Avainsana: kirjat

by Ninni

Kuin mettä ja hunajaa

Siivousurakan päälle uni maittoi mukavasti viime yönä. Mutta silti vaivasi kesken oleva kirja mieltä niin, että aamuaikaisella ennen herätyskelloa täytyi siihen taas iskeä kiinni.

Heikki Turusen Maalainen on nimeltään tämä mieltä vaivannut tekele. Turusen muidenkin romaanien tapaan Pohjois-Karjala on romaanissa mukana melkein kuin yhtenä kasvona henkilögalleriassa, mutta tällä kertaa päähuomio kohdistuu rakkaustarinaan. Kansakoulupohjainen maalaiskirjailija Henkka Oinonen kohtaa Savonlinnassa oopperajuhlien aikaan kulttuuripitoisen taidelaulaja Kaarina Munsterhjelmin ja väkevä suhde kehittyy kansankuvaajan ja akateemisen oopperakuorolaisen välille.

Jännityselementtiäkin on mukana: Kaarina ”Kanka” Munsterhjelm on ainakin minun amatööridiagnoosini mukaan pahasti läheisriippuvainen ja tasapainoton ihminen. Hän takertuu naimisissa olevaan Oinoseen, unohtaa autuaasti kaikki suhteen pelisäännöt (ne tyypilliset: vaimoa ei jätetä, perheasiat pidetään erillään suhteesta) ja suorastaan jahtaa miestä kuin saaliseläintä. Rakkaus, henkinen väkivalta, ystävyys, viha – ne vuorottelevat, menevät lomittain, elävät samassa ihmisessä. Suhteen lopullinen merkitys selviää vasta sen päätyttyä.

Muokkaako ihminen mielessään menneistä suhteista jotakin parempaa kuin mitä ne olivat? Aika kultaa muistot? Suurissa rakkaustarinoissa on sellainen mielenkiintoinen piirre, että ne loppuvat aina. Romaanin lopussa Oinonen kaipaa Kankaa, näkee tässä monia merkityksiä hänelle niin kirjailijana kuin miehenä – mutta entä jos rakkaustarina olisi jatkunut? Rasittavia kohtauksia, henkiset ruuvipihdit puristamassa, riippuvaisuutta, mustasukkaisuutta? Olisi voinut koko tarina saada toisenlaisen merkityksen. Pari vuotta myllytystä kestettyään on mahdollista vielä romantisoida se elämää suuremmaksi rakkaudeksi, mutta parin kymmenen vuoden jälkeen tilanne olisi voinut olla toinen.

Turusen kieli on ihanaa, kuin mettä ja hunajaa. Kuka muu enää kutsuisi naista kassapääksi? Turunen on kuin silta kalevalaisen ja nykykielen välillä, Karjalan rakastaja, huutavan ääni erämaassa.

Baletti: H-hetki lähestyy!

Baletissakin tuli pyörähdeltyä. Esiintymisen hetket lähestyvät ja joukkomme stressaa. Yksi huolehtii esiintymisasuista, toinen murehtii koreografian muistamista. Minua hermostuttaa lähinnä tuo ompelemispuoli: jos ihmiset oikein innostuvat ja esiintymisasua pitää kotona ommella upeampaan uskoon, niin mikä sitten neuvoksi? Minä en ole kaksinen ompelija. Esiintymisissä tulee olemaan paikalla lehdistöäkin.

by Ninni

Kevätmaa

Yksinäinen krookus ponnistaa kevätmaasta. Violetti hehkuu urheasti talven väsyttämää nurmea vastaan. Tien vieressä on muutama leskenlehtikin ja ilmassa tuoksuu lämmennyt maa. Pihan linnunpöntöstä käydään melkoista taistelua. Halukkaita asukkaita ovat ainakin talitiainen ja sinitiainen. Niiden takana häälyy uhkaavana kirjosiepon varjo: se voi vielä yllättää ja vallata pöntön omaksi kodikseen tiaisista huolimatta.

