Avainsana: kirjat

by Ninni

Elämästä tulee roskaa niin helposti

Siivouskoettelemukset paljastavat aina loppukesästä pieniä ruumiita ympäri kotia, niin nytkin. Yöperhoset, yö-ötiäiset, pienet ja tunnistamattomat hyönteiset ovat tulleet joukolla meille kuolemaan. Imuroin niiden kuivahtaneet ruumiit pois ja isommat poimin roskikseen talouspaperia apuna käyttäen. Ja tunnen inhon väristyksiä sisälläni sitä tehdessäni.

Kuollut perhonen lakkaa olemasta perhonen heti kuoleman hetkellä. Sitä lakkaa säälimästä ja ihailemasta, sen status on muuttunut peruuttamattomasti. Elävästä elämästä tulee roskaa niin helposti, siihen vaaditaan vain se aika, mitä kuoleminen kestää.

Yöperhosten kalpeat värit ovat muutenkin enemmän harmistusta herättäviä kuin päiväperhosten ihailua ja ihmetystä inspiroiva loisto. Kauneus vain on sympaattisempaa kuin rumuus – tunnistan tämän priorisoinnin itsessäni ja se suututtaa. Kaiken elämän pitäisi olla tasa-arvoista. Pitäisi.

Kostokirja

Luin Carina Rydbergin kirjan Korkeinta kastia. Se on kostokirja: kirjailija kertoo itsestään ja nöyryytyksen tunteistaan maalaten ympäristönsä ihmisistä vähemmän imartelevia muotokuvia. Motiivi on maksaa kalavelkoja: lukijan kannalta kirja ei anna paljon, ellei sitten itse liiku kuvatussa sisäpiirissä. Toki antoisa – joskin himpun verran irtonainen – Intian matkan kuvaus antaa jotakin myös ulkopuoliselle. 

Carina Rydberg kompastui romanttisessa mielessä väärään mieheen – miehelle Rydberg osoittautui vain käteväksi harhautukseksi, kun todellinen kiinnostuksen kohde (naimisissa oleva nainen) oli joku ihan muu. Naisen raivo tulvi yli äyräiden ja siksi syntyi Korkeinta kastia, kuvaus tukholman kuohukerman sosiaalisista suhteista, ajanviettotavoista, juhlinnoista.

Ymmärrän suuttumuksen, kirjaa en. Pettynyt rakkaus saa ihmiset tekemään hulluja – ainakin tietynlaiset ihmiset. Mitään ongelmia ei olisi, jos aikuisen iässä olevat ihmiset ymmärtäisivät muutaman asian. Ensiksikin: kaikkien pelien pelaamiseen tarvitaan aina kaksi. Jos et halua pelata lapsellisia ihmissuhdepelejä, niin älä lähde mukaan siihen –  kukaan ei nimittäin voi pakottaa. Toiseksi: ketään ihmistä ei voi pakottaa tuntemaan ystävyyttä tai rakkautta. Mitä enemmän yrität, sen enemmän kohde yrittää vältellä ja tuntee luultavasti yhä voimistuvaa vastenmielisyyttä "tyrkkyä" tuppautujaa kohtaan. Kannattaa olla ylpeä: ei tupata, jos ei tykätä. Ihmisten perässä ei kannata juosta, koska kukaan ihminen ei voi antaa toiselle onnellista elämää, elämän tarkoitusta, elämän sisällystä. Ne pitää vain löytää itse, tai sitten olla ilman.

Rydberg olisi säästynyt paljolta (myös kirjoittamisen vaivalta), jos olisi vähän vaivautunut lukemaan rivien välistä missä mennään. Peter Coyoten oloinen mies ei nimittäin alun alkaenkaan ollut kiinnostunut hänestä, ei sitten tipan vertaa.

by Ninni

Tärkeitä uutisia

Jos Machiavelli kirjoittaisi tänään, niin hän saattaisi Ruhtinaassaan neuvoa aloittamaan sodan aina olympialaisten tai muiden urheilutapahtumien aikana. Kun ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua, niin muutama ruumis ei tunnu missään.

