Avainsana: päiväkirjailua

by Ninni

Stephen Bailey sen sanoi..

Nimittäin: ”Käytännöllisyyden räikeä puute tekee korkeista koroista niin lumoavat.” Tämä toteamus pantiin lujille tänään viiden tunnin (!) ostosriehassa. Hävettää, kauhistuttaa ja suututtaa – minut pitäisi pelastaa minulta itseltäni.

Päivä alkoi järkevästi kirjastokäynnillä, mutta sitten seurasi syöksykierre. Ostin vaatteita ja kaikkea muuta mahdollista, ihan kuin ostaminen muuttuisi tuota pikaa lainvastaiseksi. Viiden tunnin kierros pisti jalat koville – ne korkean korkeat korot – mutta olo oli kuin olisi lääkittynä ollut. Kytkin jalkojen pienet nipistelyt yksinkertaisesti pois päältä. Ihmeellinen on tahdon voima.

Taidan alkaa kaupata vanhoja vaatteitani huuto.netissä. En nimittäin aio luistaa siitä äskettäin valitsemastani periaatteesta, että jokaista uutta vaatetta kohti lähtee vaatehuoneesta yksi vanha asu joko keräykseen, ystävälle, tai vaikka maton kuteiksi. Menköön minne vain, kunhan ei jää sinne tilaa viemään. Perinteisesti olen rikastuttanut UFF:n ja Pelastusarmeijan keräyspisteitä vanhoilla vaatteillani, mutta nyt huuto.netin löydettyäni olen oivaltanut asian bisnespuolen.

Ihmettelen niitä ilmoittajia, jotka kuvittelevat jonkun ostavan vaatteen, jota myyjä kuvassa roikottaa kädessään. Eihän siitä saa minkäänlaista kuvaa miltä vaate oikeasti näyttää oikean ihmisen päällä. Jos alan huuto.net-kauppiaaksi, niin aion ainakin otattaa kunnon kuvat vaatteistani. Jotkut niistä ovat tosin niin noloja, että täytyy varmaan rajata pääni kuvasta pois. Ja myydä loimet anonyyminä!

Huuto.net on muuten vastuussa yllättävän monen pariskunnan yhteenotoista. Eräs ystäväni uskoutui minulle ja kertoi totaalisesta tympääntymisestään, kun puoliso vain notkuu huuto.netissä aina riippuvuuteen asti. Ja kun riittäisikin vain se notkuminen – kyseinen herrahenkilö myös ostelee sieltä suorastaan maanisen innon vallassa kaikenlaista.

Muita olennaisia ja vähemmän olennaisia asioita matkan varrelta:

– Paulinan päivä alkaa paisua kuin pullataikina.

– Luen Ulrike Meinhof-kirjan rinnalla Steven Bachin kirjoittamaa kirjaa Leni Riefenstahl: elämänkerta. Bachia voi varmasti syyttää monista asioista, mutta eipä ainakaan objektiisivuudesta. Hänen Leninsä on suorastaan saatanallinen laskelmoinnissaan ja demoninen kunnianhimossaan. Jos kyseessä ei olisi Kolmannen valtakunnan tunnetuimpiin kuuluva elokuvaohjaaja, niin naisen nuoruudensynnit (vaatteitta olo elokuvissa ynnä muuta kapinallista) ohitettaisiin olankohautuksella.

– CD-levylautasella Josephine Baker. Hänen kuuntelemisensa toimii kuin piristävä ruiske. Ristikotkin ratkeavat vauhdilla.

by Ninni

Emoa odotellessa

Milloin saa Suomi oman osansa kammottavasta, nuoria kuoloon viettelevästä emo-kultista? Britanniassa se on ainakin parin viime vuoden aikana saalistanut teini-ikäisiä, seurauksena itsetuho. Lehdet pitävät vanhemmat tietoisina uusimmista edesottamuksista.

Taas on pyörä keksitty uudelleen. Tulee mieleen saksalaisen kirjallisuuden suuri mies Goethe (Johann Wolfgang von). Romantiikan ajan sturmnunddrangeiluissa Nuoren Wertherin kärsimyksiä pidettiin vaarallisena kirjana, suorastaan itsemurhaan yllyttävänä bestsellerinä. Nykynuorelle Werther toimii lähinnä unilääkkeenä – se ei puhuttele enää, siispä emot.

