Avainsana: kirjat

by Ninni

”Nuutin syötin, Nuutin juotin..”

Sitkeimmätkin joulun viettäjät lopettavat ilakoinnin Nuutin päivään. Menneinä aikoina tämä oli sitä aikaa, kun oluttynnyrit tyhjennettiin ja hassunkuriset nuuttipukit kulkivat talosta taloon kestityksen toivossa.

Meillä joulusta muistuttaa enää pihalla pikkuruisia valopisteitä kantava komea tuijamme. Onneksi nuo pienet valot eivät ole mitenkään liian "jouluisia", vaan niitä kestää katsella pitempäänkin. Tulevana viikonloppuna taitaa PuoLiskoinen taas saada tehtäväkseen nousta tikapuille ja riisua tuija valoistaan.

Saksista, hunajasta, muistamisesta

Luin Vladimir Nabokovin muistelmateoksen Puhu, muisti. Parhaiten Lolitastaan tunnettu kirjailija kuvaa siinä lapsuuttaan ja nuoruuttaan tsaarin Venäjällä. Nabokovin isä kuului siihen joukkoon, joka ehkä tervehti ilolla maaliskuun porvarillista vallankumousta, mutta joka kauhistui lokakuun vallankumousta ja jonka tuo jälkimmäinen kumous sai jättämään Venäjän.

Nabokovin kirjassa pari asiaa vaikutti tutulta. Ensinnäkin kirjailijan tapa nähdä kirjaimet jonkun tietyn värisinä. Itse en ajattele kirjaimia väreinä, mutta minulle ihmiset ovat värejä. Esimerkiksi PuoLiskoinen on metsänvihreä. Omaa väriäni en näe – ehkä tarvitaan ulkopuolinen näkemään se? Toinen merkittävä havainto kirjassa koskee unta ja unettomuutta, sitä voisi pitää suorastaan meidän unettomien mottona: "Uni on maailman kaikista veljeskunnista tolvanamaisin, ja sillä on suurimmat jäsenmaksut ja törkeimmät rituaalit. – – Olenpa kuinka väsynyt tahansa, minulle on sanomattoman vastenmielistä tulla temmatuksi irti tajuisuudesta.." Laillani Nabokovkin ihmettelee niitä, jotka pystyvät noin vain nukkumaan junissa ja muissa julkisissa paikoissa. Tulla temmatuksi irti tajuisuudesta – siinäpä se, pähkinänkuoressa.  

Terapiauskovaisille voisi suositella Augusten Burroughsin surkuhupaisaa muisteloa Juoksee saksien kanssa. Burroughs varttui henkisesti epätasapainoisten vanhempien kanssa, kunnes vanhemmat hylkäsivät hänet asumaan pähkähullun psykiatrin suurperheeseen. Uuteen elämäntapaan kuului pedofiiliin tutustuminen ja koulusta vapautuminen tohtorin avustaman lavastetun itsemurhayrityksen kautta (lääkärin etiikka venyy ja paukkuu). Ulosteista ennustava, monia "vaimoja" pitävä tohtori Finch menetti myöhemmin lääkärinoikeutensa, mutta ei suinkaan mielipuolisten menettelyjensä vuoksi, vaan vakuutuspetoksen tähden. 

David Grossmanin Leijonahunaja on oivallinen tutustuttaja Simsonin tarinaan. Grossman ei lähesty tuota raamatullista voimahahmoa teologina, vaan kirjailijana ja kertomuksen analysoijana. Simsonin psykologia, hänen arvaamattomat ja rajut voimannäyttönsä saavat Grossmanilta oman selityksensä mahtajan sivullisuudesta ja ulkopuoliseksi jäämisen tunteesta. Simsonin naissuhteita tuntuu leimaavan suoranainen halu tulla petetyksi, suhde naisiin samoin kuin viholliskansaan on ambivalentti. 

Simsonin tarina löytyy Vanhasta testamentista, Tuomarien kirjasta. Nykylukijalle tuomari tuo sanana mieleen lainoppineen salkkumiehen, kuivan lakipykälien pyörittelijän. Tuomarien kirjan aikoina – noin 1200-1050 eKr – ilmauksella oli värikkäämpi merkitys. Tuomarit olivat Israelin kansan johtajia ja oikeuden jakajia. Tehtävä ei ollut perinnöllinen.