Katselin Yahoon uutisia. Ensimmäinen, kaikkein isoin uutinen, kertoi tietysti Pekingin olympialaisista. Kuvassa oli amerikatar Mariel Zagunis, jonka kasvot ovat kuvan arvoiset, koska hän toi maalleen kisojen ensimmäisen kultamitalin. Zaguniksen naama on kuvassa vääntynyt, hän itkee – mutta toki ilosta. Jos ei tietäisi kontekstia – kultamitalia – niin voisi toisaalta luulla Zaguniksen olevan kuka tahansa nainen maailman missä tahansa kriisipesäkkeessä, joka itkee kuollutta perheenjäsentä.

Huomattavasti alempana, kuvattomien uutisten joukossa oli sitten pikkumaininta satojen siviilien kuolemasta Venäjän ja Georgian "konfliktin" seurauksena. Onhan se hyvä, että on prioriteetit kohdallaan.

Minua oksettavat Pekingin kisat. En siedä olympialaisia: niitä on liian usein ja ne kestävät liian kauan ja ne sekoittavat ihmisten päät. Vaikka niitä välttäisi tietoisesti, niin kokonaan ei voi niiltä paeta. Jotain kautta ne tunkevat kotiin. 

Mazzarella-Jansson -linjalla

Luin Merete Mazzarellan Pääsiäisen. Minusta hän on parempi esseistiikan saralla. Tove Janssonin Seuraleikki ja Kunniallinen petkuttaja olivat molemmat nautittavia – piti valvoa koko yö niiden parissa, en voinut mennä nukkumaankaan.

Tove Jansson on siunattu kyvyllä kuvata vanhaa ihmistä ilman vanhuuteen yleisesti liitettäviä sokerisia stereotypioita. Tove Janssonin vanhukset eivät aina ole niitä herttaisia mummeja, jotka odottavat lapsenlapsia vierailulle: novellikokoelma Seuraleikki käynnistyy Klaran kirjeillä ja Klara on teräväkielinen, huumorintajuinen ja suorasanainen nainen. Hän ei myöskään karta kuolemasta puhumista.

Kunniallisen petkuttajan Anna Aemelin on hänkin Persoonallisuus: kukikkaita pupuja maalaava taiteilija, viaton, hemmoteltu, antelias ja itsekäs samanaikaisesti. Lapset rakastavat kukikkaita pupuja esittäviä lastenkirjoja ja Anna Aemelin maalaa niitä, kunnes menettää viattomuutensa: taloon tulee epäluuloa ja käytännöllisyyttä edustava Katri Kling. Tässäkin kirjassa vanhus kapinoi, hän taistelee identiteettinsä puolesta, hän häviää ja voittaa. Eikä muutu maatuskanukeksi lasikaapissa, vaan pysyy elämässä mukana.  

by Ninni

Nuorena nukkunut

Luin Olof Lagercrantzin muistelmateoksen Ensimmäinen piirini. Luin sen, koska Merete Mazzarella viittaa toistuvasti tähän kirjaan omissa teoksissaan ja uteliaisuuteni heräsi. Ja olihan kiehtovaa luettavaa. Kiehtovaa ja surullista samaan aikaan.

Lagercrantzin muistelmien nimi on kumarrus Danten suuntaan, mutta toki piiri on ensimmäinen myös siinä mielessä, että kuvaus keskittyy hänen lapsuutensa ja nuoruutensa perhe-elämään. Nuoren sisaren, Agnes Charlotta ("Lottie") Lagercrantzin, itsemurha on kirjan järkyttävintä ja surullisinta antia. Alkoholin ja seksin liian aikaisin aloitetut kokeilut auttoivat murtamaan jo ennestään hauraan ihmisen ja tyttö kuoli tuskin kaksikymmenvuotiaana.

Kirjassa on veljen sisarestaan kirjoittama runo Agnes Charlotta*, joka on huikaisevan kaunis, vaikkei kirjoittaja itse siihen ollutkaan tyytyväinen. Purevassa itsekritiikissään Olof Lagercrantz arvostelee runonsa latistaneen sisaren taide-esineeksi ja sievistäneen koko jutun järjestykseen. Ei uhmaa, ei levottomuutta. 