Kaikki muutos on näennäistä.

Miles Davis (musi)soi, ristisana ratkeaa

Ristikot ovat tulleet jo uniini asti. Unissanikaan en ole mikään mestariratkaisija, vaan edessäni on noin lakanan kokoinen ristisanatehtävä, jonka vihjeet ovat mielipuolisen vaikeita. Vähän aikaa sitten pidin ristisanapaussin: se tapahtui saatuani piilosanaksi ”sönkr”. En oikein usko sönkrin olevan mikään suomen kielen sana. Taisi mennä metsähallituksen puolelle se ratkaisu.

Ristikoissa kaikkein ärsyttävintä on se olettamus, että jokainen suomalainen 1) seuraa urheilua ja 2) on perillä tietovisan/puutarhaohjelmien/sisustusohjelmien vetäjien henkilöllisyyksistä. Minut urheilu-”uutiset”* saavat sulkemaan vastaanottimen välittömästi ja iltapäivälehteen sorruttuanikin irrotan ensimmäisenä urheilu-uutisosion, ettei minun tarvitse katsoa sitä. Jos ristikon yksi neljännes rakentuu joidenkin pikkujulkimoiden ja jääkiekkoilijoiden nimien varaan, niin pahalta näyttää.

Tällä hetkellä ratkaiseminen maittaa taas. Laitan hyvää musiikkia soimaan – Miles Davis on yksi parhaista tähän tarkoitukseen – ja valon vanhan roosan väriseen kirpputorilamppuun. Sitten heiluttelen jalkojani ja Ratkaisen. Kun tulee tenkkapoo, niin silloin PuoLiskoista^ taas tarvitaan. Yhteistyöllä se sujuu.

*) Minusta uutiseksi ei kelpaa steroidihirviön mesomiset kiekkokaukalossa tai jonkun keihäänheittäjän riuhtomiset. Tanssii pähkien kanssa on myös inhokkilistallani aika korkealla sijalla, sellaisen tullessa ruutuun on kaukosäädintä käyttelevän käden toimittava nopeasti.

^) Yksi avio-onnemme salaisuuksista on varmaankin tämä jaettu inhon tunne urheilu-uutisia kohtaan. Minähän tunnetusti olen suvaitsevainen kuin supikoira & kärsivällinen kuin käki, mutta rajani ne ovat minullakin ja urheilu on yksi niistä rajoista. Onneksi PuoLiskoinen jakaa niin monet kiinnostukseni ja inhoni kohteista, muuten voisi yhteiselämä olla vaikeaa. Itse olisin mieluummin naimaton, sinkku & itsellinen kuin aviossa vierassieluisen kanssa. Näin se on, tästä en tingi.

by Ninni

Pesupallo

Lauantaina ostoksilla näin Kätkijät-elokuvan kaupan DVD-hyllyssä. Kätkijät on jo ajan patinoima, Mary Nortonin kynästä lähtöisin oleva tarina, joka kiehtoi saparopäistä Ninni-koululaista 70-80 -lukujen taitteessa. Kätkijöiden olemassaolohan selitti järkeenkäyvällä tavalla kaikki kodin kadonneet pikkutavarat, klemmarit, postimerkit ja muut. Homunculusmaiset pikkuihmiset, kätkijät, olivat silloin aina asialla! Postimerkistä kätkijäperhe sai itselleen sopivaa kokoluokkaa olevan taulun ja nukkekoti voisi olla heidän Ikeansa, huonekalushoppaajan paratiisi.

Ystäväni Anne K:n kanssa luimme Kätkijöiden kiehtovaa saagaa ja mietimme mitä kaikkea kätkijät voisivat tehdä meidän tavaroistamme, olihan meilläkin aina yhtä ja toista hukassa.

En investoinut tuohon Kätkijät-elokuvaan ja se jäi kaihertamaan mieltä. Ehkä pitää siirtää se nimipäivä- tai syntymäpäivälahjatoivelistalle? Sillä listalla onkin kohta jo koko maailma.. Viime vuonna juhlapäivien jälkeen päätin alkaa jatkossa harrastaa enemmän sellaista ”low key”-juhlintaa, muttei se taida koskaan onnistua.