Polkupyöräilijöitä on äkkiä liikkeellä joka puolella. Koulutytöt kikattavat ja ravaavat kaupassa ostamassa jäätelöä ja karkkia. Joka toinen vastaan tuleva ihmisolento tuntuu päivittelevän iloisena aurinkoisen sään vaikutusta jaksamiseen ja mielialaan, enkä minäkään ole poikkeus. Kaikesta optimismista huolimatta oli pakko apteekissa poiketa ja ostaa B-vitamiinia – ihan vain varmuuden vuoksi.

Jumala(ton?)

Erik Wahlströmin kirjoittama romaani Jumala on hermostuttanut joitakin ihmisiä. Muistelen lukeneeni joko netistä tai lehdestä murinaa tuosta kirjasta, joten luin sen sitten itsekin. Minua se ei loukannut. Wahlström kirjoittaa hauskasti Jumalan, enkelien, ihmisten ja Jeesuksen tarinan aina luomisesta Jumalan eläkkeelle jäämiseen asti. Tämä kirja on romaani, ei mikään Raamatun korvike, ja sellaisena siitä voi hyvin nauttia. Totisille torvensoittajille tosin en suosittelisi.

Laterna magican jälkeen jatkoin Bergman-linjalla ja luin Anna Bergmanin tilityksen Kuuluisan isän tyttö.  Edellisessä bloggauksessani päivittelin kasvatuksella aikaan saatuja vahinkoja: Anna Bergmanin tarina vain vahvistaa saamaani vaikutelmaa. Sekä Anna että Bergmanin toinen tytär Maria von Rosen tuovat kirjoissaan esille isänsä hankalaa ja itsekeskeistä puolta. Jumaloitu teatterimies oli yksityiselämässään vaikea ihminen. Asennoituminen perheeseen, naisiin ja lapsiin oli kokonaan oma lukunsa: Anna Bergman kertoo isänsä tarpeesta ”omistaa” naisia. Bergman oli viidesti naimisissa ja siinä sivussa oli sellaisiakin suhteita, jotka eivät päätyneet avioliittoon. Anna Bergman kuvaa isäänsä ihmiseksi, joka ei välittänyt lapsista, mutta siitä huolimatta jätti jälkeensä yhdeksän perillistä.

by Ninni

Laps(u)us

Luin Ingmar Bergmanin Laterna magican. Ennen maailman aikaan lasten kasvatus oli melkoista sadismia. Ehkä ihmiset silloin eivät tienneet paremmasta, tekivät vain parhaansa: kasvattivat sillä ainoalla tavalla jonka osasivat.

Bergmanin pappisperheessä rikkeistä rankaistiin eristämällä syyllinen ensin sosiaalisesti muista perheen jäsenistä. Tämän kai piti saada rikollinen kaipaamaan terveellä tavalla rangaistusta, joka seuratessaan koostui rankasta selkäsaunasta ja pimeästä komerosta ynnä vuoteeseen menemisestä nälkäisin vatsoin. Pikantti yksityiskohta: selkäsaunan jälkeen piti suudella sen antaneen isän kättä.

Pientä poikaa motivoitiin rakon hallitsemiseen nöyryyttämällä: jos sattui vahinko, niin poika puettiin määrätyksi ajaksi punaiseen mekkoon. Tietysti sukulaiset ja perheystävätkin saivat tietää onnettomuudesta, jota kommentoitiin ja naurettiin vapaasti siinä seurustelun lomassa.

Laterna magicassa tunnistaa monia asioita Fannystä ja Alexanderista. Fannyn ja Alexanderin kammottava vanhempi on sentään "vain" isäpuoli – sydäntä kylmää kun tietää todellisuudessa piispan esikuvan olleen Ingmar Bergmanin oma isä, samaa lihaa ja verta kuin poika itse.

Kuinka monta sukupolvea kuluu, kunnes joku siinä veren ketjussa havahtuu ja ymmärtää, herkistyy lapsen tarpeille? Kuinka paljon aikaa se vie? Ei nöyryyttämällä kasva muita kuin nöyryyttäjiä ja pojasta polvi pahenee.

Lapsuuden värit

Oma lapsuuteni ei onneksi ollut selkäsaunojen ja nöyryytysten täyttämä. Minun lapsuuteni oli onnellinen lapsuus, sen värit iloisia ja kirkkaita. Tummia sävyjä siihen toivat erilaiset pelot: pelkäsin joskus järven sileää pintaa, metsän heijastumista siihen – se näytti pohjattoman syvältä silloin. Pelkäsin kuollutta, sinertävää rapua rannalla.