Joskus asiat näyttävät erilaisilta, kun niitä katsoo kauempaa: runo kuvatessaan yhtä kaunista, onnellista hetkeä (nuori tyttö palmikkorinkelit korvien päällä katsoen äitiä, joka kampaa hiuksiaan peilin edessä) tytönelämässä antaa kuolemattomuuden nuorena nukkuneelle, joka muuten jäisi pelkkien kahden vuosiluvun rajaamaksi nimeksi hautakivessä. Hetki on tytön hetki – lapsi katsoo äitiä – koska mitään varsinaista aikuisen hetkeä ei tule. Ja juuri se, että hetki on lapsuuden hetki ja me tiedämme runon päähenkilön kohtalon, tekee siitä niin kauniin ja koskettavan. Yksi kaunis ja harmoninen hetki – ja kaikki ne kauniit hetket, jotka jäivät tulematta.   

Kertomus ja runo yhdessä synnyttivät halun nähdä kuvan tästä vuosikymmeniä sitten kuolleesta tytöstä, mutta sellaista en onnistunut löytämään. En edes kaikkivoivan googlen avulla. Ja mitäpä kuvalla muutenkaan? Myötätunto ei tavoita enää ihmistä, joka on ruumiinsa riisunut ja jota ei ole. Vai tavoittaako sittenkin, jollakin lailla?

Nautin muistelmien lukemisesta. Ne voivat opettaa arvokkaita asioita ihmisen sidonnaisuudesta omaan aikaansa. Lagercrantzin vanhempien asennoituminen tyttären kuolemaan voi nykylukijaa kylmätä, mutta täytyy muistaa vielä 1930-luvulla olleen erilaiset normit. On suuri kiusaus alkaa omasta ajastamme käsin tuomita ennen eläneitä, mutta oikeudenmukaista se ei ole.

*) Ingen vårdar min grav och ingen minnes mig gärna
aldrig i dödsrikets natt når mig en levande röst
En gång var jag en liten tös med hårdflätad kringla
en vid vart öra och stod tyst i sängkammardörrn
Solen sken in på blommig tapet och barnsligt betagen
såg jag vid spegeln min mor leende kamma sitt hår.

-Olof Lagercrantz-

by Ninni

Kesämieli, kesäkorvat

Lämmin jatkuu, mutta sunnuntaina se sai mausteekseen tuulen. Ramppaan Forecan sivuilla peläten joka päivä kesän loppuvan. Tänään Foreca varoittelikin viikon alun olevan viikonloppua viileämmän. Mutta ehkä siellä erehdytään, sellaista on sattunut ennenkin. Kesämieleni on yltiötoiveikas, haluton masentumaan. Kesäkorvani ovat herkät, todelliset tutkat: ne reagoivat autoradioon, kun joku siellä puhuu "loppukesästä" (miten niin loppu, elokuuhan on vielä edessä?) ja syksyn lähestymisestä. 

Victorian varjossa

Luen jo uudemman kerran Matthew Dennisonin kirjoittamaa elämänkertaa. The Last Princess: the devoted life of queen Victoria's youngest daughter on kirjan kuvaava nimi. Prinsessa Beatrice (1857-1944) oli kuningatar Victorian ja hänen prinssipuolisonsa Albertin nuorin lapsi.

Suurimman osan lapsuuttaan hän eli äitinsä leskensurun varjossa: prinssipuoliso, jota kuningatar jumaloi, kuoli Beatricen ollessa vasta nelivuotias. Kuningatar Victoria eli 40 vuotta miehensä jälkeen, mutta ei koskaan luopunut surupuvustaan. Prinssipuolison sureminen sai huikeat mittasuhteet ja vaikutti syvällisesti juuri Beatriceen, jonka tehtäväksi jäi olla äitinsä lohtu, sihteeri, seuranainen ja tuki. Kaikki yritykset aikuistua ja avioitua tyrmättiin päättäväisesti ja voidaankin pitää pienenä ihmeenä prinsessan suhteellisen myöhäisessä vaiheessa solmittua avioliittoa. Ihmeen arvoa pienentää se, että kuningatar salli sen tietäen sulhasen heikon aseman silloisessa Euroopassa pitävän tyttären miehineen tiukasti kotimaassa. 