Hukkasin vähän aikaa sitten kännykkäni ja aloitin kiihkeät etsinnät. Lopulta löysin kadonneen puhelinparan peltilemmikkini hansikaslokerosta. -Miksiköhän muuten auton hansikaslokeroa sanotaan hansikaslokeroksi? En ole vielä koskaan nähnyt sitä käytettävän tuohon tarkoitukseen. Yleensä sieltä löytyy fikkari, karttoja, kumilenkkejä – sekalaista rojua siis, vaan ei hansikkaita.

Kännykän etsintätoimet ulottuivat makuuhuoneeseen asti. Epätoivoni syvyyttä kuvaa yöpöydän laatikon penkominen – siellä ei tunnetusti ole mitään tärkeää. Löysin sieltä sentään ihan ehjän, täydellisen pyöreän muotonsa säilyttäneen pesupallon.

by Ninni

Pullan filosofiaa

Elän balettivapaata lauantaita. Eilen jatkoin siivoustouhua ja sen päätteeksi leivoin. Ja leivoinkin niin, että tuntui: broileripiirakkaa, vaniljaista marjapiirakkaa ja illan jo tummetessa siirryin korvapuustien työstämiseen. Huh! Nyt ainakin on herkkuja hyviä ja pakastinkin on saanut niistä osansa.

Pullassa on ihan oma filosofiansa. Olen huomannut jokaisen leipojan leipovan erilaista pullaa. Leivinlaudan ääressäkin jatkamme oloamme persoonallisuuksina, yksilöinä. Sen huomaa myös pullaleivonnaisen ulkonäössä.

Minun korvapuustini ovat aika pieniä. Vieron isoja, koska minusta ne näyttävät uhkaavilta kahvipöydässä. Jättikokoinen korvapuusti vaikkapa täyden aterian jälkeen on ahdistava ajatus. Siis: pieniä ja siroja niiden olla pitää. Minun korvapuusteissani maistuu myös kardemumma ehkä himpun verran enemmän kuin yleensä. Johtunee siitä, että tulkitsen ”ruokalusikallisen” aika suurpiirteisesti.

Vastustan jyrkästi pullataikinan tekemistä veteen tai rasvattomaan maitoon, sellainen on todellisen pullafanin kauhistus. Sen kerran kun herkuttelee, niin pitää herkun olla hyvää. Leivontaan valmistaudun siis asioimalla maitohyllyn punaisessa päässä. Ja mitä suurpiirteisyyteen tulee: sama linja jatkuu voin – ihan oikean voin – määrän kanssa. Jos ohje sanoo 150 grammaa, niin minä laitan 200. Eikä siitä sen enempää. Runsas voi tuntuu tekevän leivonnaisesta pehmeää, ja pehmeys on – pienuuden ja sirouden ohella – yksi hyvän pullan ominaisuuksista.

Leivomme siis omannäköisiämme tuotoksia. Kun PuoLiskoinen muinoin harrasti leipomista, niin hänen puusteistaan tuli suuria, suorastaan massiivisia jättiläispuusteja. Hyviä olivat silti, koska tietyt reunaehdot (punainen maito, voi, sopiva paistoaika) täyttyivät. PuoLiskoisen voima ja väkevyys näkyivät myös puustien korvissa. Ne hän aina sai esiin kauniisti, koska oli sormissa voimaa ja uskallusta käyttää sitä.

Lopullinen totuus leipurin luonteesta paljastuu voitelu- ja sokerointivaiheessa. Olen joskus saanut syödäkseni voitelematonta pullaa, voi Luoja armahda. Siinä haiskahtaa katumuksen henki, sanaton katumusharjoitus mässäyksen ja herkuttelun synteihin lankeamisesta. Kiireiset perheenäidit saattavat korvata raesokerin hienolla sokerilla, jos muuta ei käsillä ole – siinä vasta arjen pragmaatikkoja. Minä en pinnaa voitelusta ja päälle laitetaan värillistä raesokeria. Aina. Tästä ei jousteta, ei tuumaakaan.