Noihin aikoihin Israelilla ei ollut mitään varsinaista keskushallintoa eikä kuninkuutta – perinnöllinen kuninkuus alkoi vasta kuningas Daavidista. Tuomarien aikaan Israelin kansa oli koko ajan ulkopuolisen uhan alainen. Israelilaiset asuttivat vuoristoja ja ylänköseutuja, mutta naapurien korkeampi sivistys ja eritoten parempi aseistus estivät tehokkaasti alavampien alueiden valtauksen. Maanviljelyksen kehittyminen oli vaikea prosessi: viljellyt sadot tuhottiin tai vietiin viholliskansojen toimesta. Uskonnollisessa mielessä aika oli ongelmallinen. Esiintyi paineita jättää Jahve paimentolaisten jumalaksi – maanviljelystä harjoittavat kokivat kiusausta siirtyä suosiolla Baalin palvojiksi. 

Tuomarit jaetaan pieniin ja suuriin. Simson kuuluu suuriin – samoin kuin muuten ainoa naispuolinen tuomari, Debora. Simson oli myös nasiiri, Jumalalle vihitty henkilö. Poikkeuksellisen Simsonin nasiiriudesta tekee sen kesto: enkeli ilmoittaa Simsonin äidille tämän pojan olevan nasiiri kohdusta hautaan asti. Nasiirilupaus ei läheskään aina ollut koko elämän kestävä: esimerkiksi apostoli Paavali teki hänkin nasiirilupauksen kolmannella lähetysmatkallaan. Nasiirin tulee välttää saastuttavia asioita: viinin juontia ja kaikkien viiniköynnöksen tuotosten nauttimista, hiusten leikkaamista ja kuolleen kanssa kosketuksiin joutumista. Simsonin tapauksessa jo hänen äitinsä noudatti viinikieltoa, olihan poika jo kohdusta asti määrätty tehtäväänsä. 

Mutta takaisin Grossmaniin. Hänen Simson-tulkintansa ovat kiehtovia. Ajatus vanhempien vallankäytöstä, ainaisesti katkaisemattomasta napanuorasta Simsonin ja vanhempien välillä on nykylukijaan uppoava. Grossman ottaa tarinan Simsonista, joka on oikeastaan melkoinen luuranko – kehikko – ja kasvattaa siihen lihan ja veren. Tietysti kaikki tällaiset tulkinnat ja selitykset ovat meidän aikamme tulkintoja ja selityksiä. Tuskinpa vanhatestamentillisen ajan ihmiset lähestyivät asioita samoin kuin me. Suuren tarinan tunnistaa kuitenkin siitä, että se puhuttelee eri aikojen ihmisiä ja mahdollistaa monenlaiset erilaiset tulkinnat. Unholaan uppoavat ajan ja paikan liiaksi vangitsemat kertomukset vailla yleisinhimillistä viehätystä.       

by Ninni

Laajoina kaarina

Luin Azar Nafisin Lolita Teheranissa. Se on kertomus kirjallisuuden professorin vallankumouksellisesta opintopiiristä, jossa luetaan iranilaista ajatusmaailmaa uhmaavia klassikoita. Klassikot, kuten esimerkiksi Vladimir Nabokovin Lolita, päätyvät peilaamaan erikoisella tavalla totalitaarisen hallinnon muovaamaa elämäntapaa. 

Nafisin opintopiiriin kuului seitsemän nuorta naista. Piirin keskustelut sivusivat kirjallisuuden lisäksi myös naisten yksityiselämää: erään avioliitossaan kärsimää pahoinpitelyä, toisen elämää tyrannisoivan pikkuveljen valvonnan alla, kolmannen haaveita muuttaa ulkomaille. Samaan aikaan käydään läpi Iranin vaiheita: islamilaista vallankumousta ja Iranin ja Irakin välistä sotaa. Ja sitä, kuinka täysivaltaisten, emansipoituneiden äitien täytyi katsella tyttäriensä kasvavan maassa, jossa naisen oikeudet kuihtuivat.   

Azar Nafisin oma elämä ahdistavien sääntöjen Iranissa vaihtui vuonna 1997 elämään Yhdysvalloissa ja professuuriin Johns Hopkinsissa.

