Kaikilla automatkoilla kohtaa ainakin yhden sellaisen. Nimittäin tien poskeen – tai keskelle ajoväylää, jippii vaan – muussaantuneen eläimen. Ei ollut poikkeus tämä viimeisin Itä-Suomen reissummekaan, kyllähän niitä tuli vastaan.

Minun uskoni sielun kuolemattomuuteen saa kolauksen nähdessäni tällaisen roadkillin. En osaa aina ajatella itseäni niin kauhean paljon ylevämpänä tai erikoisempana kuin muut nisäkkäät ovat*. Toki ihmissuvun aivot ovat poikkeuksellisen kunnioitettavan kokoiset: niin kunnioitettavaa kokoluokkaa, että naisen lantio töin ja tuskin saa nämä aivot sisältävän pään synnytettyä ulos omin voimin.

Olen usein miettinyt kuoleman jatkuvan näkemisen vaikutusta ihmisen sieluntilaan. Miten sodan käyneet miehet, kuinka kävi (ja käy?) heidän uskolleen? Nyt siirrymme spekulaatioiden valtakuntaan: uskoisin äidinisäni olleen agnostikko. Nuori jalkaväen upseeri jatkosodan aikana olisiko voinut muuta ollakaan, tai muuksi tullakaan? Kun näkee tuntemiensa ihmisten muuttuvan mustuvaksi lihamössöksi kuumassa kesäsäässä? Juuri sellaiseksi kuin se yksikin pahoin turvonnut roadkill, jonka näimme tienposkessa loputtoman taipaleemme varrella. Pari tuntia sitten naurettiin yhdessä ja sitten ihminen muuttuu nopeasti pilaantuvaksi jauhelihaksi ja logistiseksi ongelmaksi.

Isänpuoleinen isoisäni oli luonnontieteilijä hamaan loppuun saakka. Hän usein huomautti, ettei nisäkästä ole tarkoitettu elämään yhtä vanhaksi kuin hän oli elänyt. Toisaalta hän myös viittasi meidän Herraamme – ainakin sellaisina hetkinä, kun väitti tämän unohtaneen hänet tänne maan päälle elämään! Äidinäiti löysi elämänsä illassa jotakin sellaista aitoa hurskautta – ehkä sitä oli ollut hänessä aina, en tiedä, mutta silloin se ainakin tuli esiin.

Nykyisin ajattelen kuolemisen olevan helppoa, vaikka en aikaisemmin ollut tätä mieltä. Tuo otteen irrottaminen on helpompaa kuin luulisimme, vapauttavaa. Ja uskon muuten myös siihen, että tätä kaikkea (maailmankaikkeutta, taivasta, maata, ihmisiä, tähtiä, yms.) ylläpitävä voima – Jumala – on hyvä ja armollinen. En usko minkään pahan tulevan osaksemme kuoleman kautta. Mitä on kuoleman jälkeen – se askarruttaa tietysti, mutta minusta on parasta jättää se sen ylenmääräinen pohdiskelu^. Nämä asiat ovat mysteerejä, joita kuvataan vajavaisin sanoin ja ilmauksin ja siihen on tyydyttävä. Me emme voi tietää, mutta uskoa voimme. Ja sillä välin yrittää tehdä parhaamme tässä elämässä.

*) Jos olisin elänyt eri tavalla, elänyt enemmän sielun elämää kuin ruumiin, niin ehkä sitten pystyisin ajattelemaan toisin. Ikävä kyllä näin ei ole asiain laita omalla kohdallani. Minun elämässäni ruumiilla on aina ollut oma vahva sijansa.

^) Monet ajattelevat suurimman osan kristityistä pitävän uskostaan kiinni kuin jostakin lapselle turvaa tuovasta unirievusta – usko suojana kuoleman pelkoa vastaan. Sopii kaikessa rauhassa ajatella niin, mutta omalla kohdallani tuo käsitys on ainakin totaalisen väärä. Kuoleman pelolla ei ole merkittävää painoarvoa kristillisyydessäni.