Avainsana: muutto

by Ninni

38 198 + 2

Tuusulan kunnan väkimäärä nousi meidän kahden myötä 38 200 ihmiseen. Kaupan päälle kunta sai kolme ihanaa karvaista asukkia, nimittäin koirat! Ostimme talon elokuussa, ja muutimme juuri ennen syksyn saapumista. Muutto oli taas kerran elämää suurempi koettelemus: tietysti tavaraa hukkui kaikessa hässäkässä, eikä kaikkea kadonnutta vieläkään ole onnistuttu paikallistamaan.

Helsinkiä ei tule ikävä. Santahaminasta jään kaipaamaan mukavia naapureita, mutta täällä on vain niin paljon parempi asua ja elää. Aluksi ajattelin Tuusulan klassiseksi valemaaseutupaikaksi. Se on kunta, mutta kunta, jossa on ainakin kolme tunnetuimpien hampurilaisketjujen ravintolaa, ja pizzapaikkoja ynnä itämaisia ravintoloita. Minun määritelmäni mukaan maaseudulla ei sellaisia ole. Väkeäkin on niin, että pieni kaupunki voisi siitä olla ylpeä. Kaupunkitunnelma on kuitenkin helppoa unohtaa täällä meidän omassa pikku paratiisissamme, jossa suuri tontti ja oma aitaus koirille luovat viihtyisyyttä.

Muuttoja ja muutoksia

Meidän muuttomme aikoihin myös Suomi alkoi muuttua. Päättäjiemme myötävaikutuksella maahan saapui yli kolmekymmentätuhatta – kas, melkein Tuusulan kunnan asukkien suuruinen määrä – erilaisilla motiiveilla varustettuja turvapaikanhakijoita. Useimpien ihmisten myötätunto esimerkiksi Syyrian kristittyjä kohtaan on varmasti aiheellinen, mutta monen ymmärrys loppuu katsellessa terveiden ja vahvojen nuorten irakilais- ja afrikkalaismiesten kansainvaellusta. Suomalaisia on taas ruoskittu sanallisesti: olemme rasistinen kansa, joka ei halua kansainvälistyä. Miksi sitä pitäisikään haluta, jos se merkitsee vaikeassa taloustilanteessa noin miljardin euron laskua veronmaksajille näin alkajaisiksi, ja sen jälkeen suomalaisten palkat polkevan ryysyproletariaatin syntymistä? Se pilkattu Impivaara vaikuttaa ihan hyvältä vaihtoehdolta tässä tilanteessa, varsinkin kun ottaa huomioon kansalaisiin kohdistuvat turvallisuusuhat seksuaali- ja väkivaltarikosten muodossa. ”Tolkun ihmisiä” ovat päättäjämme peräänkuuluttaneet. Jos tuolla ilmauksella tarkoitetaan apatiaan ja välinpitämättömyyteen vaipunutta kuhnuria, niin mielestäni sellaisia on jo ihan tarpeeksi, eikä ainakaan lisää tarvita.

 

by Ninni

Siivetön sopeutuu

Santahamina on kaunis. Ulkoilumaastot ovat maineensa vertaisia – ylimaallisen kauniita. Saaressa asuessa meri on koko ajan läsnä: se antaa rajat iltakävelyille ja muistuttaa itsestään tuulen muodossa, vaikkei koko ajan näkyisikään. Paikallinen koirapuisto on muodostunut nelijalkaisten perheenjäsenten suosikkipaikaksi. Se on tilava ja kumpuileva, siellä on hyvä Lakun laukkailla ja koiratyttöjen tutkiskella kesän ihmeitä. Minustakin se on mainio. Siellä on penkki, jolla on hyvä istua ja lukea hyvää kirjaa koirien kirmaillessa. Koivun ja pihlajan oksat kaareutuvat penkin yli, ja luonnon vehmaus ja vihreys on suorastaan ylenpalttista.

Muutimme juuri ennen vappua. Muuttofirman ihmiset varmaan katuivat ammatinvalintaansa sinä päivänä: neljä kerrosta ylös ja alas hissittömässä talossa, samalla kanniskellen painavia kirjalaatikoita tai huonekaluja. Onneksi kukaan ei kuollut siihen urakkaan. À propos, hissittömyys! Se on todellakin melkoinen miinus, jos on paikassa paljon plussaakin. Joka kerta koirien kanssa portaita kävellessä pelkään, että Laku vetää minut vielä nurin. Aluksi se ei oivaltanut rappusten ideaa ollenkaan. Nautamaista itsepäisyyttä osoittaen se jumittui välikerroksiin ja PuoLiskoinen oikeasti joutui kantamaan tuota viisikymmenkiloista pari kerrosväliä.Tämä tietysti täytti minut kauhulla, kun ajattelin PuoLiskoisen muuttoloman loppumista, ja itseäni yksin kamppailemassa porrasvihamielisen Lakritsan kanssa*. Onneksi otus teki sovinnon portaiden kanssa ja kävelee nyt ne ihan nätisti. Riski siinä on lähinnä Laksun arvaamattomuus: jos/kun se sattuu näkemään jotain mielenkiintoista, niin sitten mennään. Pelkään mitä se tarkoittaa minun kohdallani.