Paikoitellen lukukokemus oli suorastaan absurdi. Kultahatulle järjestetty oikeudenkäynti erityisesti huvitti. Englantilaisen kirjallisuuden opettaminen Teheranissa on varmasti ollut kivinen tie. Jatkuva poikkeaminen asiasta, siirtyminen sivuraiteille, koko se pakko alistua pohdiskelemaan onko joku tietty romaani islamilaisen moraalin mukainen vai ei – masentava ajatus. 

Luin kirjan yhdeltä istumalta. Tuloksena oli melkoinen särky niskassa ja hartioissa, mutta oli se sen arvoista.

Kotikärpänen

Siivosin talon. Urakkaa säesti Miles Davisin musiikki. Se vaikuttaa kaikkeen: imuroinnista tulee nykivää, säpsähtelevää liikkumista. Moppaus sujuu vuoroin laajoina kaarina, vuoroin nopeina, hankaavina liikkeinä.

Imurin surina on kotikärpäsen pörinää.  

by Ninni

Kauneuden taju

Äitini kertoi mielenkiintoisen tarinan bussimatkastaan jokunen vuosi sitten. Oli eletty juuri tätä vuodenaikaa, joulu-tammikuun vaihdetta. Oli ollut lunta – kyse on sentään itärajan lähellä olevista runsaslumisista paikkakunnista – ja kello noin 16. Siihen aikaan tulee joskus "sininen hetki": aurinkoisen päivän taivaansini tuntuu heijastuvan lumisiin puunlatvoihin ja hankeen. Hetken aikaa kaikki on sinistä. 

Bussikuski oli alkanut osoitella ilmiötä äidille ja ihastella kaiken kauneutta. Sanottakoon tässä, että bussikuski oli raavas mies ja kaukana perinteisen esteetikon lookista. Ajattelen tätä pikku kertomusta aina kun suomalaisia syytellään yksiulotteisiksi tunteettomiksi jässiköiksi, jotka eivät uskalla ilmaista itseään et cetera. Niin – ja meillähän ei tietenkään julkisissa liikennevälineissä keskustella koskaan vieraiden kesken, eihän? 

Tänään näimme PuoLiskoisen kanssa toisen miehen kuvaamassa kaunista, talvista Laajokea. 

Minun vaatimattoman käsitykseni mukaan suomalaisissa ikään, ammattiin ja sukupuoleen katsomatta on yllättävän yleisenä piirteenä kauneuden taju. Se ilmenee lähinnä luonnossa: maisemien, tiettyjen vuorokaudenaikojen suorastaan hartaassa ihailussa. Yleistyksiä ei pitäisi lähteä tekemään, mutta sanonpa vain aika harvoin törmänneeni tällaiseen kauneudentajuun muilla mailla. Ihmiset ovat kyllä ystävällisiä ja puhuvat ummet lammet, mutta ehkä "sinisestä hetkestä" lumoutuva paljastaa siinä määrin kaikkein sisintä sieluaan, ettei se monelta onnistu.

Olen joskus miettinyt luonnosta lumoutumisen kyvyn suhdetta uskonnolliseen tunteeseen. Ehkä kauneuden ymmärtäminen ja siitä syvällisesti nauttiminen on sukua "jumalatunteelle" – näin joskus ajattelen. On ihmisiä, jotka eivät kykene haltioitumaan ympärillään olevasta kauneudesta. Ruskan aikaan saa kuulla ehkä luennon yhteyttämisestä ja iltaruskon ajalla taas ilmakehän eri kerroksista. Se syvempi merkitys kaiken takana jää koskemattomaksi. Silloin kirkkokin on pelkkä suuri rakennus, jolla on korkeintaan kulttuuri- ja taidehistoriallista arvoa.  

Kylmyyttä uhmaten kirjastossa

Olimme PuoLiskoisen kanssa tänään kirjastokierroksella. Käteen tarttui kaikenlaista mielenkiintoista, esimerkiksi Tommi Uschanovin Mikä vasemmistoa vaivaa, Päivi Tapolan Ajan paino: jalkaväenkenraali K.A. Tapolan elämä ja Azar Nafisin Lolita Teheranissa. Lisäksi lainasin monta, monta hyvää elokuvaa! Jacques Tatin kuolematon Enoni on toista maata ja suomalainen 50-luvun komedia Neiti Talonmies ihan vain pari mainitakseni.