Heleitä ja hilpeitä muistoja: viiden ja kymmenen pennin karkit. Merirosvorahat ja avaruusrahat. Pikkukaupungin lapselle markkinat olivat suuri tapahtuma. Ne viipurinrinkelit ja markkinapallot, punoittavanenäiset helppoheikit ja halvat hyrrät. Muistan säälineeni helppoheikkejä, joilla näin käsissä sormettomia hansikkaita. Luulin niiden olevan rikki, en tiennyt niin olevan ihan tarkoituksella.

Kevään ensi uinti oli aina käännekohta. Muistan kuinka vedessä käytiin joskus huhti-toukokuun vaihteessa. Kylmää oli! Saunan ja uinnin jälkeen isä laittoi minut kerran isoisän sodanaikaiseen makuupussiin lämpenemään. Se oli ruskea, painava ja untuvainen, aivan erilainen kuin nykyajan ultrakevyet ja kirkasväriset avaruuspussit. Muistan takassa palavan tulen, oman pienen itseni lämpimässä pussissa, ihan lähellä jossain olevan unen, onnen.  

by Ninni

Leikaten ja liimaten

Olen taas askarteluinnostuksen vallassa, vaikka pääsiäiskorttikatastrofin jälkeen ajattelin jättää kaiken sellaisen sikseen. Epäonnistumisen jälkeen on hetken ajan lyöty olo, mutta aina siitä notkosta noustaan. Nyt olen alkanut väkertää postikortteja taas kerran. Kevään kuluessa ne saavat ilahduttaa (?) monia läheisiä. Jos onnistuvat siedettävästi, niin laitanpa kuvia tänne blogiin.  

Näin tänään kukon televisiossa. PuoLiskoinen sen bongasi ja osoitti minulle opiksi vastaisen varalle. Telkussa terhentävä kukko oli tumma, taisi olla peräti musta.

Karkuri

Sotaromaanista tulee väistämättä mieleen Linnan Tuntematon sotilas ja Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta. Jonkun ajatukset voivat harhailla aina Alistair McLeaniin ja hänen vauhdikkaisiin romaaneihinsa asti. Mutta kokonaan toiset kasvot antaa sodalle Helvi Hämäläisen kirjoittama Karkuri. Se antaa sodalle naisen kasvot, kotirintaman kasvot. Karkuri on kertomus rakkauden ja velvollisuudentunnon välisestä ristiriidasta.

Luin tämän kirjan jo ennen pääsiäistä ja se kummittelee yhä mielessäni. Helvi Hämäläinen on paremmin tunnettu runoilijana, joten romaani on rikas kielikuvista. Sanat eivät ole vain sanoja, ne luovat pieniä tunnelmapalasia, ihmisen ja luonnon välisen yhteyden voi aistia. Hämäläinen kertoo pienen kylän tarinan jatkosodan ajalta. Rintamalla on menossa rauhallinen kausi, tyyntä myrskyn edellä: Kannaksen suurhyökkäyksen veriset päivät ovat vielä edessä. Syrjässä kylän keskustasta elää Tyyne, jonka mies Erkki ei ole rintamalla. Hän pakoilee, asuu metsässä ja välillä kotonaankin. Koko kylä tietää tilanteen, mutta kukaan ei ilmoita asiaa viranomaisille. Kylän ihmisten suhtautuminen karkuriin ja hänen vaimoonsa vaihtelee. Moni nainen tuntuu ymmärtävän pariskunnan ratkaisun, moni mies tuomitsee.

Tilanne on suhteellisen vakaa, kunnes Tyynen raskaus muuttaa kaiken. Raskautta ei voi loputtomiin kätkeä ja salata, se näkyy ja tekee tilanteen julkiseksi. Jokainen joutuu ottamaan siihen kantaa tavalla tai toisella. Synnyttäjää on autettava, tietämättömän leikkiminen ei enää onnistu.

