Pieni murhe voi suureksi muuttua. Kävelin itselleni kunnon rakot jalkoihin, ja eivätkös ne mokomat (oman Semmelweissia uhmaavan tohtorointini seurauksena) tulehtuneet. On ollut todella vaikea sopeuttaa itseään hitaa-aaseen kävelytahtiin, klenkkaamiseen – kaiken sen huomioon ottamiseen, mikä liittyy huonontuneeseen kävelykykyyn. Jopa autolla ajaminen on hankalaa, koska kipu tuntuu silloinkin. Minulle tämä vaiva on vain hetkellinen, mutta silti on kärsivällisyys ollut koetuksella.
Olen usein miettinyt tämän olevan yksi vanhenemisen suuria haasteita. Kuinka tottua siihen, että aiemmin luonnollisilta tuntuneet kyvyt ja taidot huononevat, ettei ihminen enää ole entisensä. Huomaako sen, vai onko muutos niin hidas, että siihen on aikaa sopeutua? Onko ihminen alituisessa suuttumisen ja turhautumisen tilassa, kun ei pysty/jaksa, vai voiko sen tyynin mielin hyväksyä? Toisaalta: onko mitään muuta realistista vaihtoehtoa kuin hyväksyä se? Kapinoivatko vanhukset salassa – vai ovatko he oivaltaneet täydellisen terveydentilan olevan sittenkin pelkkä haave ja illuusio? Pidän itseäni sairaana silloin, kun minuun koskee. Elimistö voi kuitenkin kaikessa salassa potea monenlaistakin vaivaa, joista en – onneksi – mitään tiedä. Tervekin voi olla sairas.
Luin jokin aika sitten ihmisestä, joka ei halua elää ikivanhaksi. Hän aikoo lopettaa säännölliset lääkärikäynnit siinä vaiheessa kun täyttää 75 vuotta, ja antaa luonnon tehdä tehtävänsä. Moni tuskin tätä ymmärtää, mutta siivetön hyväksyy sydämensä pohjasta. Olen joskus selaillut PuoLiskoisen saamaa terveydentila-selvitystä, hän kun on superhienon työpaikkaterveydenhuollon piirissä. Minua suoraan sanottuna kauhistutti katsella sitä paperia! Oli arvoa monenlaista: verenkuvaa, verenpainetta, kolesterolitasoa ja sokeria.. Ja onnettoman kuolevaisen omien arvojen vieressä oli ideaalitaso, jota kohti kai pitäisi (turhaan) pyrkiä. Jos tuo ei ole ahdistavaa, niin mikä sitten on? Mieti yökaudet kolesteroliasi, ja päivisin totta vie myös muistat, että tänäänkin pitäisi harrastaa n minuuttia kohtuullisen rasittavaa liikuntaa, alkoholia saisi nauttia x annosta, ja kaloreita syödä y:n edestä.
Kestän tulehtuneet jalkani stoalaisen tyynesti. Nopeammin kuin uskonkaan olen taas terve ja hyppelen. Joka päivä ihoni alla tapahtuu, tai ei tapahdu asioita, jotka jouduttavat kuolemaani. Rakot tuskin näihin kuuluvat, mutta muistuttavat nekin tehokkaasti kuolevaisuuden tosiasiasta.