Pulla voi kertoa äänettömin tavoin tekijänsä luonteen, pakkomielteet ja arvot. On olemassa naisellista pullaa, holtitonta pullaa, herkkusuun pullaa, hutilusmaista pullaa, esteetikon pullaa. Niin monta erilaista puustia kuin on erilaista leipuria kaulimensa kanssa.

Hankinta

Kävimme Raision Kruunukirppiksellä. Löysin ihanan lampun, joka oli pakko saada – juuri oikeaa väriä meille*. PuoLiskoinen haahuili vilkuilemassa itseään kiinnostavia kapineita ja kun hän tuli minua katsomaan oli kaupanteko jo täydessä vauhdissa. Hassua – silmissä näkyi pahaa aavisteleva katse, PuoLiskoisella siis. Taitaa tuntea vaimonsa taipumukset aika hyvin.

Ei kirjastoa tänään. Hyllyssä odottaa Katriina Lehdon Ulrike Meinhof – lähemmäs totuutta, ei todellisuutta. Näin puhui Ulrike: ”Protesti tarkoittaa, että sanon, tämä ja tämä ei sovi minulle. Vastarinta tarkoittaa, että pidän huolen siitä, ettei se, mikä ei sovi minulle, enää tapahdu.

Podetko homofobiaa?

Tänään on oiva tilaisuus toipua homofobiasta. Homoseksuaalisuudessa ei ole mitään, ei siis yhtikäs mitään pelättävää. Tämähän on lohdullista tietää, tuntuu kuin valtava taakka olisi nostettu harteiltani. Mitä teemapäivää vietettäisiin seuraavaksi?

*) ”Juuri oikeaa väriä sinulle”, sanoo PuoLisko

 

by Ninni

Meitä ei tehty kestämään

Voi ihmisen heikkoutta. Lihasta ja luusta valmistettu kokonaisuus ei yksinkertaisesti ole tehty kestämään.

Oikea olkavarsi on edelleenkin kaikkea muuta kuin kunnossa. Kontemploin taas kerran lääkäriin hakeutumisen vaihtoehtoa. Inhottaisi päätyä tähän ratkaisuun, kun edellisestä itse aiheutetusta vaivasta – pilates pilasi selän – ei ole erityisen pitkä aika. Silloin lääkärikäynti johti tympeään & tarpeettomaan röntgen-kokemukseen. Nyt saattaisi käydä samoin. Selkä parani itsestään, miksi olkavarsi ei voi tehdä samaa?

Käsivaivojen joukkoon voidaan laskea myös kaksi tulehdusta, molemmat nyt samanaikaisesti etusormissa. Oikeasta kädestä ei olisi niin väliä, mutta vasemman etusormen ongelma on ikävämpi vasenkätiselle ihmiselle. Kaiken lisäksi pitää aloittaa siivouskoettelemuskin tänään.

Siivousmusiikki on jo valmiina: Billie Holiday laulaa välillä haikeasti New Yorkin syksystä ja välillä riemastuttavasti kaikkea muuta kuin hienosta romanssista: ”I might as well play bridge with my old maid aunts, I haven’t got  a chance, this is a fine romance.” Käsiongelmat eivät onneksi estä tanssia: laulan ja tanssin Billien mukana ympäri taloa. Välillä teen PuoLiskoisen, vanhan jujutsun harrastajan, ”high kickeiksi” kutsumia liikkeitä, jotka meille tanssin harrastajille ovat paremmin tunnettuja grand battement jeté’inä.

Hankintojen hurmaa

Tilasin taas nettikirjakaupasta kasan kirjoja, kaikista hyvistä aikomuksistani huolimatta. Myöhäinen ilta on vaarallinen ajankohta, silloin kiusaus Hankkia Netin Kautta on suurimmillaan. Muutenkin minua vaivaa joku kauhea ostosobsessio: tuntuu pakottavaa tarvetta investoida käsilaukkuihin ja huivitkin houkuttavat. Vaatteiden viehätyksestä en edes viitsi alkaa tilittää.

Perustelin kirjaostoksia sillä (teko)syyllä, että 3.6. on sentään meidän Paulinojen, Paulojen, Pauliinoiden ynnä muiden päivä. Eli ostan siis lahjan itselleni.

by Ninni

”Lennä, lennä leppäkerttu..”