Eräs hieno puoli täällä asumisessa ovat ihmiset. Naapurit ovat kerrassaan mahtavia – sitä tuntee eräänlaista hengenheimolaisuutta. Kaikki ovat ystävällisiä ja joustavia, eikä jutunaiheista ole pulaa. Santahamina on myös todellinen koirien saari: täällä näitä nelijalkaisia näkee paljon, ja myös niiden välille muodostuu ystävyyksiä. Nuppu yllätti minut positiivisesti tekemällä tuttavuutta pulskan labradorin kanssa, jonka ystävällisestä luonteesta ei voinut erehtyä. Hippu on viileämpi ja pitää oman joukon seuraa vieraita parempana. Laku on osoittanut kansainvälisen orientoitumisensa ystävöimällä Espanjasta pelastettua Simeonia, rauhallista seitsenvuotiasta koiraherraa.

Santahamina on Helsinkiä, mutta sillä ei Luojan kiitos ole Helsingin negatiivisia piirteitä: ihmispaljoutta ja asfaltin ynnä kiven ylivaltaa. Itse asiassa täällä on mahdollista unohtaa kokonaan asuvansa ”Helsingissä”. Jos kaupassa ja kirjastossa ei tarvitsisi käydä, niin sitä ei muistaisikaan. Kirjastokortit muuten hankimme heti asumisemme ensi hetkinä Laajasalon kirjastosta. Se on lähin, ja siellä sijaitsee myös lähin päivittäistavarakauppa. Laajasaloon pääsee bussilla 86 – pysäkki on melkein suoraan parvekkeemme alla – ja se ajaa myös Herttoniemeen. Herttoniemestä metron kautta onkin koko pääkaupunki ihmeineen ihan käden ulottuvilla, jos kokee kutsumusta.

 

*) En jaksa nostaa sitä, saati kantaa.

 

 

by Ninni

Uusi osoite, uudet kujeet

Tämä kevät on ollut irtonaista aikaa. On tiedetty, että muutto tulee – PuoLiskoisen on aloitettava uudessa työssään virallisesti 1.5. alkaen – mutta minne muutamme ja mikä osoite? Aluksi yritimme toivotonta, eli talonmetsästystä parinsadan kilometrin päästä Uudeltamaalta. Se ei onnistunut kovinkaan hyvin. Yhtä taloa kävimme Mäntsälässä asti katsomassa, mutta siinä oli oletettua enemmän ongelmia ja reilusti runsaammin remontoitavaa, kuin mitä ensivaikutelma antoi ymmärtää. Lopputulos siltä sunnuntaireissulta: autossa itkevä vaimo (en tiedä miksi itkin, kai kyse oli pettymys ja haaveen hyvästelyn vaikeus) ja pikainen Hesburger-ateriointi.

Nyt tiedämme enemmän: uusi koti löytyy Santahaminasta. Osoitekin on jo tiedossa: 1.5. alkaen se on Hevostallintie 2 A 8, 00860, Helsinki. PuoLiskoinen saa työpaikkansa kautta tällaisen mahdollisuuden kerrostalokolmioon, jossa on Luojan kiitos luonto lähellä koiria ajatellen. Päätimme toistaiseksi tarttua tarjoukseen ja kokeilla elämää ”ihan helsinkiläisinä”. Katsotaan kuinka se lähtee sujumaan, tuleeko koiristamme kulmakunnan kauhu vai ihmisten ikuinen ilo. Siihen välillekin mahtuu toki paljon vaihtoehtoja. Neljäs kerros hissittömässä talossa hiukan arveluttaa – pelkään Lakun kaatavan minut portaissa. Tällainen tapahtumahan voisi johtaa suoranaiseen tragediaan ja menehtymiseen, jos huonosti kävisi! Mutta olkaamme optimisteja.