Uschanovia ehdin jo aloitella, mutta sitten tulikin väsymys ja päiväuni.

by Ninni

R-kirjainta seuraa S.

Kärsimysten aakkosissa on edetty ärrästä ässään: Ratusinskajasta Solzhenitsyniin. Harmaasta toivosta Vankileirien saaristoon. Kuinka monia tapoja onkaan kiduttaa ja kiusata ihmistä, kuinka saatanallisen kekseliäitä olemmekaan siinä puuhassa.

Huomaan itsessäni iän myötä tulevan pehmenemisen. Luin sekä Ratusinskajani että Solzhenitsynini ensimmäistä kertaa hyvin (liian?) nuorena, mutta silloin ne eivät vaikuttaneet läheskään yhtä syvällisellä tavalla kuin nyt. Tietysti kauhistutti, tietysti suretti – mutta se synkkyys oli sävytöntä synkkyyttä silloin. Nyt on toisin.

Venäjä ei osoita aikomustakaan tehdä tiliä menneisyytensä kanssa. Solzhenitsynin luomaa taustaa vastaan vaikuttaa irvokkaalta tämä neuvostomenneisyyden herättely, vanhan diktatuurin sävelten ottaminen kansallislauluun ynnä muu raakuuden rekvisiitta. Muistaakseni Putin perusteli näiden symbolien kaivamista naftaliinista sillä, ettei vanhempi polvi saa tuntea eläneensä ja tehneensä työtä turhaan kommunismin aikana. Outo perustelu. Samalla logiikallahan Saksa voisi ottaa kansallislauluksi Horst Wesselin ja pitää hakaristilippua liehumassa. Muutenhan sodan elänyt sukupolvi kokisi varmaan eläneensä turhaan?

Vuoteen 1966 mennessä Länsi-Saksa oli tuominnut 86 000 natsirikollista. Solzhenitsynin laskelmien mukaan – joiden luotettavuutta minulla ei tässä ole syytä epäillä – sama tahti Venäjällä olisi vaatinut neljännesmiljoonan verran tuomittuja. Lienee tarpeetonta sanoa, ettei niitä tuomioita ja tuomittuja koskaan tullut, eikä tule. Ei korppi korpin silmää noki. 

Ajan hammas puraisee

Olen viime aikoina katsellut Kustaa Vilkunan Vuotuista ajantietoa. Yleensä luen sitä, mutta onhan siinä silmänruokaakin: paljon vanhoja valokuvia sotia edeltäneiltä ajoilta. Näin kuvissa aikuisia ihmisiä 20-luvun alussa, uutta vuotta juhlistamassa tinoja valaen. Ja ajattelin näiden ihmisten kuolleen jo aikaa sitten. Mitä he näkivät tinoissaan? Huomisen, maailman ilman heitä?

Isoisäni katseli joskus minua ja sanoi: "olet minun ikäiseni 2050-luvulla, muista silloin tämä keskustelu". Isoäitini taas osasi kertoa oman isoäitinsä tarinoita nälkävuosista 1860-luvulla. Ajan hammas puree, mutta se ei tee kerralla selvää, se näykkii ja antaa hetken aikaa olla rauhassa. Sitten se puree taas.     

by Ninni

”Iloitse maallinen puuseppä, taivaallisen Arkkitehdin suojelija..”

Tänään Kirkko muistaa vanhurskasta Joosef Kihlaajaa, Neitsyt Marian ja Jeesuslapsen suojelijaa. Tänään muistetaan myös Herran veljeä Jaakobia ja VT:n puolelta tuttua kuningas Daavidia.

Arkisemmassa katsannossa joulu alkaa kääntyä loppuaan kohti. Meillä ainakin on siirrytty jo arkiseen ravintoon. PuoLiskoisen syntymäpäivä osuu joulun ja uuden vuoden väliseen aikaan, joten se tietysti luo oman juhlansa juhlan päälle.

