Avainsana: koirat

by Ninni

”Kaikki se toivoo”

Eilen kuoli kaksi tärkeää olentoa. Toinen oli tärkeä yleisellä tasolla ja toinen yksityisellä. Yleisellä tasolla tärkeä kuollut on Pentti Linkola. Lahjomaton oman tiensä kulkija, joka eli niin kuin opetti. Hän ei pelännyt ruoskia rahvasta sen synneistä, eikä katsonut asioita läpi sormien kenenkään kohdalla.

Toinen kuollut oli vain meille tärkeä, nimittäin Laku. Jälleen kerran menimme keskellä yötä Evidensiaan, jälleen kerran toivoimme, vaikka toivoa ei oikeastaan ollut. Alaruumiin halvausoireet olivat alkaneet ja menivät aina pahempaan suuntaan. Palmusunnuntain aamuna Laku lähti taivasmatkalle PuoLiskoinen saattajanaan. Itse en ollut mukana, koska Evidensiassakin vaikuttavat korona-ajan säännöt: vain yksi ihminen lemmikkiä kohti.

Luen parhaillaan (taas kerran) Paavalin kirjeitä. Kuinka hyvin hän kuvaakaan rakkautta. Se kuvaus ei kulu, vaikka uskon sen olevan pakollinen ohjelmanumero lähes kaikissa häissä. Tarkoitan nyt tätä ”Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä” -jaksoa. Ja erityisesti sitä, että ”kaikki se toivoo”. Kun rakastaa, niin toivoo. Toivoo, vaikka järki sanoisi muuta. Tahtoo uskoa, vaikka tieto ohjaisi toiseen suuntaan. Toivottomuus on rakkaudettomuutta.

 

by Ninni

Some, eli seropin sukuselvitys

Meillähän kolmesta koirastamme kaksi on sekarotuisia, eli niin kutsuttuja seropeja. Chihuahua-aristokraatti Nuppu veljeilee chihuahuan ja venäjäntoyn sekoituksen Hipun kanssa. Se ajoittain pitää järjestystä Lakulle, jonka perimästä löytyy tanskandogia, bullmastiffia, bokseria ja labradorinnoutajaa. Olin jo alistunut siihen ajatukseen, etten välttämättä saisi koskaan tietää enempää rakkaiden sekarotuisteni juurista. Tietysti olisi mahdollista tehdä koirillekin DNA-testi ihan siinä kuin meille ihmisillekin, mutta mielestäni se olisi sentään hiukan järjetöntä. Enkä usko, että DNA-testipaketeissa olisi riittävän monta testitikkua meidän koirillemme: Laku ainakin puraisisi varmasti poikki ensimmäiset kymmenen ihan vain huvin vuoksi.

Sosiaalinen media kuitenkin osaa yllättää. Aitona koiraihmisenä olen tietysti jäsenenä sekarotuisten elämää pohdiskelevissa ryhmissä. Yhden kerran satuin näkemään siellä koiran, joka oli aivan kuin Laku. Omistajansa kanssa vertailimme tietoja, ja niin vain olikin, että tämä meidän Poekaa muistuttava koira oli Lakun isosetä Rambo. Kirjaimellisti isosetä: säkäkorkeutta noin 90 centtiä, painoa kiloissa saman verran. Bullmastiffin perimää oli tässä nelijalkaisessa enemmän kuin Lakulaisessa, siitä massiivinen koko. Tässä komea näky:

Lakun isosedän jälkeen vyyhti alkoi purkautua, ja sain nähdä kuvan Pojan isovanhemmistakin. Lakun isänpuoleinen isoisä on tuo toinen vasemmalta oleva ruskea koira, jonka naamassa on paljon harmaata. Isoäiti taas on joukon ainoa musta koira. Nämä Hero ja Bella saivat pentueen, jonka eräästä poikapennusta, Aatoksesta, tuli Lakun isä sen kohdatessa eräänä keväisenä päivänä Venla-nimisen koiraneidon. Mistä sitä tietää, mihin asti Pojan perimää pystytäänkään selvittämään, kenties aina suteen asti. Mutta vaikka jäisi tähänkin, niin olen tyytyväinen! Sosiaalisen median turhuutta valittavat tarkastakoot kantaansa.

 

by Ninni

Siivetön pohtii perimää

Jokin aika sitten innostuin tilaamaan FamilyTreeDNA:lta paketin, joka piti sisällään välineet DNA-näytteen ottamista varten. Helppoa se oli: posken sisäpintaa raaputeltiin kahdella harjalla, ja harjanpäät laitettiin pieniin nestettä sisältäviin kapseleihin, jotka lähtivät matkalle kohti Yhdysvaltoja. Ja sitten joskus, viikkojen kuluttua, tulee tieto perimän salaisuuksista. Mitä kautta esivanhemmat ovat päätyneet tänne suloiseen Suomeemme?

Kiehtovaa se on. Ja tässä on kyse vain ihmisistä. Olen mietiskellyt koiriammekin, niiden geenien salaisuutta, niiden esivanhempien vaiheita. Yksikään koiristamme ei ole mitään perinteistä suomalaista rotua. Lakussa on tanskandogia, labradorinnoutajaa, bokseria ja bullmastiffia. Nuppu on puhdasverinen chihuahua-aristokraatti, ja Hippu on chihun ja venäjäntoyn sekoitus. Tässä päivänä muutamana tuumailin, että esimerkiksi Lakun esivanhemmat (koiraesivanhemmat) ovat voineet elää vaikka millaista luksuselämää. Luin Vladimir Nabokovin kirjan Nabokov Nabokovista: vauraalla venäläisperheellä oli siinä vouhottavaluonteinen tanskandogi. Kenties Lakun esivanhemmat ovat antaneet ihmisille seuraa linnoissa ja palatseissa. Nyt se on sekarotuinen, mutta jokainen rotu on mainio sinänsä, jalostettu ja hienoksi havaittu. Minusta tuntuu, etteivät sen esivanhemmat häpeäisi sitä. Kyllä se niille kunniaa tuottaa.

Kuinka kauan sitten Nupun esivanhemmat elivät Meksikossa? Siellä muinoin uhrattiin chihuahuoita: Nupun esi-isät olivat luultavasti niitä, jotka pääsivät karkuun vimmaisia takaa-ajajia. Mitä kautta Nupun tie kulki Suomeen? Venäläistä lähisukua sillä on, sen tiedän. Nupun oikea nimi ei edes ole Nuppu, vaan papereissa se on Abigail Agatha. Tuo mainio nimi olisi arkikäytössä kuitenkin hieman pitkä, joten siksi Nuppu.

Hipun esi-emän voin kuvitella loikomassa jonkun joutilaan venäläisrouvan silkkisessä sylissä. Luultavasti se on sieltä katsellut epäluuloisena vieraita. Kommunismin aikaan Venäjällä ei enää harrastettu toyiden kasvatusta – eivät kai ne sopineet sosialistisen valtion imagoon. Kai siellä koirienkin piti olla stahanovilaisia työn sankareita, täyttää koiranormeja, olla hyödyllisiä.

Joskus tuntuu kummalliselta ajatella, että koirienkin sukupuut ulottuvat tuhat, ja kymmenentuhatta vuotta taaksepäin. Esivanhempien ketju jatkuu aina varsieväkalaan, ja siitä eteenpäin elämän alkuun maapallolla.