Olimme PuoLiskoisen kanssa eilen oikein kunnollisella kävelyllä. Minä olen helposti ruskettuvaa sorttia ja parinkin tunnin ulkona olemisen seuraukset näkyvät ylävartalossa. Kävelin kävelyt topissa, enkä (mainittavammin) palellut. Tänä aamuna peiliin katsoessa huomasin olevani rusketusrajojen omistaja.

Näin eilisellä kävelyllä kevään ensimmäisen leppäkerttuni. Se mennä paarusti tuomen lehdellä. PuoLiskoinen yllytti ottamaan sen kädelle kävelemään, mutta en halunnut kiusata pientä. Ja se näytti niin tarmokkaalta ja tärkeältä muutenkin. Taitoin sen sijaan tuomesta kukkatertun ja haistelin sitä loppumatkan ajan.

Ilmottauduin nyt viikonlopun aikana baletin kesäkursseillekin. Tanssitauko jää lyhyeksi, vain parin viikon mittaiseksi.

Pyhän Hengen päivänä 

Eilen oli Pyhän Kolminaisuuden päivä, eli helluntai. Olen aina rakastanut tätä kevätkesän vaihetta. Aleksis Kiven aikaa, vaalean vihreyden aikaa. Uskonnollisessa mielessä helluntai ja Pyhän Hengen vuodattaminen ovat minulle vaikeasti käsitettäviä asioita – täytyy vain suhtautua niihin terveellisellä nöyryydellä.

Matteuksen evankeliumin 12. luvun jakeet 31-32. ovat ankaraa luettavaa: ”Sentähden minä sanon teille: jokainen synti ja pilkka annetaan ihmisille anteeksi, mutta Hengen pilkkaamista ei anteeksi anneta. Ja jos joku sanoo sanan Ihmisen Poikaa vastaan, niin hänelle annetaan anteeksi, mutta jos joku sanoo jotakin Pyhää Henkeä vastaan, niin hänelle ei anteeksi anneta, ei tässä maailmassa eikä tulevassa.”

Joskus minua vaivaavat yritykset tulkita Raamattua hämärästi ja monimutkaisesti. Tiedän sanan ”pilkata” merkityksen noin suurin piirtein ja tiedän Pyhän Hengen olevan yksi Pyhän Kolminaisuuden persoonista. Tässä ei siis pitäisi olla mitään monimutkaista?

Nuorempana tuskastuin yrityksiin valjastaa Jeesuksen sanat ”sallikaa lasten tulla minun tyköni” perhesuunnittelun vastaiseen taisteluun. Aika kaukaa haettua! Samoin Pyhän Hengen pilkka on vaatimattoman mielipiteeni mukaan juuri sitä, mitä sillä tarkoitetaan. Se ei ole ylinopeuden ajamista, toiselle varatun parkkiruudun omimista, naapurin syntymäpäivän unohtamista, siskon uuden poikaystävän moittimista, tai CV:ssä valehtelemista.

Nämä mainitsemani tempaukset saattavat noin muuten olla ikäviä ja vääriä tekoja, mutta niistä ei saa väkisin vääntää sen enempää kuin mitä ne ovat. Minusta ainakin on varminta ottaa Raamattu sellaisena kuin se on kirjoitettu.

by Ninni

Kellokaulainen kiusaus

Naapurin kissa kävellä lengottelee pihamme poikki. Kello kaulassa helähtelee ja kissa on kevättuulella. Sellainen tunne on sen kävelyssä: koko eläin näyttää nauttivan olemassaolostaan. Minun tekisi mieli antaa sille jotakin hyvää syötävää, mutta taistelen kiusausta vastaan. Ehkä ei olisi viisasta totuttaa vapaana liikuskelevaa kissaa liian luottavaiseksi. Maailmassa on paljon sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät nelijalkaisista pidä.

Israelista Karjalaan

Suomen televisiokin näköjään muistaa vuosia täyttävää Israelia. Ennakkotietojen perusteella epäilen, josko ainakaan ykkösen esittämä kuuden päivän sodasta kertova dokumentti olisi mielekästä katsottavaa. Alueen ongelmat – pakolaisongelma nyt ainakin – ovat vanhempaa perua kuin vuodelta 1967. Kuka mahtaakaan olla vastuun kantaja tilanteessa, jossa arabiväestön omat johtajat yllyttävät kansaa lähtemään maasta, kuten kävi ennen vuoden 1948 sotaa.