On ollut erikoista elää ilman tiedettyä osoitetta. Se on ollut nöyryyttä opettava kokemus: ainoa kotimme on oikeastaan tämä ruumis, jota sielumme asuttaa. Toisaalta se on ollut myös hermostuttavaa – lopullisen päätöksen puuttuminen on tehnyt elämästä epämääräistä. Elämä on kiemurrellut kuin ankerias käsissämme, liukkaana ja mahdottomana pitää paikallaan. Nyt kiemurtelun aika on onneksi päättynyt, ja epävarmuus vaihtunut varmuudeksi.

by Ninni

Kallosta mittaa!

Internet tarjoaa nykyisin mahdollisuuden lähettää omaa sylkeään aina valtameren taakse Yhdysvaltoihin, jossa näytteestä laaditaan DNA-profiili. Maksua vastaan saat tietää esivanhempiesi maantieteellisestä historiasta: mistä he tulivat, minne menivät – mistä näytteen lähettäjä siis on ”kotoisin”. Minua on aina kiehtonut tämä mahdollisuus, vaikka en olekaan toistaiseksi saanut itsestäni irti paketin tilaamista. Tiedän myös esivanhempieni vaiheista enemmän kuin kenties moni muu, joten siinäkään mielessä se ei ole tuntunut tulenpalavan tärkeältä prioriteetilta. Mutta kiinnostus on olemassa, ja se kytee – kenties jonakin päivänä?

Sitä odotellessa olen perehtynyt erään facebook-ystäväni kautta toisenlaisiin alkuperääni koskeviin tutkimusmenetelmiin. Kyseessä on kallonmittaus ja ihmisen fysionominen arvointi. Ystäväni on kertonut, että vielä 60-luvun alkupuolella suomalaisissa kouluissakin puhuttiin niistä roduista, joista suomalaiset kansana koostuvat: lähinnä pohjoisesta ja itäbalttilaisesta. Aikana ennen poliittisen korrektiuden rantautumista oli kuuleman mukaan ihan tavanomaista, että oppilas pyydettiin luokan eteen, ja muut yrittivät silmämääräisesti arvioida hänen lähtökohtiaan, eli oliko kyseessä itäbalttilainen, lyhytkalloinen ihminen, vai pohjoista rotua edustava pitkäkalloinen kansalainen. Ennen vanhaan kallonmittaus oli jopa niin suosittua, että sitä varten oli ihan omanlaisensa työkalukin, nimittäin kalloharppi.

Kiinnostuin tästä kovasti, koska olen usein ihmetellyt meidän suomalaisten ulkonaista monimuotoisuutta. Esimerkiksi mieheni ja minä tunnumme joskus olevan aivan eri rotua: hän on pitkä, vaalea, ja kasvot ovat kapeat ynnä kallonsa pitkä, tai ainakin pitempi kuin minun. Hänen ihonvärinsä taittuu punaiseen – tämä lipsahtanee nyt jo kosmetologian puolelle, mutta onhan sekin kiintoisaa. Minä olen lyhyenlainen varreltani, poskipäät ovat korkeat, ja arvelisin olevani lyhytkalloinen (brakykefaali). Olen myös tummempi kuin PuoLiskoiseni, ja ihoni taittuu keltaiseen. Hän palaa, minä rusketun. Olen tietysti aina nähnyt tämän eron, mutta en ole pohtinut sen syitä tarkemmin. Olen ajatellut, että PuoLiskoisen juuret Hämeessä voisivat vaikuttaa jotenkin tähän, mutta olennaista on juuri se ”jotenkin” – en ole lähestynyt asiaa sen syvällisemmin. Mutta nyt olen kehittänyt melkeinpä pakkomielteen asiasta.

Itse olen geneettisessä mielessä sekoitus: minussa on slaavilaista ja saksalaista verta näiden kotoisten ominaisuuksien lisäksi. Periaatteessa olisin kai voinut syntyä erilaisiin fyysisiin piirteisiin, erilaiseen muotoon ja kuosiin. Jostakin syystä minulle jaettiin kuitenkin juuri nämä kortit. Perin isäni huonon näön, ja äitini silmien värin. En perinyt isäni pituutta, mutta sain hänen sukunsa henkisiä piirteitä, vai sielullisiksiko niitä sanoisi. Olen itäisestä Suomesta kotoisin, ja verityyppini on O+. En usko näiden asioiden vaikuttavan älykkyyteen, mutta tunnistan itsessäni niitä piirteitä, joita stereotypia itäiselle ihmiselle antaa.

Katselen joskus ihmisiä sillä silmällä ollessani ostoksilla tai kirjastossa. Mietin näenkö pohjoisen ihmisen, vai itäbalttilaisen. Olen siksi paljon maallikko, että näitä arvioita ei voi pitää missään mielessä luotettavina, ovatpa vain yksi tapa viettää aikaa ja käyttää silmiään. En ole edes täysin varma kallonmittauksen metodista, eli kuinka se tarkalleen ottaen tapahtuu. Kuvittelin, että se on parasta mitata mittanauhan avulla (esimerkiksi vaateompelussa käytettävällä, sellaisella kankaisella), mutta ilmeisesti niin ei olekaan asian laita.

