Avainsana: ötökkä

by Ninni

Häntähuomio

Olen tehnyt ötökkäämme koskevan huomion. Sillä ei oikeastaan voi sanoa olevan häntää, vaan hänty tai häntyliini. Häntä on vakavasti otettavan kuuloinen sana. Häntä kuuluu tanskandogin takaruumiiseen, leijonaan ja tiikeriin. Nupullamme on häntyliini. Muuksi ei tuota minun etusormeni paksuista pientä pätkää voi kutsua. Suloinen se on silti, niin kuin kaikki muukin Nupussa.

Eilen 

Eilinen baletti oli pienimuotoinen. Kokonaista kuusi ihmistä koolla – käytössä siksi vain yksi tanko. Flunssa ilmeisesti niittää satoaan. Pitkästä aikaa tuli niin kuuma, että jouduin kuoriutumaan säärystimistäni. Yleensä pidän ne päällä koko tunnin, kun olen palelevainen olento. Eilinen oli poikkeus. Emme edes ehtineet kaikkia sarjoja läpi, mutta ne tehdyt tehtiinkin kunnolla.

by Ninni

Enkelin väreissä

Olimme PuoLiskoisen kanssa ikonimaalaamassa. Minä askaroin laskosten ja rajausten kiehtovassa maailmassa: suojelusenkelini mekko, viitta ja helmus ovat viivoitetut. Seuraavalla kerralla siirryn tekemään vaalennoksia.

Oikeastaan olen melko tyytyväinen kätteni työhön. Olin varma ohuiden ja tarkkojen viivojen ylittävän kykyni, mutta niistä tulikin yllättävän siistin näköiset. Eivät tietenkään ohuenohuet, mutta minun taitotasooni nähden oivalliset. Silmäni lepäävät enkelin väreissä. Ne tuntuvat omiltani. Juuri sellaiset vaatteet ovat varmasti minun suojelusenkelilläni. Jos maalaisin PuoLiskoiselle vastaavan, niin sen värityksestä tulisi aivan toisenlainen. Siinä olisi metsänvihreää, harmaata – ehkä hitunen kävyn karheaa ruskeaa. Silloin se tuntuisi PuoLiskoisen omalta, halukkaalta suojelemaan värikaimaansa.

Ikonimaalauksessa on kiehtovaa sen kyky yllättää. Oma enkelini on jo paljon väriä saanut pintaansa, mutta en silti osaa sanoa – en osaa nähdä – tuleeko siitä mitään. Siinä on vielä olemassa menestymisen ja epäonnistumisen mahdollisuudet. Jokainen maalauskerta on kiikkumista keinulaudassa, jonka toisessa puolessa on tuho ja toisessa päässä onnistuminen.

Kotiin palauduttuamme otin hiuksistani pois soljen, joka piti niitä ylhäällä. Se tuntui lämpimältä, suorastaan kuumalta, oltuaan päätäni vasten vaativat maalauksen tunnit. Oli ihanaa sytyttää kynttilät, istua sohvalle ja lukea. Billie Holiday soi, PuoLiskoinen sytytti tulen kaakeliuuniin. Nuppu vaihtoi paikkaansa yhdestä sylistä toiseen, kunnes nukahti sohvalle sievälle kerälle.

by Ninni

Unen valtakunnassa

”Näin taas ihan omituisen unen.” Näillä sanoilla kun aloitan, niin PuoLiskoinen jo tietää mitä tuleman pitää: vauhdikas (omasta mielestäni), tai pitkäveteinen (varmaan kaikkien muiden mielestä) kuvaus Nukkumatin minulle järjestämästä näytöksestä.

Niinpä niin, minä kuulun siihen onnettomaan joukkoon, joka ei pidä unia omana tietonaan. En tietenkään ihan kenelle vaan niitä selosta, vaan pääasiallisesti rääkkään niillä vain PuoLiskoista. Ajattelen aina hänen kertovan minulle jos uneni alkavat tympäistä yli sietokyvyn – ja sitä taas hän ei hienotunteisena ihmisenä tekisi!

Viime yö oli ikävä unennäön kannalta. Olin unen valtakunnassa nimittäin kehnoimmillani: antaen aikaani ihmisille, jotka sitä eivät olisi ansainneet. Inhosin itseäni siinä unessa, ehkä siksi koska se ei sittenkään ollut kovin kaukana todellisuudesta ja todellisesta itsestäni. On sitä tullut tehdyksi. Suututtaa, etten unessani tajunnut tehdä kuten tekisin nyt: ihan yksinkertaisesti vain kävelisin pois. Unessa kuuntelin sietämättömän Tärkeilevän Kääpiön leuhkintaa ja hymyilin laimean suvaitsevaisesti. Ja vaatteenikin vaivasivat minua; ylläni oli joku aivan mahdottoman epämukava mekko. Unessa oli kesä – se nyt olikin ainoa positiivinen seikka.