155 sivua pitävät sisällään kuolemanpelon, elämänhalun, rakkauden ja luopumisen. Niin vaikeaa tuomita, niin helppoa ymmärtää.   

by Ninni

Pimeitä ja epäselviä kuvia

Ei mikään koskaan ole täydellistä. Tänä pääsiäisenä meni kaksi asiaa pieleen. Ensimmäinen erhe sattui pääsiäiskorttien kanssa. Askartelinkin epäsikiön kukon sijasta. Kukot eivät ole keltaisia, ne ovat ruskeita, valkoisia, kirjavia tai jopa mustia, vaan eivät kananpojan keltaisia. Äitini kiitti kortistaan ja sattui sitten toteamaan, että oikein kaunis kananpoika siinä olikin. Minä heti valpastuin ja korjasin äidille kyseessä olevan kukon. Jälkeenpäin aloin ajatella asiaa oikein kunnolla ja varmistin asian PuoLiskoiselta, joka on näissä eläinasioissa minua tietäväisempi. Niinhän siinä kävi: tuli tehtyä kananpojan ja kukon sekamuoto, pyrstötön keltainen ihme.

Anoppikin kiitti kortista, mutta ei (hienotunteisuuttaan?) sanonut mitään siinä kuvatusta elikosta. Minä tietysti ennätin laittaa kuvat noista korteista tähän blogiin ja flickriin, kun olin niistä niin ylpeä.

Toinen raivon aihe on täysin epäonnistunut valokuvasessio viime yön ristisaatosta. Voin sanoa vain kahdessa tai kolmessa kuvassa PuoLiskoisen näkyvän edes kohtuullisesti. Ihan pimeitä ja epäselviä kuvia. Kiristelin niidenkin vuoksi hampaitani, tyytymättömyyden tunne oli suuri.

Tämän maailman tahvot

Viime viikolla matkustin Heikki Turusen kirjojen myötä köyhään ja kovan työnteon karaisemaan Pohjois-Karjalaan. En ollut aikaisemmin kiinnostunut Turusesta, mutta nyt voin suositella hänen kirjojaan lämpimästi. Ne ovat kansanperinteen aarreaitta ja Turunen kansan kuvaajana täysin kelvollinen Väinö Linnan ja Kalle Päätalon manttelinperijä.

Turunen antaa äänen niille syrjäisissä, nimettömissä kylissä asuville rintamamiehille, jotka hermonsa pilanneina ja ruumis romuna jälleenrakensivat Suomea sotien jälkeen. Suurten ikäluokkien nousu vaatimattomista oloista taloudelliseen hyvinvointiin on sekin kartoitettu tarkkaan ja yksityiskohtia säästelemättä. Yö kevään kuun on juuri tällainen suurten ikäluokkien elämys- ja kokemusmaailmaa esittelevä ajankuvaus.

Heikki Turunen on erityisesti maaseudun kuvaaja, kyläyhteisön dynamiikan herkkä tulkki. Simpauttajassa käsitellään vieraan elementin vaikutusta kiinteässä yhteisössä: omalaatuinen korpifilosofi, arvoituksellinen Simpauttaja pistää yhden kesän aikana pienen kylän sekaisin. Toisen miehen vaimon kanssa lemmiskelyt ja mitään kunnioittamaton, väkivaltaakaan kaihtamaton itsenäisyys aiheuttavat voimakkaita tunnekuohuja. Simpauttaja on kapula rattaissa, kanto kaskessa, narri ja tavattoman viisas. Häntä ei voi lokeroida, vaikka kuinka yrittäisi. Ylimääräinen palanen palapelissä sekoittaa kuvion täysin ennen poistumistaan.

Jumalan piika on kertomus arasta omatunnosta ja siitä, kuinka ihminen voidaan hiljaa tappaa työllä. Erään perheen sosiaalinen nousu torppareista ison talon eläjiksi tulee maksamaan perheen äidin ja vanhimman tyttären hengen. Jumalan piiassa on suorastaan jotain raamatullista: äidin ja tyttären menetys tuntuu jumalalliselta rangaistukselta isännän ylpeydestä.