Lyhyitä luonnehdintoja joulun aikana luetuista kirjoista:

Irina Ratusinskaja: Harmaa on toivon väri. Luin tämän viimeksi teini-ikäisenä ja yhä vain se koskettaa. Tuntuu huimalta ajatella Suomessa elettyä 80-lukua Neuvostoliittoon verrattuna. Minun ollessani huoleton koululainen oli itänaapurissamme yhä mielipidevankeja, joista runoilemalla vangituksi joutunut Ratusinskaja oli yksi. Elävästi kuvaa kirja vangin elämää nälkälakkoineen ja mielivaltaisine kurinpitoineen. 

Leena Lehtolainen: Luonas en ollutkaan. Olihan sekametelisoppa, tämän olisi huoletta voinut jättää lukemattakin. Mielipuolinen juoni: nelikymppinen lääkeainetutkija katoaa uimareissulla ja oletetaan hukkuneeksi. Kaiken aikaa mies kuitenkin kuukkeloi jonkun lappalaisen piilopirtissä ja antaa vaimonsa ja lastensa hoitaa itsensä parhaan taitonsa mukaan. Avainasemassa ovat lääketutkijan ja hänen opettajavaimonsa päiväkirjat, joissa kumpikin sättii puolisoaan minkä ehtii. Luonas en ollutkaan tulee käsittääkseni juuri siitä: eletään arkea kuin ei mitään ja raivotaan päiväkirjalle toisesta osapuolesta. Onpa kypsää. Lisämaustetta soppaan tuo opettajavaimon päätös antaa pariskunnan tarina kirjailijan kerrottavaksi. Sitten opettajavaimon taiteilijaserkku ja kirjailija rakastuvat. Opettajavaimokin vähän ihastuu. On vähän biseksuaalisuuttakin ilmassa. Miksi tämänkin lainasin, sen kun tietäisi.

Eywind Johnson: Hänen armonsa aika. Vuonna 1974 kirjallisuuden Nobel-palkinnon saajan romaani Kaarle Suuren ajasta. Kaarle Suuri on sivuosassa, keskeisiksi henkilöiksi nousevat langobardikansan edustajat Johannes Lupigis ja herttuan tytär Angilperta. Langobardien kukistettu kapinayritys  Kaarle Suurta vastaan vuonna 776 muokkaa kummankin elämän uuteen uskoon: Johannes Lupigis kokee niin vankeuden kuin kuninkaallisena sihteerinä elämisen edut ja Angilperta päätyy voittosaaliina aina linnanrouvaksi asti. Koko keskiajan maailma on kudottuna tähän romaaniin, mutta kovinkaan uskottavana en osannut pitää Johannes Lupigiksen kiintymystä tyttöön, jota hän ei oikeastaan edes tuntenut. Ja joka myöhemmässä elämässään muuttui nykykäsitysten mukaan mielipuoliseksi väkivallattareksi.    

by Ninni

Joululiikenne sujuu rauhallisesti..

.. ja miksei sujuisi? Me emme ainakaan ole tukkimassa sitä. Emme vietä tuntikausia kireinä autossa istuen, sylissä joku kaamea suklaarasia tai pakkokukka viemisinä ja mieli pahana. Sen sijaan olemme täällä: kuusi on saatu sisään ja koristeltukin on jo huomista varten. Olen leiponut maanisella innostuksella ja kunhan tämän postaukseni postaan, niin leivon taas. Iltayö täyttyy kanelin ja muiden mausteiden tuoksusta.

Karitsasta ja Kalevalasta 

Luin Terho Pursiaisen kirjan Karitsan kiukku. Ihan mielenkiintoista luettavaa, tosin en ollut aivan varma siitä mihin kirjoittaja tähtäsi. Kai se oli sitä samaa vanhaa, kristinusko on käsitettävä vertauskuvallisesti ja sen sanoma (sielun kuolemattomuus, kadotus yms.) ovat vertauskuvia, kielikuvia? Kadotuksessa olo on olla kadoksissa itseltään et cetera. Taisi olla ripaus Sartrea tuossa tekstissä, tai siltä se ainakin tuoksahti minun nenääni.