Iltatorkut taas näyttivät mielipuolisen unen häistä, jonne (muka) olisimme PuoLiskoisen kanssa menneet kuokkavieraiksi! Sille voi jo nauraa, se oli niin kaukana todellisuudesta ja häätkin olivat kuin joku sirkus tai markkinatapahtuma. Kovin kaukana kaikesta todellisesta.

Nyt

Todellisuus koskettaa minua tassuillaan: Nuppu pyrkii syliin puremaan possunmakuista puruluutaan. Todellisuuden käpälät ovat pehmeät, mutta peräänantamattomat. Todellisuus myös puhkii ja puhisee pureskellessaan.

by Ninni

Oravat naukuvat ja koirat kiipeilevät

Elämme kummallisia aikoja. Oravat ovat alkaneet naukua ja koirat kiipeillä. Naukuva orava on oikein uutinen, mutta puumamaisen nokkelasti kiipeilevä koira ei ainakaan vielä ole ylittänyt uutiskynnystä.

Tällainen kiipeilijäkoira asustaa kotonamme ja tuntee nimen Nuppu. Se hyppää notkeasti ja kissamaisesti sohvan ja nojatuolien käsinojille ja kipuaa siitä selkänojalle. Joskus se jopa käpertyy kerälle selkänojan päällä silmissään jo tutuksi tullut filosofinen katse.

Joskus Nupussa vilahtaa häivähdys jyrsijää (marsu!) ja joskus se on oikeasti kuin kissan sukua. Kolmanneksen ajasta se voisi käydä koirasta. Eläinlääkärivierailulla keskiviikkona se niitti monia ihastuneita kommentteja muilta eläinrakkailta asiakkailta pienen kokonsa ja kauniin olemuksensa vuoksi. Nubs itse ei kokemusta arvostanut kovinkaan paljon: se pelkäsi, mutta ei sentään käyttäytynyt aggressiivisesti eikä rumasti.

Taas olin vaikuttunut eläimen aitoudesta. Moni kaksijalkainen kokee tutisuttavia pelon hetkiä lääkärissä tai hammaskoettelemuksissa, mutta sitä ei näytetä. Itsekuri, itsehillintä, aikuisuus – kaikki se tuntuu velvoittavan kätkemään pelontunteen.

2450

Tämä on ötökän paino grammoissa! Lisäksi kotisuttamme hellästi hoitanut eläinlääkäri Christa Finnberg sanoi sen olevan normaalipainoinen (tämän muistan varmasti kertoa äidilleni!) ja ettei sitä saa lihottaa. Olisi varmaan kannattanut pyytää lausunto kirjallisena..!

by Ninni

Tummien silmien kautta

Eläimen kanssa maailmaa katsoo ja kuuntelee eri tavalla. Aamulla maassa makaavat vaahteranlehdet ovat paitsi keltaisia myös kahisevia ja suuria. Olen ennenkin havainnut niiden keltaisuuden, mutta äänielementtiä en ole huomannut ennen Nupun pienten jalkojen astelua niillä. Ja kuinka isoja ne oikeasti ovat! Valtavia! Ainakin Nupun tummien silmien kautta katsottuna. Vaahteranlehdet ovat kuin sanomalehteä kahistessaan tassujen alla. Ne ovat myös märkiä ja kylmiä. Eläintä katsoessaan melkein tuntee niiden kylmänmärkyyden omalla ihollaan.

Pimeät illat taas ovat täynnä jännittäviä ja pelottaviakin asioita. Jossain rasahtava oksa ja kahiseva ruoho – mitä ne voivat merkitä pienelle eläimelle? Kaksikiloiselle ne voisivat olla elämän ja kuoleman kysymyksiä, ellen siinä välissä olisi minä, Ninni Suurpeto. Kerran pimeässä illassa Nupun säikähdettyä jotain sanoinkin sille, että ainoa oikeasti pelottava eläin täällä olen minä.

Minä kävelen suorana yössäkin, minä en pelkää. Minulla on varaa katsella tähtiä ja kuunnella yön ääniä ilman pelkoa. Jos olisin pieni eläin, niin en nostaisi katsettani tähtiin. Pitäisin sen maassa ja käyttäisin kaiken havaintokykyni uhkien huomaamiseen. Niin erilaista on meidän elämämme.

by Ninni

Kapineen kertomaa

Olin tänään baletissa, eikä olo ollut kertaakaan aivan epätoivoisen epäonnistunut. Sain sovittua opettajan kanssa siirtymisestäni ryhmään, jonka tunti alkaa 14:15. Tämä  nykyinen on yksinkertaisesti melko mahdoton kellonaika minulle: kirjastojen sulkeuduttua siinä on liikaa aikaa ennen baletin alkamista. Liikaa, muttei kuitenkaan tarpeeksi esimerkiksi kunnon ikkunaostostelua varten. Kaikkihan on niin suhteellista.

