Pimeitä ja epäselviä kuvia

Ei mikään koskaan ole täydellistä. Tänä pääsiäisenä meni kaksi asiaa pieleen. Ensimmäinen erhe sattui pääsiäiskorttien kanssa. Askartelinkin epäsikiön kukon sijasta. Kukot eivät ole keltaisia, ne ovat ruskeita, valkoisia, kirjavia tai jopa mustia, vaan eivät kananpojan keltaisia. Äitini kiitti kortistaan ja sattui sitten toteamaan, että oikein kaunis kananpoika siinä olikin. Minä heti valpastuin ja korjasin äidille kyseessä olevan kukon. Jälkeenpäin aloin ajatella asiaa oikein kunnolla ja varmistin asian PuoLiskoiselta, joka on näissä eläinasioissa minua tietäväisempi. Niinhän siinä kävi: tuli tehtyä kananpojan ja kukon sekamuoto, pyrstötön keltainen ihme.

Anoppikin kiitti kortista, mutta ei (hienotunteisuuttaan?) sanonut mitään siinä kuvatusta elikosta. Minä tietysti ennätin laittaa kuvat noista korteista tähän blogiin ja flickriin, kun olin niistä niin ylpeä.

Toinen raivon aihe on täysin epäonnistunut valokuvasessio viime yön ristisaatosta. Voin sanoa vain kahdessa tai kolmessa kuvassa PuoLiskoisen näkyvän edes kohtuullisesti. Ihan pimeitä ja epäselviä kuvia. Kiristelin niidenkin vuoksi hampaitani, tyytymättömyyden tunne oli suuri.

Tämän maailman tahvot

Viime viikolla matkustin Heikki Turusen kirjojen myötä köyhään ja kovan työnteon karaisemaan Pohjois-Karjalaan. En ollut aikaisemmin kiinnostunut Turusesta, mutta nyt voin suositella hänen kirjojaan lämpimästi. Ne ovat kansanperinteen aarreaitta ja Turunen kansan kuvaajana täysin kelvollinen Väinö Linnan ja Kalle Päätalon manttelinperijä.

Turunen antaa äänen niille syrjäisissä, nimettömissä kylissä asuville rintamamiehille, jotka hermonsa pilanneina ja ruumis romuna jälleenrakensivat Suomea sotien jälkeen. Suurten ikäluokkien nousu vaatimattomista oloista taloudelliseen hyvinvointiin on sekin kartoitettu tarkkaan ja yksityiskohtia säästelemättä. Yö kevään kuun on juuri tällainen suurten ikäluokkien elämys- ja kokemusmaailmaa esittelevä ajankuvaus.

Heikki Turunen on erityisesti maaseudun kuvaaja, kyläyhteisön dynamiikan herkkä tulkki. Simpauttajassa käsitellään vieraan elementin vaikutusta kiinteässä yhteisössä: omalaatuinen korpifilosofi, arvoituksellinen Simpauttaja pistää yhden kesän aikana pienen kylän sekaisin. Toisen miehen vaimon kanssa lemmiskelyt ja mitään kunnioittamaton, väkivaltaakaan kaihtamaton itsenäisyys aiheuttavat voimakkaita tunnekuohuja. Simpauttaja on kapula rattaissa, kanto kaskessa, narri ja tavattoman viisas. Häntä ei voi lokeroida, vaikka kuinka yrittäisi. Ylimääräinen palanen palapelissä sekoittaa kuvion täysin ennen poistumistaan.

Jumalan piika on kertomus arasta omatunnosta ja siitä, kuinka ihminen voidaan hiljaa tappaa työllä. Erään perheen sosiaalinen nousu torppareista ison talon eläjiksi tulee maksamaan perheen äidin ja vanhimman tyttären hengen. Jumalan piiassa on suorastaan jotain raamatullista: äidin ja tyttären menetys tuntuu jumalalliselta rangaistukselta isännän ylpeydestä.

”Hyvä aviomies” Tahvo alkaa ärsyttää lukijaa. Taitaa mies hoitaa karjansakin huolellisemmin kuin vaimonsa, joka synnytyksiin saa avuksi vain naapurin naisen ja jonka vanhemmiten kasvavia synnytyspelkoja mies pitää joutavina. Viimeinen synnytys viekin Siiri-emännän hengen. Äitipuolen tultua taloon saa vanhin tyttö Esteri tehdä raskaimmat työt ja kuolee lopulta keuhkotuberkuloosiin hiljaa ja huomaamattomasti, ketään häiritsemättä. Romaani loppuu talvisodan alkuun: vuosikymmenten raatamisen tulos, mallitila, saa saman kohtalon kuin muutkin rajaseudun talot: poltetaan, ettei jää viholliselle valmista suojaa asuttavaksi. Ankara kohtalo, mutta tuskinpa tämän maailman tahvot mitään sellaisesta oppivat.