyt lähtiessäni ruokkia peltilemmikkiä huoltoasemalla. Sitten sain potea hermokireyttä jännätessäni bensan riittävyyttä tanssikoululle ja kotiin. Kotimatkalla aloin ihan vakavissani miettiä kuluttaako radion soittaminen bensaa. Tai vilkun käyttäminen? Pitää kai varmistaa asia PuoLiskoiselta.

Kuinka paljon oikein pitäisi kotona jumpata, ettei tunnilla tulisi kuuma? Taas tänään aloittaessa oli suorastaan kylmä, mutta tunnin lopuksi hohkasin kuumuutta. Tänään tunnilla olleista kolme oli sellaista, joiden kanssa olen ollut baletissa joko Raisiossa tai sitten Turun seudun tanssioppilaitoksella. Ihan mukavaa – tuttuja kasvoja katselee mielellään, kun tahkoaa liikkeitä tangon ääressä.

*) Kuulostaa aivan keksityltä nimeltä, mutta tuskinpa se sitä on. Kiinalaisen korviin meidän nimemme saattavat kuulostaa aivan yhtä epätodennäköisiltä ja keksityiltä. Kulttuuriero, sepä se.

by Ninni

Suviyöt

Allergialääkitettynä tuntuu koko elämä olevan kuin unta vain. Huomasin juuri nukkuneeni tiedottoman unta läpi merkittävien aikojen. Nyt on nimittäin suviöiden aika: Kustaa Vilkuna kertoo meille esivanhempiemme pitäneen 12.-14.4. välisiä öitä suviöinä ja tämä ennen Tiburtiuksen päivänä tunnettu päivä – tämä päivä siis, jota nyt elämme – on ollut ensimmäinen suvipäivä. 

Muinoin pohjoismaissa vuosi oli jaettu kahteen osaan, suveen ja talveen. Silloin kesä katsotaan alkavaksi melko aikaisin ja talvi samoin, jo lokakuussa. 

Kylmä sää suviöinä on perinteisesti ollut huono merkki: kylmä jatkuu silloin ainakin 40 seuraavan päivän ajan. Olin kuulevinani viime yönä reipasta sateenropinaa ja kylmältä sää tuntui. Kun ei nyt menisi kesä pilalle!

Kalojen on sanottu lähtevän liikkeelle Tiburtiuksen päivänä ja täällä Varsinais-Suomessa paimenessa olijat soittivat "suden suuta kiinni" tänä päivänä, ettei susi tekisi karjalle pahojaan.

Baletti: uudet sarjat 

Eilen oli balettipäivä. Meitä ennen esiintyvä ryhmä on jo saanut asunsa. Me kai saamme omamme ensi viikolla. Hiukan jännittää, kun en yhtään tiedä millaiset ne ovat. Aloitimme eilen uusien sarjojen kanssa, jotka vaikuttavat vaikeammilta ja pitemmiltä kuin edelliset – enemmän muistettavaa. Onneksi tällä kertaa ei kuitenkaan tarvitse tarttua omaan jalkaansa kiinni ja nostaa sitä korkeuksiin! Taaksepäin taivutuksia kuitenkin on ja ne ovat minun jäykkäselkäisen ikuinen kompastuskivi. Hiukan hämäävää myös tehdä asioita neljännestä asennosta käsin, jalat eivät ole tottuneet siihen. Parempi kuitenkin neljäs kuin viides. 

Harjoittelimme Esityksen koreografiaakin. Alkoi hetken ajan tuntua siltä, että koko homma leviää käsiin. Esiintyjiä on ilmeisesti eri määrä näissä meidän osallemme tulevissa kahdessa esityksessä ja se hiukan hämmentää.  Ylimääräisiä harjoituksia on kuitenkin luvassa ensi viikolla. Niin, ja sitten tietysti kenraalit siihen päälle paikan päällä. 

Yks on huoli..

Lueskelin allergialääkkeiden käyttöohjeita. Tablettipaketissa oli huolestuttavaa vihjailua jostakin "erittäin harvinaisesta" sivuvaikutuksesta, nimittäin okulogyyrisestä kriisistä. Se on, kuten esite avuliaasti informoi, eräänlainen silmien kouristuskohtaus, jossa silmät ovat usein kohdistuneet samaan suuntaan, yleensä ylöspäin. Eikä tässä vielä kaikki! Epäonnekkaat voivat myös saada maksavaivoja: hepatiittitapauksiakin on raportoitu hoitoon liittyen! Niin, ja lääke saattaa edesauttaa nesteen kertymistä ihonalaisiin kudoksiin (angioneuroottinen edeema!).  

Sivuvaikutuslitanian lopussa on omituinen kehotus: "Jos havaitset sellaisia haittavaikutuksia, joita ei ole tässä mainittu, tai kokemasi haittavaikutus on vakava, kerro  niistä lääkärillesi tai apteekkiin." Millainen mahtaa olla ei-niin-vakava okulogyyrinen kriisi? Jos minun silmäni alkavat kouristella, vaikkapa vain vähän, tai jumittua paikoilleen, niin menen takuuvarmasti lääkäriin heti. Ja sanon asiasta apteekin väelle.

by Ninni

Nousujohteinen urakehitys

Ura on ennen vanhaan tarkoittanut kourua, polkua, vakoa, veden uomaa ja vieläpä järkeä & oikeaa mielentilaa. "Olla uralla" on tarkoittanut samaa kuin olla järjissään. Hyvin siis voi vaatimatonkin itseään kutsua uraohjukseksi, tai sanoa edenneensä urallaan ihan kohtuullisesti. Ja pieni hymy päälle.