Ensi kerralla vaihtuvat sarjat ja meitä on jo peloteltu niiden kestolla. Viisiminuuttisia rupeamia ja jalkojen lihakset kovilla. Muistista puhumattakaan! Toivottavasti muistan mennä oikeaan, uuteen aikaan tunnille!

Sanattomia tarinoita

Viimeksi kirjastossa ollessani lainasin mielenkiintoisen kirjan. Kyseessä on Ulla Leinon toimittama Esineen tarina. Tietty sielunsukulaisuus tekijöitä kohtaan syttyi heti kirjaa selatessa: tässä on tartuttu mielenkiintoiseen teemaan. Ihmiset kertovat itselleen tärkeän esineen tarinan ja Pekka Turusen ottamat valokuvat tarjoavat nämä esineet myös lukijan katsottavaksi. Ihmisiä on laidasta laitaan, tulokkaita Unkarista, Venäjältä Dominikaanisesta tasavallasta, Malesiasta.. Kaikki kertoen elämästään jonkun heille merkityksellisen esineen kautta.

Suomalaisissa kodeissa on paljon hiljaisia tarinoita, esineiden tarinoita. Minullakin on muutama – ehkä kerron niitä joskus, jos innostun valokuvailemaan.

Kaksi syytä olla iloinen

PuoLiskoinen sai peuran pyydettyä tänään ja Nupulla on tänään puolivuotissyntymäpäivä. Tuntuu oudolta ajatella jonkun olleen tässä maailmassa vasta kuusi kuukautta. Itsestäni tuntuu kuin olisin ollut täällä aina.  

by Ninni

Vaarallisilla vesillä

Meidän kunnassamme onkin bakteeripitoista vettä. Nyt saamme iloksemme keitellä vesiä: juomiseen ja ruoanlaittoon käytettävä vesi on annettava kiehua viiden minuutin ajan. Ongelma alkoi tiistaina ja nyt tänään torstaina luin tästä meitä kohdanneesta onnettomuudesta – IltaSanomista! Kunta ei ole jakanut mitään paperia kotitalouksiin (ainakaan meidän postilaatikostamme ei ole sellaista löytynyt) ja muutenkin on vallinnut haudan hiljaisuus. Nettisivulla asiasta oli tietoa. Oman kunnan kotisivulla ei vain tule käytyä mitenkään säännöllisesti.

Aerobicissa oli tänään aika virkeän näköisiä kuntalaisia. Bakteerit eivät ainakaan vielä ole jäytäneet asujaimiston elinvoimaa.

Minä keitin itselleni melkoisen määrän teevettä. Ja juomavettä Nupulle! Nuppu (Nubs, Nuppeli, Nuppuliini) on varmasti herkkävatsainen, kun on vielä niin pieni. Kaikki kolme olemme kuitenkin juoneet bakteerivettä tähän asti!

by Ninni

Valkoista sen olla pitää

Luulin olevani vapaa kateuden synnistä. Minä en erityisemmin himoa mammonaa, eikä kuuluisuuskaan kiinnosta. Mutta enpä vain ole vapaa minäkään: kadehdin peruspalveluministeri Paula Risikolta hänen työtään. Oikeastaan en ole varma onko Risikko kateuteni kohde vai kohdistuuko tämä tunne kokonaiseen tupakkatyöryhmään.

Mikäpä olisi mielekkäämpää työtä kuin pohtia (veronmaksajien rahoilla) uutta väritystä savukeaskeihin? Nyt on tultu siihen johtopäätökseen, että valkoista sen olla pitää. Miksipä ei? Miksi ei toisaalta vaikka pinkkiä tai sinooperin sinistä? Ehkä viiden vuoden kuluttua kokoontuu uusi tupakkatyöryhmä ja asiaan saadaan muutos. 

Uskoisivat nyt päättäjätkin, että huolimatta savukeaskien väreistä  ja alkoholipullojen mahdollisista varoitusteksteistä ihmiset ostavat näitä tuotteita silti. Niitä kun on saatavilla ja tuotteille on olemassa kysyntää. Voi harmi, ettei meitä voi pakottaa elämään aktiivivuosiamme järkevästi ja kuolemaan kiltisti mahdollisimman pian eläkkeelle pääsyn jälkeen.

Omakustanne vai ei?

Luin Tarja Leinosen novellikokoelman Liian ruskea miniä. Minusta ne olivat mukavia ja viihdyttäviä tarinoita pohjoisen maisemista. Kirjan kustantaja herätti mielenkiintoni – saattaapa olla kyseessä omakustanne. 