Olen usein miettinyt Karjalan kannasta, sodassa menettämäämme maata. Millainen kiistakapula siitäkin olisi saatu Suomen ja Neuvostoliiton välille, jos olisi toimittu toisin. Kuinka paljon verenvuodatusta, väestöongelmia ja poliittisia sotkuja olisi voinut lähihistoriamme pitää sisällään. Siltä säästyttiin: asutettiin Karjalasta lähteneet melkein puoli miljoonaa ihmistä Suomen rajojen sisäpuolelle. Ei mikään ihan pieni tehtävä sotakorvauksien ja jälleenrakennuksen kurimuksessa kamppailevalle valtiolle.

Ongelmiin yleensä on ratkaisut, jos vain ratkaisuhalua löytyy. Eri asia ovat keinotekoisesti luodut ongelmat, joiden ei halutakaan ratkeavan – ei ainakaan rauhanomaisesti. Ihmisten kärsimys voi olla hyvää peeärrää myötätuntomarkkinoilla. Myötätunto muuttuu helposti rahaksi ja raha aseiksi.

by Ninni

Hyvää syntymäpäivää!

Luulin kuolevani viime yönä, niin kipeä oli olo. Varmaan olen syönyt jotakin systeemiini sopimatonta. Onneksi loppu ei kuitenkaan tullut, vaan saan toistaiseksi jatkaa elämääni teetä juoden ja keväästä nauttien. Olon ollessa pahimmillaan aloin jo (epätoivoissani) lupailla kaikenlaista itselleni: kokonaan kasvisravintoon siirtymistä, kaikesta makeasta luopumista ainaiseksi et cetera. Parannuttuani olen taas paheen poluilla ja menneet murheet täysin unohtuneet – sellainen on ihminen.

”Jos minä unhoitan sinut Jerusalem..”

Israelin valtio täyttää torstaina 60 vuotta. Onnea Israelille! Kukapa olisi uskonut pienen maan pystyvän säilymään kartalla lukumäärältään ylivoimaisen vihollisen keskellä. Israel oli tunnustettuna valtiona vasta viisi tuntia vanha, kun seitsemän arabimaata hyökkäsi sen kimppuun. Tosin Saudi-Arabian ja Jemenin osallistuminen taisi olla lähinnä ”myötätuntoa asialle”. Egypti, Syyria, Libanon, Transjordania* ja Irak olivat kuitenkin mukana täydestä sydämestä.

Muistelen jonkun brittiläisen sotilasasiantuntijan kylmästi todenneen 1940-luvulla Israelista, ettei se tule kestämään kartalla kuin häviävän hetken vain. Todennäköisyydet vain yksinkertaisesti olivat niin vahvasti sen selviämistä vastaan. Jos joku haluaa tietää mitä tämä tarkoittaa, niin katsokoon Lähi-Idän karttaa ja valtioiden väestömääriä.

Vuonna 1948 ei Israelin armeijakaan ollut sellainen voimatekijä kuin mitä se on tänään. Israelin ilmavoimista ja aseistuksesta ei juuri voinut puhuakaan, tykistö oli aataminaikuista (brittien perua) ja koko Haganah oli vahvuudeltaan vain noin 25 000 miestä. Ei ole ihme, että juutalaisen kansan epäiltiin joutuvan ajetuksi Välimereen.

Arabien alkumenestys kääntyi pian katkeraksi koettelemukseksi sotaan lähteneille israelilaisten vallatessa takaisin menettämiään alueita. Pari kuukautta kestänyttä sotaa seurasi aselepo ja neljän aselepoviikon aikana Haganah kasvatti lukumääräänsä 60 000 sotilaaseen. Aseitakin saatiin ostettua lisää, yllättäen kyllä Neuvostoliitostakin. Seuraavan vuoden kevätkaudella saatiin aikaan laiha sopu ja uudet aselevot. Syyrialaisille valtaa pitäville sotaseikkailu oli massiivinen erehdys: se johti sotilasvallankaappaukseen maassa.