Järki taas on alkuun tarkoittanut riviä tai järjestystä, riviin panemista. Ihan johdonmukaista minun mielestäni: samalla tavalla kun järjestämme kotiamme voimme järjestellä myös pääkoppaamme, jos kykyä ja tahtoa riittää. Järjestys edustaa toimivuutta. Työpöytä puhtaana rojusta ja turhasta paperista, käsitteet päässä järjestyksessä ja faktat ojennuksessa. 

Viisas tulee kantagermaanin nimisanasta wisaz. Kantagermaanin wisa-sanan pohjana on indoeurooppalaisen kantakielen sanavartalo ueid – nähdä. Viisaaksi tulee se, joka näkee. Ei liene tämäkään tyhmemmin todettu? Viisas on se, joka näkee – ei vain katso. Kaikki osaavat katsoa, harva nähdä. Katsominen on silmän mekaanista toimintaa. Näkemiseen tarvitaan sen silmän lisäksi ymmärrystä.   

Uran, järjen ja viisauden alkuperää koskevat tiedonmurut nokin Veijo Meren Sanojen synnystä.

by Ninni

Kärpäsenä katossa

Iltaa kohti olo muuttuu yhä vain flunssahtavammaksi. Niistää saa usein ja yskäkin tuntuu tekevän tuloaan. Huomenna haen auringonhattu-uutetta ja C-vitamiinia, jos ei olo parane.

Luin Taru Stenvallin Herrojen ja narrien näyttämöllä. Taru Stenvall on parhaiten tunnettu Marskin tarjoilijana: hän oli yksi niistä luottonaisista, joiden harteille sotavuosina lankesi päämajan miesten ja arvovaltaisten vieraiden ruokkiminen. Muistelmateoksessaan Stenvall avaa uusia näkymiä niin Mannerheimiin kuin hänen kenraaleihinsakin. Univormun sisällä oleva yksityinen ihminen astuu esiin. Nämä muistelot ovat kiehtovia, mutta kiehtovia ovat myös sodan jälkeiset tapahtumat.

Taru Stenvall on ollut kosketuksissa Olavi Paavolaiseen, Urho Kekkoseen, Keskon Ilmo Nurmelaan ja Nesteen Uolevi Raateeseen. Neuvostoliiton lähetystöneuvos Stepanov vilahtaa hänkin kirjan sivuilla moittimassa suomalaisten naisten ulkomuotoa ja muistuttamassa, ettei Neuvostoliitossa Marski ole korkeassa kurssissa. Työpaikkoja on ollut monia: Stenvallin CV:stä löytyvät niin Kalastajatorppa kuin Kulosaaren Casino ja Sillankorva. Taru Stenvall toimi ravintola-alalla vaativien ja laatutietoisten asiakkaiden aikaan. Silloin ei tarjottu asiakkaille Blå Bandin lisää-vain-vesi -kastikkeita.

Pidän tällaisista kärpäsenä katossa-muistelmista. Sihteerit, tarjoilijat ja siistijät näkevät usein ihmisestä sellaisia puolia, joihin eivät muut tutustu koskaan.

Minä itse

Minä on vanha juttu. Sanojen synty kertoo minän alkuperäksi 14 000 vuotta vanhan nostraattisen maailmankielen sanan mi. On siinä historiaa riittämiin, mikäli tieto paikkansa pitää! Itse taas on alunperin tarkoittanut varjoa, sittemmin ihmisen sielua, varjoihmistä ja kaksoisminää, jonka elämä jatkuu ruumiin kuoltua. 

by Ninni

Tanssista ja sanoista

Lauantain balettitunti sisälsi pienen yllätyksen: tunnin lopussa oli melkoisen pitkä ja verrattain rasittava hyppysarja. Me emme ole harrastaneet paljonkaan hyppyjä näillä Raision tunneilla, mutta tänään niitä oli runsaasti – varmasti tuli koko vuoden kiintiö kerralla täyteen. Hypyissä ei sinänsä ollut mitään monimutkaista: kolmannesta asennosta hop ylös ilmaan ja ilmassa aina jalkojen asentojen vaihto niin, että kolmas asento pysyy, joskin etummaisena oleva jalka vaihtuu. Loppua kohti hypyt madaltuivat vaatimattomiksi, kun virta alkoi olla vähissä.

Kumpikin kirjasto, Mynämäen ja Raision, tuntui olevan täynnä köhiviä ja niistäviä kansalaisia. Flunssaiset eivät onneksi olleet vieneet hyviä kirjoja hyllyistä, vaan niitä jäi meille juuri sopivasti. Minä pysyttelin tällä kertaa sotahistoriallisissa aiheissa valiten luettavaksi Pertti Kilkin kirjoittaman Valo Nihtilän elämänkerran ja kaksi kirjaa Yrjö Keinosen vaiheista vuonna 1944 ja puolustusvoimain komentajana 1960-luvulla.

Poikkeus vahvistakoon säännön: sotaisten kirjojen lisäksi lainasin Veijo Meren kirjoittaman kirjan Sanojen synty: suomen kielen etymologinen sanakirja. Kiehtovaa luettavaa kielemme aarteista ja lainoista! Tietääköhän monikaan ujon alkuperäisen merkityksen olleen morsiamen päätä ja kasvoja peittävä huntu tai harso? Ujo kuuluu suomalaiseen hääsanastoon: morsiusvuodetta kutsuttiin ujovuoteeksi ja sitä peittävä lakana oli ujolakana.