Jälkimaailma tuntee Beatricen parhaiten äitinsä päiväkirjojen sensuroijana. Euroopan erään merkittävimmän hallitsijan päiväkirjojen kaunistelu, typistely* ja toimittaminen oli korvaamaton vahinko. Alkuperäisversiot tuhottiin ja kuningattaren päiväkirjat tunnetaan enää vain prinsessa Beatricen käden jäljiltä.

*) Kuningattaren päiväkirjat lyhenivät "toimitusprosessissa" noin kolmannekseen alkuperäisestä. Kuningatar oli itse ohjeistanut nuorimman tyttärensä tähän tehtävään: hänen kuolemansa jälkeen päiväkirjoista piti poistaa kaikki sellainen, joka saattaisi mahdollisesti loukata vielä elossa olevia ihmisiä. Pistäähän se miettimään päiväkirjojen lyhentynyttä ja siistittyä versiota. Kuinka paljon kunnioitettu kuningatar raivosi päiväkirjoissaan, syyllistyikö hän kirjallisiin kiukunpurkauksiin lähimpiään kohtaan? Tai tekikö kuten minä, piirsikö pilakuvia inhoamistaan ihmisistä? 

by Ninni

Rautavatsainen rautakansleri

Luen uudempaan otteeseen Saksan keisari Vilhelm II:n elämänkertaa. Kyseessä on aiemminkin mainitsemani Giles MacDonoghin The Last Kaiser: the life of Wilhelm II.

Olen kiitollinen, etten elänyt väärään aikaan väärässä paikassa ja saanut kutsua lounaalle Otto von Bismarckin pöytään. Pöytä oli täpötäysi: tarjolla oli hanhenmaksaa (jota rautakansleri itse erityisesti rakasti ja piti lääkkeenä ruoansulatusongelmiin), erilaisia ja eri kokoisia savustettuja kaloja, kyljyksiä, pihvejä, kasviksia. Ruokapaljous huuhdeltiin alas portviinin avustuksella. Lounasvieraan odotettiin ottavan jokaista lajia ja etenkin hanhenmaksaa piti kommentoida. Oletan, että ylistävästi.

Jopa Bismarckin vaimo Johanna von Puttkamer kritisoi miestään hänen hanhenmaksaan kohdistuvasta ahneudestaan. Suuret miehet ovat suuria miehiä lounaspöydässäkin, eivätkä anna kritiikin viedä ruokahaluaan. Valtiomies vain filosofoi saavutustensa pian unohtuvan tässä maailmassa, mutta syöty ruoka on aina syöty ja saatu ruoka, sellaisena pysyvä. Onhan se toisaalta niinkin.

by Ninni

Jasmiiniteetä

Luen selkäni ja hartiani jumiin. Toisin ei voi olla: lainasin eilen kirjastosta Merete Mazzarellan Tähtien väliset viivat: esseitä identiteetistä ja Kun kesä kääntyy: vanhenemisen taidosta. Päädyn takuuvarmasti taas niska-hartia -hierontaan, kun kruunasin kirjastokäynnin lainaamalla Tove Janssonia: Kuvanveistäjän tytär ja Nukkekaappi löysivät tien kotikultaani. Jasmiiniteen tuoksuessa on hyvä lukea ja olohuoneen vaaleanpunainen lamppu – se nojatuolin vieressä oleva – luo valoaan kirjojen sivuille.

Mazzarellat ahmaisin jo eilen. Kun kesä kääntyy on kirja, joka kaikkien viimeistään nelikymppisenä pitäisi lukea. Mitä vanheneminen on ja milloin se alkaa? Millaisena vanhus näyttäytyy kulttuurissamme, joka tuntuu palvovan fyysistä nuoruutta ja sulkevan vanhat marginaaliin? Kuinka käsitys vanhuudesta tulee muuttumaan suurten ikäluokkien vanhetessa? Suuret ikäluokathan loivat nykyisen nuorisokulttuurin, eikä ole luultavaa nähdä heitä istumassa keinutuolissa sukkaa kutomassa heti 60-vuotispäivien jälkeen. 

