Otsikon sitaatti on Runebergiä, vanhaa kunnon Vänrikki Stoolia. Von Essenin kuvaus voisi sopia myös Karin Ehrnroothin isälle. Ainakin päätellen hänen kirjoittamastaan kirjasta Isäni oli nuori sotilas, min fader var en ung soldat.

Kirjakaupassa kirja ei rohkaise tarttumaan kiinni. Se näyttää liian suurelta ja hankalasti luettavalta. Kirjatoukka katsoo kirjaa toisin kuin taiteilija, kirjatoukalle luettavuus tulee ensin ja visuaalisuus vasta sen jälkeen. Joitakin lukijoita voi myös vieroittaa kirjoittajan valitsema kaksikielisyys: jokainen kirjan sivu on jaettu viivalla kahtia, toisella puolella on suomenkielinen teksti ja toisella sama teksti on ruotsiksi.

Sisältö on kuitenkin tutustumisen arvoinen. Moni muistaa kenraali Ehrnroothin itsenäisyyspäiviin kuuluvana hahmona, mutta tämä kirja tuo esille toisen puolen: perheenisän ja koti-ihmisen. Tekstissä on jotakin uskomattoman seestynyttä, tuntuu kuin kirjoittaja olisi löytänyt sopusoinnun ristiriitaisten ja repivienkin tunteiden jälkeen. Karin Ehrnrooth kuvaa isäänsä niin hyvässä kuin pahassakin: lukija kohtaa karismaattisen ja esiintymiskykyisen julkisen ihmisen, joka kotonaan on ajoittain liian kiivas ja ajattelematon isä. Sota on läsnä aina, vaikka sitä ei ihannoida. Se tunkeutuu lastenkin elämään erilaisissa muodoissa. Isän kirjoittamat puheet, joita koko perheen on kuunneltava, sodassa omaisiaan menettäneiden syyttävät puhelinsoitot outoihin aikoihin – on kuin perhe eläisi kahdessa ajassa, joista toinen on aina sota-aika. 

Kuvia on paljon ja ne kattavat koko 1900-luvun. On kuvia Adolf Ehrnroothin vanhemmista ja sisaruksista, kuvia perheen kodista ja joulunvietosta Turun Kakskerrassa, kuvia matkoilta Tanskasta ja Saksasta. Kuvia ei kuitenkaan ole niin paljon kuin kuvittelin ottaen huomioon kirjoittajan taiteilijataustan. 

Tekstissä on jokaiselle jotakin. Mikään sotahistoriallinen teos tämä ei ole, mutta sotatapahtumiakin käydään hiukan läpi. Pääpaino on kuitenkin sodan vaikutuksella ihmiseen, kuinka se muuttaa miehen lopullisesti. Muistaakseni jossakin on sanottu sodasta toipumisen vievän kansakunnalta kolmen tai neljän sukupolven verran. Ja kuinka totta se onkaan. Olisi tavattoman naiivia uskoa ihmisten voivan elää rintamaolosuhteissa neljä vuotta ja tulla sitten kotiin ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. 

Erityisesti vanhat valokuvat ovat tämän kirjan todellisia aarteita. Ihminen elää niin tässä ja nyt, meille vanhat ihmiset ovat aina olleet vanhoja. Helposti unohdamme heidän kerran olleen nuoria ja tietämättömiä elämän tulevista käänteistä.

Nyt se on sitten todistettu: lännellä ei ole mitään yksinoikeutta pinnalliseen hömppäkulttuuriin. Osaavat idän naisetkin, siitä todisteena Rajaa Alsanean Riadin tytöt, jonka tänään luin.

Sitä helposti kuvittelee elämän hunnun takana olevan jotenkin syvällisempää, pakotetun vakavamielistä, mutta näin ei ole asian laita. Nainen on nainen ja mies on mies, vaikka sukupuolten väliset suhteet kehittyvätkin valvotuissa oloissa.

Saudinainen on monessa mielessä paradoksi. Hänellä ei ole samaa oikeudellista asemaa kuin miehellä, mutta esimerkiksi avioliittoja solmittaessa naisenkin sana painaa. Anopit katselevat naisten keskisissä tapaamisissa miniäehdokkaita pojilleen, koska kukapa muukaan sen tekisi? Miehet, tulevat appiukot ja sulhaset, eivät saa tavata eivätkä nähdä nuoria naisia vapaasti. Avioitumisikäisen miehen äidit, sisaret ja tädit ovat siksi tärkeässä asemassa. 