”Hyvä aviomies” Tahvo alkaa ärsyttää lukijaa. Taitaa mies hoitaa karjansakin huolellisemmin kuin vaimonsa, joka synnytyksiin saa avuksi vain naapurin naisen ja jonka vanhemmiten kasvavia synnytyspelkoja mies pitää joutavina. Viimeinen synnytys viekin Siiri-emännän hengen. Äitipuolen tultua taloon saa vanhin tyttö Esteri tehdä raskaimmat työt ja kuolee lopulta keuhkotuberkuloosiin hiljaa ja huomaamattomasti, ketään häiritsemättä. Romaani loppuu talvisodan alkuun: vuosikymmenten raatamisen tulos, mallitila, saa saman kohtalon kuin muutkin rajaseudun talot: poltetaan, ettei jää viholliselle valmista suojaa asuttavaksi. Ankara kohtalo, mutta tuskinpa tämän maailman tahvot mitään sellaisesta oppivat.

by Ninni

Kukas kissan hännän nostaa..?

Siivetön saatan olla, mutta siitä huolimatta olen nyt liidellyt sairauden maailmaan. Päätä särkee, nenä virtaa vallattomana kuin Imatran koski ja kurkku on kipeä. Unen ja valveen raja on häilyvä: pistäydyn unessa luontevasti, palaan valvemaailmaan pehmeästi vailla siirtymävaikeuksia. 

Luin Kyösti Pietiläisen ja Juhan-Ville Kaarnakarin Legioonan isku Kolweziin. Aiemmissa Pietiläisen legioonamuisteluksissa on toisena tekijänä ollut sukulaispoika Petri Pietiläinen. Olisi kannattanut pitäytyä vanhassa ja hyväksi havaitussa yhteistyökumppanissa. Kolwez ei ainakaan minun mielestäni ole kerronnaltaan varhaisempien kirjojen vertainen, mahtaisiko syyllinen tilanteeseen olla Kaarnakari?

Tulee mieleen vanha sanonta: kukas kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse? "Caporal chef" saa niin ylitsevuotavaa ylistystä osakseen, että väkisinkin lukijassa herää epäilys. Kaikki kunnia Peters-Pietiäiselle kaikesta huolimatta. Monikaan ei uskaltaisi levottomuuksien ja sisällissotien repimään Afrikkaan – tässä tapauksessa Belgian Kongoon – henkeään kaupittelemaan.

Aloitin Doctorowin Marssin. Se suorastaan imaisi mukaansa, taas kerran. Jos pitäisi luonnehtia kirjaa yhdellä osuvalla määritelmällä, niin olkoon se vaikka testosteronipitoinen tuulen viemää.

by Ninni

Kärpäsenä katossa

Iltaa kohti olo muuttuu yhä vain flunssahtavammaksi. Niistää saa usein ja yskäkin tuntuu tekevän tuloaan. Huomenna haen auringonhattu-uutetta ja C-vitamiinia, jos ei olo parane.

Luin Taru Stenvallin Herrojen ja narrien näyttämöllä. Taru Stenvall on parhaiten tunnettu Marskin tarjoilijana: hän oli yksi niistä luottonaisista, joiden harteille sotavuosina lankesi päämajan miesten ja arvovaltaisten vieraiden ruokkiminen. Muistelmateoksessaan Stenvall avaa uusia näkymiä niin Mannerheimiin kuin hänen kenraaleihinsakin. Univormun sisällä oleva yksityinen ihminen astuu esiin. Nämä muistelot ovat kiehtovia, mutta kiehtovia ovat myös sodan jälkeiset tapahtumat.

Taru Stenvall on ollut kosketuksissa Olavi Paavolaiseen, Urho Kekkoseen, Keskon Ilmo Nurmelaan ja Nesteen Uolevi Raateeseen. Neuvostoliiton lähetystöneuvos Stepanov vilahtaa hänkin kirjan sivuilla moittimassa suomalaisten naisten ulkomuotoa ja muistuttamassa, ettei Neuvostoliitossa Marski ole korkeassa kurssissa. Työpaikkoja on ollut monia: Stenvallin CV:stä löytyvät niin Kalastajatorppa kuin Kulosaaren Casino ja Sillankorva. Taru Stenvall toimi ravintola-alalla vaativien ja laatutietoisten asiakkaiden aikaan. Silloin ei tarjottu asiakkaille Blå Bandin lisää-vain-vesi -kastikkeita.

Pidän tällaisista kärpäsenä katossa-muistelmista. Sihteerit, tarjoilijat ja siistijät näkevät usein ihmisestä sellaisia puolia, joihin eivät muut tutustu koskaan.