Itse olen huomannut hienoisen asennemuutoksen onnittelukorteissa. Ei ole paljon aikaa siitä, kun 60-vuotiasta onniteltiin arvokkailla, kasteisen ruusukimpun kuvan koristamilla korteilla. Nyt kauppojen korttihyllystä (jota säännöllisesti plaraan, korttien ihailija kun olen) löytyy jo huumoripitoisia kuusikymppiskortteja, joissa korostetaan maljan kohottamisen tärkeyttä ja syntymäpäivälapsen nuorekkuutta. Ruusukimppukortit on yhä suuremmassa määrin suunnattu ikäryhmälle 70+. 

Ikääntyvälle ihmiselle sallitaan yhä enemmän erilaisia rooleja. Perinteisen sukkaa kutovan mummon rinnalle on tullut aktiivisia isoäiti-ikäisiä, jotka joogaavat ja ovat työelämässä ja matkustavat ja kokevat romansseja. Veistelevät vaarit ovat hekin historiaa: nyt kypsät miehet lähtevät maailmanympärimatkoille ja chättäävät netissä, eivätkä tosiaan tarvitse nuoremman sukupolven apua tietotekniikkaan liittyvissä asioissa. 

Balettituntilaisten kanssa kerran puhuimme siitä, että vielä 20 vuotta sitten olisi oudoksuttu ajatusta esimerkiksi 40-vuotiaasta naisesta balettitunnilla. Odotukset 40-vuotiaan tavoista viettää vapaa-aikaa olivat vähän erilaiset ja tiukemmat. 

Minusta on hyvä, että nykyisin on useampia tapoja olla vanha/iäkäs/kypsä/seniori. Ettei kaikkia sullota samaan muottiin. Vai sullotaanko sittenkin? Entä jos kuusikymppinen haluaisikin jo olla "vanha"? Jos hän ei jaksakaan viedä lastenlapsia Lintsille tai Särkänniemeen, vaan mieluummin olisi kotona ja leipoisi pullaa ja kertoisi tarinoita lapsuudestaan? Annetaanko nykyisin ihmisen enää vanhetakaan omilla ehdoillaan, vai onko siitäkin tullut suorittamista. 

by Ninni

Fredrika

Yöllä oli raju ukonilma. Me heräsimme siihen molemmat, PuoLiskoinen ja minä. Ukkosen täytyi olla suoraan yllämme, niin kovia olivat jyrinät ja paukahdukset. Ja entäpä sade sitten! Piiskasi maata kuin olisi halunnut kurittaa sitä. Se kuulosti raipan iskuilta. Jo pelkästään siihen ääneen olisi voinut herätä, vaikkei ukkosta olisi ollutkaan. 

Hiippailin nojatuoliin lukemaan Merete Mazzarellan kirjaa Fredrika Charlotta o.s. Tengström, kansallisrunoilijan vaimo. Fredrika Runeberg on monille tuttu vain runebergin torttujen reseptistä, vaikka on hänen kynästään muutakin lähtenyt, esimerkiksi historiallisia romaaneja. Hänen kirjailijan maineensa ei ole säilynyt jälkipolville siinä mittakaavassa kuin miehensä Johan Ludvigin, mutta oikeudenmukaisuuden nimissä on sanottava Fredrikalla olleen kirjoittamisen lisäksi hiukan muitakin kiireitä: hänen osalleen lankesi kahdeksan lapsen synnytys ja hoito, taloudenhoito, Runebergin lukuisten vieraiden kestitseminen ja eläminen itsekeskeisyyteen taipuvaisen ja rakastumisalttiin miehen vaimona.

Fredrika Runebergiä on aina pidetty ihanteellisena kansallisrunoilijan vaimona. Hän oli sivistynyt, mutta ymmärsi myös taloudenhoidon päälle. Hän tuli vaikutusvaltaisesta perheestä, mutta oli soveliaan vaatimaton ja nöyrä, aina antaen etusijan miehensä tarpeille. Hän oli kontaktissa aikansa merkittävimpiin kulttuurivaikuttajiin (esimerkiksi Snellman, Lönnrot ja Topelius kuuluivat tuttavapiiriin ja koko iloinen Lauantaiseura), mutta sieti kiltisti ympärillään myös miehensä pikku ihastuksia alkaen joidenkin kanssa jopa kirjeenvaihtoon. Mitäpä mies muuta voisi vaimolta vaatia?