*) Historian hämärään kadonnut nimi.

 

by Ninni

Vuorokausi

Kello 00:00, vuorokauden vaihtuessa lauantaista sunnuntaihin: laitoin ananakset kello 23 valumaan siivilään valmistautuen Leivontaurakkaan. Puoli tuntia häärin siellä ja täällä ja sitten aloin valmistella herkullisen piirakan pohjaa (murskattuja kaurakeksejä, kookosjauhetta, voita). Laitoin uunin lämpenemään 175 asteeseen piirakan paistamista varten. Yössä kuului kaulimen kumu murustaessani keksejä!

Kello 1 yöllä: sain ananaspiirakan uuniin. Paistoin sitä puoli tuntia ja otin jäähtymään.

Kello 2-3, noin suunnilleen: laitoin pestyjä vaatteita kuivauskaappiin ja kaapin hurisemaan ei-toivottua lämpöä kodinhoitohuoneeseen.

Kello 03:05: päätän piirakan jäähtyneen tarpeeksi. Kelmutan sen ja laitan jääkaappiin.

Kello 03:30 (minuutti sinne tai tänne): ahkera leipuri käy pikaisesti peseytymässä ja suree tulevia tummia silmänalusiaan.

Kello 4: Hiippailen sänkyyn ja nukahdan.

Kello 6:05: Herään ja paniikinomaisesti alan miettiä kaardemummatilannetta. Käyn katsomassa maustekaapilla – pahin on tapahtunut. Kaardemummaa ei ole, koska unohdin ostaa sitä eilen kaupasta. En siis voi tehdä korvapuusteja. Menen takaisin sänkyyn.

Kello 12:30: appivanhemmat saapuvat meille. Minä olen ollut noin tunnin ajan valveilla. Lähdemme lounastamaan Ketarsalmen Kievariin. Appivanhemmat ovat herttaisia ruokkiessaan meitä kuin linnunpoikasia. Jälkiruokana on jumalaista juustokakkua, jota minä sorrun ottamaan kaksi palasta.

Kello 16: juomme meillä teetä ja ananaspiirakka saa arvostusta osakseen. Minua ärsyttää ja vaivaa korvapuustien puute.

Kello 18: appivanhemmat suuntaavat kohti kotiaan ja me PuoLiskoisen kanssa luemme olohuoneessa ja syömme kaikenlaista makeaa. Toteamme Kultasuklaan herkut suuresti yliarvostetuiksi ja ylihinnoitelluiksi. Ostin jokunen päivä sitten Kultasuklaan myymälästä hävyttömän kalliita suklaita, mutta petyimme huomatessamme ne sittenkin kovin tavanomaisiksi maultaan.

Kello 20: minä nukun päiväunia herätäkseni vasta Hiljaisen todistajan alkaessa.

00:15, tai sinnepäin: vien roskiksen samalla ihastellen tähtitaivasta yläpuolellani. En katso eteeni, vaan ainoastaan ylöspäin. Toukokuun tähdet ovat kauniita ja ilmassa tuoksuu kevät.

by Ninni

Päivät purkautuvat

Toiminnantäyteisten kevätpäivien suma alkaa purkautua. Vappuun mennessä on palattu jo normaaliin päiväjärjestykseen, kun kaikki Esityskoettelemukset on saatu alta pois. Vasemman jalan rakkokin alkaa olla parantunut, vaikka ei vielä kestäkään mitään tunnin tai parin kävelyjä.

Rakkojen hoidossa minä kuulun vanhaan kaartiin: ilmaa parempaa parantajaa ei olekaan. Compeed-tuotteet ovat tietysti myös vaihtoehto, mutta ei ole ilman voittanutta.

Romahtaako rintama – vai kirjoittajan uskottavuus?

Heikki Ylikankaan Romahtaako rintama? on hämmentävä teos. Jos jatkosodan aikainen sotilaskarkuruus kiinnostaa, niin suosittelisin sittenkin Jukka Kulomaan kirjaa Käpykaartiin? 1941-1944. Sotilaskarkuruus Suomen armeijassa jatkosodan aikana. Kulomaan eduksi nimittäin voi sanoa runsaan ja tilastoidun tiedon määrän, jota ei ole pilattu populistisella kansaa kosiskelevalla otteella.