Minä itse

Minä on vanha juttu. Sanojen synty kertoo minän alkuperäksi 14 000 vuotta vanhan nostraattisen maailmankielen sanan mi. On siinä historiaa riittämiin, mikäli tieto paikkansa pitää! Itse taas on alunperin tarkoittanut varjoa, sittemmin ihmisen sielua, varjoihmistä ja kaksoisminää, jonka elämä jatkuu ruumiin kuoltua. 

by Ninni

Kuka pelkää mustaa miestä?

Luin Markku Rönkön Roskakuskin. Rönkkö on kotoisin mainosalalta: kyllästymiseen asti jankutettu "elämä on", se dna-mainos, on hänen copywriterin kynästään lähtöisin. Kuin myös Olvin kehotus positiiviseen ajatteluun ja Pohjolan easy living. Nokkela sanaseppo siis on kyseessä ja se näkyy romaanissakin. 

Tarinassa uraohjus Aamu hankkiutuu raskaaksi ihan vain saadakseen extreme-elämyksen. Toinen osapuoli on mies pystymetsästä: täysin tuntematon, yhden illan iloksi aiottu. Yksi asia kuitenkin johtaa toiseen ja pariskunta alkaa asua yhdessä. Aamun pikapäätös äitiydestä muuttuu katumukseksi jo heti synnytyksen jälkeen. Vauvan rajoittama arki ei kiinnostakaan ja Ilta-tyttö jää isänsä hoiviin äidin saadessa psykiatrista apua. 

Kirjassa pyritään kai kyseenalaistamaan yhteiskunnan glorifioima äitiys. Äitimyytti, superäitiys, uraäitiys. Vastuun kantajaksi nouseekin mies, isä. Joka on kaiken lisäksi roskakuski ammatiltaan. Akateemisten norsunluutornien ulkopuolelta löytyy yllättävää käytännöllistä elämänviisautta ja arjen osaamista. 

Kirjassa mainittiin ihan vain sivulauseessa vanha lasten leikki kuka pelkää mustaa miestä. Muistan sen omasta lapsuudestani. Kirjassa sitä luonnehdittiin ironisesti "sopimattomaksi" nykyaikaan nimensä puolesta. Olin hetken kuin puusta pudonnut. Minä en lapsena koskaan tullut ajatelleeksi, että leikin nimessä oleva musta mies tarkoittaisi rodultaan mustaa. Minusta mies oli ihan tavallinen mies, mutta musta väriltään. Pikimusta, kuin tussilla tai väriliidulla väritetty. Siksi kai pelkäsinkin sitä noin ajatuksen tasolla niin paljon. Rodultaan musta ihminen on yksi asia, ihan kokonaan toinen on valkoinen ihminen, joka jonkun kirouksen seurauksena on pikimusta ja vailla väriä.  

by Ninni

Toksinen tee

Ihmettelen kykyäni juoda lukemattomia kupillisia teetä. Vihreän teen terveellisyyttä kehutaan, joten voisin kai periaatteessa tuntea itseni hyveelliseksi ja todelliseksi terveen elämän mannekiiniksi. Uskon kuitenkin Paracelsuksen lailla, että kaikki on myrkyllistä, mikäli annos on liian suuri. Annos-vastesuhde et cetera.

On ärsyttävää olla tapojensa orja. Päivä ei käynnisty ilman kupillista, joka tilavuutensa puolesta on enemmän saavi kuin kuppi, mutta ulkomuodoltaan noudattaa häveliäästi teekupin ideaa. Iltakaan ei ole ilta ilman iltateetä. Oli kesä tai talvi, niin vedenkeitin ei meillä pidä lepopäivää.

Kirjallisia kaikuja

Luin Margaret Atwoodin Poikkeustilan. Se ei ole aivan perinteinen romaani, vaan koostuu yhdestätoista kertomuksesta, jotka kuitenkin nivoutuvat yhteen muodostaen johdonmukaisen kokonaisuuden.