Kirjaa lukiessa alkaa kuitenkin pohdiskella "Friggan" alistuvuutta toisestakin näkökulmasta. Ehkä se ei ollut puhtaasti Fredrikaa, vaan esirippu, jonka suojassa hänen omat pyrkimyksensä ja kunnianhimonsa saivat rauhassa viettää juhlaa. "Fiken" pelasi peliä sen sääntöjen mukaan, hän ei huijannut. Merete Mazzarella sanoo naulan kantaan heti ensimmäisessä luvussa todetessaan Fredrika Runebergin olleen hyvin tietoinen patriarkaatin epäoikeudenmukaisuudesta – mutta sisäistäneensä sen silti.

Täydellisen vaimon roolin luominen voi sekin kai olla kunnianhimo itsessään ja mitä vaikeammaksi se käy – miehen ollessa piittaamaton ja/tai jollakin tasolla naisiinmenevä – niin sitä suuremman haasteen se muodostaa ja sitä suurempi on siitä saatu kunnia. Näinkin voi ajatella. 

by Ninni

Käy Muumilaaksoon!

Luin Tordis Örjasaeterin* kirjoittaman kirjan Tove Jansson: Muumilaakson luoja. Kuulun niihin ihmisiin, jotka ovat aikaa sitten murhanneet sisäisen lapsensa^, koska olen aina nauttinut muumeista hyvin valikoiden: minun vinkkelistäni osa Muumilaakson tarinoista on loistavia ja osa pelkästään ikävystyttäviä. Muumien luojan oma elämä on tainnut olla kiinnostavampaa kuin hänen kirjojensa sivuilla seikkailevien pulleiden peikkojen.

Tove Marika Jansson syntyi vuonna 1914 helsinkiläisen taiteilijaperheen esikoiseksi. Isä Viktor Jansson oli kuvanveistäjä ja ruotsalaissyntyinen äiti Signe Hammarsten oli persoonallinen kuvataiteilija, piirustuksen opettaja, Ruotsin tyttöjen partioliikkeen perustaja, postimerkkien suunnittelija – monitoiminainen sanan varsinaisessa merkityksessä. Perhe eli täyttä boheemielämää Helsingin Katajanokalla, Luotsikatu neljän ateljeehuoneistossa, huolimatta molempien vanhempien porvarillisesta taustasta ja äidin perheen papillisesta painolastista. Tove Janssonin elämän ensimaisema oli vanhempien ateljee, jossa pikku-Tovella oli isänsä nikkaroima oma parvi ja kesäisin mentiin Suomenlahden saaristoon. Rahaa ei koskaan ollut runsaasti – kukapa taiteilemalla rikastuisi – mutta elämä oli taatusti aina jännittävää. Tove Janssonin vanhemmat innoittivat häntä Muumimamman ja Muumipapan hahmojen luomisprosessissa. 

Örjasaeterin kirja on kirjoitettu muumien hengessä: Tove Janssonin elämää käydään läpi lyhyiden kertomusten avulla, joita muuten somistavat muumiaiheiset kuvat. Mikään pikkutarkka elämänkerta tämä ei ole, vaan kokoelma tarinoita, sukumuisteloita, tuokiokuvia. Ja sellaisena viehättävä, helpommin lähestyttävä kuin tipitarkka elämänkerta alaviitteineen. Täytyy varmaan seuraavaksi lukea Tove Janssonin lapsuuskuvaus Kuvanveistäjän tytär. Kesäkirjan olenkin tänä kesänä lukenut jo kaksi kertaa – en saa siitä tarpeekseni!  Örjasaeterin ansiosta tiedän Kesäkirjan isoäidin olevan Tove Janssonin äiti Ham ja Sophia-tyttö on Toven pikkuveljen Per Olovin tytär. 