Joku täydellinen tosikko voisi nyt sanoa, että tämä kiinnostus johtaa ihmisten vääränlaiseen arvottamiseen. Minusta saan kuitenkin olla niin kiinnostunut aiheesta kuin itse haluan, varsinkin kun tiedän tässä lähestymistavassa kuuluvani ”häviäjien” joukkoon: joskus aikoinaan meitä lyhytkalloisia (tunnettuja myös kampakeraamikkoina) pidettiin alempiarvoisina kuin pitkäkalloisia (nuorakeraamisia) kanssaihmisiä. Mutta se oli ennen se. Lienemme suureksi osaksi sekoituksia me kaikki. Enkä takuulla antaisi PuoLiskoisen alistaa itseäni pelkän pitkän kallonmuotonsa suoman edun nimissä, vaan päinvastoin: taistelisin uljaasti meidän lyhytkallojen kunnian puolesta karuun loppuun asti! Iloitkoon hän kuitenkin kallonmuodostaan, kuten minä omastani.

Projekti Uusimaa etenee..

Muuttomme Uudellemaalle on jälleen yhden askeleen lähempänä toteutumista: kiinteistövälittäjä on tulossa tekemään arviota talostamme. Sitten myyntiin vaan, ja toivotaan jonkun kiinnostuvan. Kevät koittaa nopeammin kuin uskommekaan!

 

 

 

 

by Ninni

”Kaksi on kaunista kesällä..”

.. lehti puussa, ruoho maassa, tuomenkukka kolmantena”. Näin runollisesti kuvaa vanha kansa tätä kevätkesän ihaninta vaihetta, kun luonnon peitto on tuoretta ja nuorta. Vaaleanvihreä maailma, lintujen laulu siellä lomassa, kesän kudos on täydellinen.

Elämme pikkukesän aikaa. Pikkukesäksi ennen maailmassa kutsuttiin tätä aikaa toukokuun viimeisestä viikosta juhannukseen. Kylvö on tehty, ja maamies on laittanut kouransa kiinni. Odotetaan isoakesää lämpöineen ja satoineen.

Tuulen viemää

Luin uudestaan tuon klassikkoromaanin. Omassa kodissamme se joutui kirjaimellisesti itsekin tuulen viemäksi – myrskytuulen, minun, kouriini! Resuiseksi kulunut pokkari sai lähteä kirjahyllystä viimeisimmän karsimisintoni seurauksena. Nyt se tietysti kaduttaa – ikävä kyllä tämän joudun myöntämään. Minun karsimisinnostukseni ovat kuin Stalinin puhdistukset: niissä menee niin hyvää kuin pahaa, eikä johdonmukaisuus aina loista kirkkaimpana tähtenä toteuttajan tiellä.

Aina Tuulen viemää lukiessa huomaa samankaltaisuuden esimerkiksi kotimaamme ja etelävaltioiden välillä tappion hetkellä. Etelävaltioiden hienosto teki välttämättömyydestä hyveen: se kohtasi köyhyyden ja ideologisen sorron ylpeydellä ja henkisellä periksiantamattomuudella. Eipä tunnu kovinkaan vieraalta tuo asenne, kun miettii sotien jälkeistä Suomea. Tarkoitan tässä tietysti niitä ihmisiä, jotka eivät nousseet kivien alta neuvostovallan suurina ystävinä ja tukijoina.

Tuulen viemää on pian myös aikamme täällä Mynämäellä. Voikin käydä niin, että tiimalasista hiekka valuu loppuun jo vuoden kuluttua. Sitten kutsuu Uusimaa. Huoleni eivät ole suuria, mutta kyllä niitä on:

  1. Koirien sopeutuminen mahdolliseen rivitaloasumiseen (mölyhaitta, ym., onko piha niille kyllin suuri?)
  2. Mammonasta (tavarasta, kamasta, roinasta) eroon hankkiutumisen vaikeus, toisin sanoen pistääkö PuoLiskoinen siinä suuren taistelun pystyyn.
  3. Unohdanko autolla ajamisen jalon taidon, jos alan Uudellamaalla suosia julkisia kulkuvälineitä?

Onneksi nämä huolet ovat sellaisia, että niihin on ratkaisunsa. Minä suhtaudun peruspositiivisesti muutoksiin, se on luontoni mukaista.