Poikkeustilaa lukiessa kuulee kuin kaikuja Atwoodin aikaisemmista romaaneista. Eikö vain päähenkilö Nellin erikoinen pikkusisko muistuta Sokean surmaajan Lauraa? Intiasta tulleen hyönteistutkijan sopeutumisvaikeudet Kanadaan tuovat mieleen Kissansilmän. Atwood osaa luoda mestarillisia ajankuvia sota-ajan lapsista ja 60-70-lukujen radikaaleista opiskelijoista. Häntä myös näyttää kiehtovan ihmisten muuttuminen ajassa: hippihelmien vaihtuminen säännöllisiin työaikoihin ja esikaupunkikoteihin. Jossakin nykyisyyden alla elävät kuitenkin menneisyyden kerrostumat ja Atwood on kirjallinen arkeologi, joka osaa kaivaa niitä esiin.

Oli tietysti ihan pakko Poikkeustilan jälkeen alkaa lukea uudestaan Sokeaa surmaajaa.

by Ninni

Askarteluahdistus

Aloitin toden teolla pääsiäisaskartelut. Neljä korttia olen saanut valmiiksi ja vielä pitäisi muutama tehdä. Olen alkanut pohtia ihmisen arvostelukyvyn ja ajankohdan välistä yhteyttä. Askartelen useimmiten myöhään illalla tai yöllä, ja silloin ideani tuntuvat loistavilta ja toteutuskin saa sydämen paisumaan ylpeydestä. Päivänvalossa tilanne muuttuu täysin ja epätoivo valtaa mielen kortteja katsellessani. Ne tuntuvat surkean avuttomilta ja – ainakin joissakin tapauksissa – suorastaan omituisilta.

Kirjastokipaisu

Yrjö Keinonen kiinnosti minua sen verran enemmän, että oli ihan pakko poiketa tänäänkin nopeasti kirjastossa. Luin eilen Keinosen tyttären ja vävyn (Marja ja Seppo Lappi) kirjoittaman kirjan Yrjö Keinonen: taistelujen ritari ja muutama asia jäi kaihertamaan mieltä. Kirjassa pariskunta hyökkää raivokkaasti Veikko Vesteristä vastaan, joten täytyi tietysti etsiä käsiini pahennuksen aiheuttaja Kolmen kenraalin kintereillä.

Inhimilliseltä kannalta koen ymmärtäväni Lapin pariskuntaa hyvin. Neuvostoliiton romahdettua moni suomettumisen ajan voimahahmo on kokenut tarvetta selitellä tekojaan. On selvää, että Keinonen ihmisenä ja Keinonen sotilaana on kaksi eri asiaa. Lapin pariskunnan kirjasta kuultavat läpi Keinosen tyttären onnelliset lapsuusmuistot. 

Vesterisvihaa sen sijaan en ymmärrä. Sen verran olen Kolmen kenraalin kintereillä ollut, että voin sanoa kirjan tehneen minuun aivan päinvastaisen vaikutelman kuin Lapin pariskuntaan. Vesterinen toimi kolmen puolustusvoimain komentajan lähipiirissä: Yrjö Keinosen, Kaarlo Leinosen ja Lauri Sutelan, ja kirjassaan hän kuvaa huumorintajuisesti noita aikoja mukaan lukien ajanjaksoa Keinosen adjutanttina. Keinonen ei varmasti ollut Vesterisen mieleinen komentaja, mutta arvostelu ja negatiiviset asiatkin tulevat sanotuksi huumorin kukkasen koristamina.  

Perhe tuntee yhden puolen ihmisestä, mutta työtoverit ovat avainasemassa ihmistä arvioitaessa oman alansa ammattilaisena. Veikko Vesterinen kertoo monta hauskaa anekdoottia urheiluhullusta Keinosesta, mutta ei säästä kirpeää kritiikkiä kun aihetta on. Ja sitähän oikeasti oli: kulmakarvat kohosivat kotimaassamme, kun puolustusvoimain komentaja vietti aikaansa Pyhätunturissa incommunicado samaan aikaan, kun neuvostopanssarit murskasivat Prahan kevään vuonna 1968. Vesterinen käyttää ilmaisua vastuun pakoilu, jota ei voi pitää liioitteluna missään mielessä. 

Lapin pariskunnalla on omat muistonsa Keinosesta isänä ja appena. Vesterisen kirjassa tuodaan esille vaikutelma hänestä esimiehenä ja ammattikuntansa edustajana.