Alsanean kirja kertoo neljästä nuoresta, etuoikeutetusta saudinaisesta. Ulkomailla opiskelu, kalliit autot ja laatukosmetiikka ovat osa tyttöjen elämää, mutta paine löytää Se Oikea on suurempi kuin lännen naisilla. Riadin tytöt eivät ole pyhimyksiä huolimatta siitä, että asuvat tunnetusti konservatiivisessa yhteiskunnassa: tapahtuu lankeemuksia, raja-aitoja ylitetään salaa ja joskus julkisemminkin. Tästä kaikesta kertoo kirja hauskalla, mutta kuten sanottu, pinnallisella tavalla. Erityisen häiritsevää on jatkuva englannin idiomien heittely tekstin joukkoon. Sitä konstia pitäisi käyttää harvoin ja harkiten, niin kulunutta se on. 

Aina yhtä järkyttävää on huomata saudien syrjivä suhtautuminen shiiamuslimeihin. Monelle länsimaalaisellehan islam on kuin mikäkin tiiliskivi: yksi, kiinteä ja kova uskonnonkappale. Sunnilaisuutta edustava Saudi-Arabia, jossa wahhabismi jyllää, ei kuitenkaan pidä shiioja juuri muuna kuin kakkosluokan kansalaisina. Tästä johtuen monet shiiavähemmistöön kuuluvat ovat päätyneet maanpakoon.

Periaatteessa muslimimies voi halutessaan avioitua juutalaisen tai kristityn ("Kirjan kansaan" kuuluvan) naisen kanssa.  Perheessä miehen katsotaan luonnostaan vahvempana päättävän lasten uskonnosta ja siksi miehelle sallitaan profeetan esimerkin mukaisesti juutalaiset ja kristityt kumppanit. Musliminaiselle ainoa sallittu aviokumppani on muslimimies. Tämä ei kuitenkaan koske shiioja: eräs romaanin harmittavimmista episodeista koski sunnitytön ja shiianuorukaisen keskinäistä vetovoimaa ja sen rumaa loppua uskonnollisen poliisin (mutawwa) käsissä.

Olen lukenut Märta Tikkasen avioliittokuvausta Kaksi: kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta. Kirjan nimi jo herättää ajatuksia. Avioliitossahan pitäisi ihmisiä olla kaksi ja perheessä mieluiten kaksi aikuista. Kirjaa lukiessa vain tulee mieleen, että tuossa liitossa aikuisia olikin vain yksi. Ja perheessä miehen asemasta mieslapsi, joka ei (muka) saa paistia uuniin, vaikka vaimo on sairaslomalle määrätty kävelykepikäs. Mieslapsi, jonka ryyppääminen ja egoismi vaikuttavat koko perheeseen, eikä vähiten lapsiin. Mies hoitaa omien kirjallisten kunnianhimojensa tyydyttämisen oli lapsia yksi tai viisitoista. Vaimo sen sijaan joutuu vaipparallin, ruoanlaiton ja kotihommien jälkeen etsimään yöstä minuutteja oman luovuutensa hetkille. 

Kirjasta välittyy kyllä puolisoiden välinen syvä tunne – siinä mielessä heitä oli kaksi – mutta itse olisin osoittanut ovea moiselle miehelle. Tai astunut siitä ulos itse. Ehkä minulta puuttuu hoivaamisvietti: en oikein tunne vetoa näihin mieslapsiin.  

Kirjassa oli kuitenkin aika hauska anekdootti Henrik Tikkasen visiitistä eräässä saaristolaiskaupassa. Hän oli kysynyt Fazerin suklaata ja saanut vastaukseksi, että kaupassa on vain Pandaa. Fazeria ei voi hyllyille ottaa, se kun ostetaan heti pois! 

2 x Ian McEwan

PuoLiskoinen ja minä luemme kumpikin Ian McEwania. PuoLiskoinen sai juuri loppuun Rannalla ja itse luin Amsterdamin. Syksyiset lomapäivät ovat kuluneet nopeasti – liian nopeasti. Niihin on kuulunut barokkimusiikkia, kermatoffeeta, kirjastokäyntejä, hulluja elokuvia ja hyvää ruokaa. Syksyn värit ovat huikaisevan kauniita erityisesti pihavaahterassa. Huomaan pelkääväni tuulisia säitä ja lehtien liitämistä maahan. Tahtoisin ajan pysähtyvän juuri tähän syksyn vaiheeseen edes pieneksi hetkeksi.