Luin Markku Rönkön Roskakuskin. Rönkkö on kotoisin mainosalalta: kyllästymiseen asti jankutettu "elämä on", se dna-mainos, on hänen copywriterin kynästään lähtöisin. Kuin myös Olvin kehotus positiiviseen ajatteluun ja Pohjolan easy living. Nokkela sanaseppo siis on kyseessä ja se näkyy romaanissakin. 

Tarinassa uraohjus Aamu hankkiutuu raskaaksi ihan vain saadakseen extreme-elämyksen. Toinen osapuoli on mies pystymetsästä: täysin tuntematon, yhden illan iloksi aiottu. Yksi asia kuitenkin johtaa toiseen ja pariskunta alkaa asua yhdessä. Aamun pikapäätös äitiydestä muuttuu katumukseksi jo heti synnytyksen jälkeen. Vauvan rajoittama arki ei kiinnostakaan ja Ilta-tyttö jää isänsä hoiviin äidin saadessa psykiatrista apua. 

Kirjassa pyritään kai kyseenalaistamaan yhteiskunnan glorifioima äitiys. Äitimyytti, superäitiys, uraäitiys. Vastuun kantajaksi nouseekin mies, isä. Joka on kaiken lisäksi roskakuski ammatiltaan. Akateemisten norsunluutornien ulkopuolelta löytyy yllättävää käytännöllistä elämänviisautta ja arjen osaamista. 

Kirjassa mainittiin ihan vain sivulauseessa vanha lasten leikki kuka pelkää mustaa miestä. Muistan sen omasta lapsuudestani. Kirjassa sitä luonnehdittiin ironisesti "sopimattomaksi" nykyaikaan nimensä puolesta. Olin hetken kuin puusta pudonnut. Minä en lapsena koskaan tullut ajatelleeksi, että leikin nimessä oleva musta mies tarkoittaisi rodultaan mustaa. Minusta mies oli ihan tavallinen mies, mutta musta väriltään. Pikimusta, kuin tussilla tai väriliidulla väritetty. Siksi kai pelkäsinkin sitä noin ajatuksen tasolla niin paljon. Rodultaan musta ihminen on yksi asia, ihan kokonaan toinen on valkoinen ihminen, joka jonkun kirouksen seurauksena on pikimusta ja vailla väriä.