Olen joskus miettinyt päiväkirjojeni sidottamista. En tosin ole varma suostuuko mikään kustannusyhtiö tekemään vain yhtä kappaletta kirjaa. Ja onhan siinä sekin huoli, että joku ulkopuolinen saattaisi kustantamossa lukea tekstin ja mielessään ilkkua. Kaikkihan on mahdollista.

Painavaa asiaa

Keskustelin äitini kanssa puhelimessa. Hänen mielestään Nuppu on liian laiha. Minusta taas siinä ei ole mitään vikaa ja 2,4 kiloa on tuon kokoiselle chihuahualle kohtuullinen paino. Chihuahuan ABC-kirjan mukaan normaali paino on 1,8-3 kiloa. Nuppuhan on tietysti vielä kasvuiässä ainakin hetken verran, joten tuo 2,4 ei ole viimeinen sana painokeskustelussa. Eläinlääkäri sanokoon asiasta myös näkemyksensä ensi viikolla.    

by Ninni

Ajalla on paino

Kuuntelin eilen illalla radiota (se on otollista puuhaa pientä koiraa sylitellessä) ja sieltä tuli ohjelmaa Berliinin muurista. Muurin murtuessa minä olin lukiolainen. Minulla on muistoja tuosta ajasta, se ei tunnu tapahtuneen kovinkaan kauan sitten. Mutta tajusin nyt elävän kokonaisen teinien sukupolven, jolle muuri on jotain ”ennen syntymääni ollutta”. Ihan kuten Neuvostoliitto.

Vielä vähän aikaa kun kuluu, niin muuri näyttäytyy ehkä vain historian vainoharhaisen jakson tuotteena, omituisena luomuksena. Tai suorastaan hassuna: mikä idea nyt on jakaa kaupunki muurilla ja vartioida sitä asein? Tuskin monikaan tajuaa, että muuria pidettiin ikuisena. Ihan kuten Neuvostoliittoa rumine johtajineen.

Ajalla on paino. Se painaa historian kerroksia yhä kauemmas – tai alemmas – kätten ulottumattomiin. Historia on kuin laskostettujen vaatteiden pinkka. Ajan paino siinä päällä litistää vaatteet, tekee vaikeaksi päästä käsiksi johonkin yksittäiseen neuleeseen siellä pinon alimpien joukossa. Pian sitä lakkaa yrittämästä ja antaa neuleen olla, puoliksi unohtuneena. Kun sen joskus kaivaa suurella vaivalla esille, niin se näyttää jo vähän vieraalta. Sitä miettii: tällainenkin täällä oli.

Kirjastossa

Lainasin Daniel Goldhagenin Hitler's willing executioners ja Antti Eskolan Mikä henki meitä kuljettaa. Historian syviin kerroksiin johdattaa Mirkka Lappalaisen Susimessu, 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa.

Koiran koettelemusten hetki lähestyy!

Varasin ötökällemme eläinlääkäriajan Raision Vettorista. Koettelemus tapahtuu ensi viikolla ja olennon vastaanottava eläinlääkärikin on jo tiedossa.

On ihan hyvä antaa Nupun käydä läpi tällainen yleistarkastus, jossa katsotaan vähän sen hampaita (lähteviä ja tulevia) ja rokotusten tilannetta. Nyt vain toivon sen käyttäytyvän kunnolla ja tuottavan meille kunniaa häpeän sijasta. Mutta sitä ei voi tietää – minulla on omat epäilykseni. 

by Ninni

Hiiriä ja ihmisiä

Me asumme sen verran metsän reunassa, että täällä näkee hiiriä aina välillä. Kerran yksi oli juoninut itsensä PuoLiskoisen auton konepellin alle! Siellä oli ilmeisen hyvä ja lämmin paikka viettää aikaa. Näin saattaa kujeilla elävä hiiri. Tänään kohtasimme kuolleen: tarkemmin sanottuna Nuppu kaivoi sellaisen jostain esiin ja riepotti sen ylpeänä suussaan PuoLiskoisen eteen. Miesparka joutui sitten kaivamaan kangistuneen, edesmenneen hiiren pois pikku petomme suusta ja eipä siinä muuta kuin hiiri roskikseen ja koira pesulle! Sen verran perusteellisesti se oli kolunnut hiiren asuinsijat.

Muistan vanhasta kokemuksesta koirien pitävän kaikkea ihmisiä inhottavaa tavattoman mielenkiintoisena. Sama pätee kissoihinkin. Siinä suhteessa on meissä nisäkkäissä paljon eroja!

Koko ikonimaalauskurssin ajan mietin alkaako koira kenties voida pahoin täällä kotona sen hiiren vuoksi. Vaikka raato oli tuoreen oloinen, niin eihän se silti ole mikään hygieninen leikkikalu. Ainakaan vielä ei ole ilmennyt pahoinvoinnin oireita. Huominen päivä on tätä päivää viisaampi?