Ylikangas aloittaa kirjoitustyönsä Huhtiniemen mysteeristä ja lopettaa sen kaunopuheisella vetoomuksella salaisten teloitusten tekemisestä julkisiksi. Varsinainen leipäteksti siinä välissä tuntuu toimivan todisteluna sen puolesta, että ammuttuja ”omia” oli oltava enemmän kuin mitä viralliset tilastot kertovat, niin suuriin mittoihin oli karkuruus kasvanut erityisesti Kannaksen suurhyökkäyksen aikoihin.

Ylikangas tuo onneksi esiin niin kutsutun Lappeenrannan ”Syväkurkun” paljastumisen hyperaktiiviseksi satusedäksi, joka tuotteliaasti – joskin taitamattomasti – väärensi Toivo Tapanaisen papereita. Lisäksi mainittu Syväkurkku toimi useamman eri nimimerkin takaa yrittäen luoda uskottavuutta väitteelleen juuri Tapanaisen toimimisesta teloitustuomioita jakavana tuomarina. Ainakin Syväkurkun kuplan puhkaisee Ylikankaankin kynä.

Lappeenranta on kuitenkin erityisasemassa myös Ylikankaan teoksessa. Siellä (ja sitä ennen Luumäellä) toimi henkilötäydennyskeskus 1, jonka kautta kulki noin puolet Kannaksella karkuruuteen sortuneista miehistä. Lukumäärällisesti puhutaan siis noin kuudesta tuhannesta sotilaasta. Kenraaliluutnantti Heinrichsin 20.6.1944. päivätyn käskyn mukaisesti karkurit on palautettava henkilötäydennyskeskukseen, jossa heille on selvitettävä elämän tosiasiat, eli 1) että he ovat tehneet raskaan rikoksen ja 2) vaihtoehtoja on kaksi: paluu rintamalle tai mikäli karkuri toistamiseen kieltäytyy paluusta, ”pakkokeinojen”, jopa ”ankarimman aseellisen pakkokeinon” kohtaaminen.

Tarkoittiko Heinrichsin käsky mielivallan rehottamista ja omien sattumanvaraista ampumista? Ylikangas ei onneksi lähde mukaan kaikkein mielikuvituksellisimpiin tulkintoihin sadoista ammutuista karkureista, vaan jättää määrän vain kymmeniin sellaisiin tapauksiin, joista ei ole merkintöjä ja jotka on ammuttu Henrichsin 20.6. antaman ”laittoman” (?) käskyn nojalla.

Minä taas en jaksa uskoa mihinkään salaliittoihin tai salaisiin teloituksiin. Salaisuus on salaisuus silloin, kun sen tietää yksi ihminen. Mitä useampi tulee kuvaan mukaan, niin sen todennäköisemmäksi kasvaa vuotojen vaara. Ei tällaisia teloitusriehoja olisi voitu pitää salassa. Ei voitu asekätkentääkään, vaikka siihen osalliset pyrittiin valitsemaan mitä huolellisimmin. Julki se tuli ja julki olisivat tulleet myös salaiset teloitukset erityisesti sodan jälkeen, kun äärivasemmistolla oli omat intressinsä penkoa sitä pesää pohjia myöten. Ei joukossa tarvita kuin yksi juudas – sellainen löytyy aina – ja koko totuus tulee julki.

Salaisilla teloituksilla ei myöskään olisi päästy siihen päämäärään, mihin kuolemanrangaistuksella sodan aikana pyrittin: salainen menettelytapa olisi vienyt pelotevaikutukselta pohjan pois.

On turha spekuloida, vihjailla ja luulotella. Tutkimustyö on edelleenkin tehtävä olemassa olevan asiatiedon varassa. Lappeenrannan maastoa on myllätty kaivinkonein ja lapioin. Toistaiseksi mitään tavallisesta poikkeavaa ei ole löydetty, kun esiin tulleet vainajatkin ovat olleet tsaarinaikaisia. Vainajien ja papereiden puutteessa vesittyy tutkimus pakostakin arvailuksi.