Keskellä viikkoa

Vyötän itseni taisteluun pölyä ja likaa vastaan: on jälleen Siivouskoettelemuksen aika. Lahjoin ja motivoin itseäni ostamalla ihanan lilan mekon. Sitä voi pitää missä vain, siinä mekkosen hyvä puoli.

*) Örjasaeter on norjalainen. Hänen nimensä ensimmäinen kirjain ei oikeasti ole Ö, vaan se norjalaisten käyttämä, poikkiviivan halkoma O.  

^) Ei haittaa mitään, en sure menetystä.

by Ninni

Äänikirja, tuo automatkojen pelastus

Pitkät automatkat muuttuvat siedettäviksi – nautittavia ne eivät ole koskaan – äänikirjojen ansiosta. Olimme Itä-Suomessa synnyinseuduillani, mutta matka sinne kului muinaisen Egyptin maisemissa: lainasimme kirjastosta Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen ja kuuntelimme sitä. Kotiin päästessämme ennätimme juuri väärän kuninkaan päivään asti, eli palvelija-Kaptahin henki on pian höllässä.

Kirja on luettuna erilainen elämys kuin kuunneltuna. Sinuhe on vanha tuttavani – luin sen ensimmäisen kerran 12-vuotiaana. Kirja lienee hyvä silloin, kun sillä on annettavaa vähän kaiken ikäisille lukijoille. 12-vuotiasta lumosivat ja kammottivat muumioinnin taidonnäytteet ja Kuoleman talo. 36-vuotias keskittyy romaaniin filosofisena opuksena rakkaudesta, rakkauden saavuttamattomuudesta ja ihmisluonnosta.

by Ninni

Kesäyöt

Kesäyö on erilainen kuin päivä. Kaikki rauhoittuu, äänet naapuristossa vaimenevat ja kuolevat pois. Keskiyön kumpaakin puolta laulavat enää vain linnut. On hyvä mennä pihalle ja ihan vain olla vaalean taivaan alla. Kaupungit eivät koskaan hiljene, mutta täällä on rauha. Aamuyön tunteina aurinko alkaa jo poltella mäntyjen runkoja oranssinpunalla ja linnut lisäävät volyymia. Viimeistään kello neljän aikaan yö kumartaa ja siirtyy takavasemmalle – aamu on koittanut.

Ensimmäisenä kesänä täällä Mietoisissa menin ulos melkein joka yö. Tuntui vain niin ihmeelliseltä tehdä niin, vailla vaaraa joutua kummastelevien katseiden kohteeksi.

Kuinka yksi asia johtaa toiseen

Simone de Beauvoir kirjoitti Ranskan ja Algerian välisestä sodasta 1954-1962. Kauhistuneena hän kuvasi erityisesti ranskalaisen osapuolen harjoittamia siviilien kidutuksia ja surmatöitä. Olihan se tosiaan aika paksua, ottaen huomioon ajankohdan: toisesta maailmansodasta ei ollut kuin kymmenkunta vuotta – huonoa peeärrää parhaimmassa tapauksessa, pahimmassa mahtava skandaali. 

Natsien epäinhimillisyys oli huudettu katoilta & tuomittu yleisesti ja sitten tehtiin itse antaumuksella täysin vertailukelpoisia pimeyden töitä. Algerialaisetkaan eivät puhtain paperein selvinneet sotatoimista, vaan FLN (Kansallinen vapautusrintama) syyllistyi sekin veritekoihin siviilejä, vanhuksia ja lapsia, kohtaan.

Ranskan hallinnon kannalta sen siirtomaiden itsenäisyyspyrkimykset olivat tuhoisia: niin Indokiinan (tutummin Vietnam) kuin Algeriankin sodat johtivat niin kutsutun neljännen tasavallan romahtamiseen. 

Mietiskelin tänään paljon tätä Algerian itsenäistymiseen johtanutta sotaa. Ja sitten – kas kummaa – kirjastossa eteen suorastaan hyppäsi Jaakko Sarlin-Lappeteläisen ja Heli Santavuoren kirjoittama Legioonan sotilas: suomalaisen muukalaislegioonalaisen muistelmat Algerian sodasta 1954-1959. Lainasin sen. Vielä en ole ehtinyt aloittaa, mutta pian se hetki koittaa.