Monesti tulee miettineeksi mihin eksistentialismin ilosanoman syöneet ja sulattaneet oikeastaan tarvitsevat Raamattua ja koko kristinuskon kieltä ja kuvastoa? Vertauskuvia, kielikuvia ja suurta runoutta on ihmiskunnan historia pullollaan ilman niitäkin. Tällaisissa tapauksissa tulee mieleen, että Raamatun sijasta voisi aivan yhtä hyvin alkaa pitää Kalevalaa pyhänä kirjana, koska vertauskuvallisesti ja kielikuvallisesti käsitetyn uskonnon maailmassa sen sanoman totuusarvo sekä merkitys olisi tasan sama kuin Raamatun. Vai olisiko Bhagavadgita parempi vaihtoehto? 

Mahatma Gandhi ja minä

Olemme PuoLiskoisen kanssa tehneet poliittisen vakaumuksemme paljastavia nettitestejä. Minä olen samoilla linjoilla Mahatma Gandhin kanssa. Ei yhtään huonompi juttu kohdata vierellään koordinaatistossa sellainen nimi. Huonomminkin voisi olla. 

Blogin joulurauha

Blogikin joulurauhaantuu jouluaatoksi ja varsinaiseksi joulupäiväksi. Meillä ei pahemmin harrasteta sähköisten viihdevempeleitten kanssa häärimistä joulun aikaan – niistä saa tarpeekseen arkena. Eivät kilkuta kännykät, ei humise PC. 

by Ninni

Hyvä Tuomas joulun tuopi

Päivät kalenterissa ovat juosseet jonnekin ja nopeasti. Olemme ehtineet Tuomaan päivään. Apostoli Tuomas Kaksosen päivänä piti vanhan kansan jouluvalmistelut olla jo valmiina, oluet pantuina, teurastukset tehtyinä ja leivonnaiset leivottuina. Näin kertoo ainakin ystävämme Kustaa Vilkuna Vuotuisessa ajantiedossaan.

Tästä päivästä jouluaattoon asti vietämme myös pesäpäiviä: talvipäivän seisauksesta kolme päivää eteenpäin aurinko on pesässään. Jos näinä päivinä aurinkoa ei ollenkaan näy, niin tiesivät esivanhempamme odottaa sateista kesää. Pienikin paiste taas kertoi tulevan kesän olevan aurinkoinen ja kuiva.

Mustanharmaa varis ja tuo armon valkokyyhky

Olimme eilen kirjastossa. Pakko oli hamstrata paljon luettavaa joulun päiviksi. Kävimme sekä Mynämäen että Raision kirjastoissa. Raision kirjaston pihalla näimme suuren, lihavan variksen. Mustanharmaana se käveli keikkuen nurmikolla, eikä oikeastaan näyttänyt pelkäävän meitä. Kaupunkilinnut voivat hyötyä vähän erilaisesta talviruokinnasta kuin mitä talipallot ja auringonkukan siemenet edustavat. Luulisi grillikioskien ja muiden vastaavien osaltaan pulskistuttavan lintuja: tule tänne riemulla, ota hampurilainen multa.  

Lainasin uudestaan Ingmar Bergmanin Laterna magican. Poliittista historiaa edustakoot Jukka Rislakin Maan alla ja En kyyneltä vuodattanut. Ville Tikkasen Partisaanien uhrit lainasin myös – pistää miettimään kaksi kertaa ennen partisaanivalssin hyräilemistä.

Lainasimme myös joululauluisen CD:n, kunhan ensin olimme varmistuneet siitä, ettei tonttu Torvinen seikkaile tällä levyllä. Inhoan sitä laulua oikein sydämeni pohjasta – valitettavasti se kuuluu aika usein näinä joulua edeltävinä päivinä autoradiosta. Muutenkin tuo koko tonttutematiikka saa itselleni melkein allergisen ihottuman aikaiseksi. 

Tämä CD nyt kuitenkin on kuin balsamia tonttuallergikolle. Adeste Fideles ja Tuo armon valkokyyhky eivät ärsytä. 

Armon valkokyyhky ei todellakaan lennellyt Myllyssä, jossa ostoksia teimme. Syvä sääli täytti mielen hullua ihmiskuntaa kohtaan. Jos ovat sodat käsittämättömiä, niin yhtä käsittämätön on joidenkin onnettomien taipumus lykätä jouluostokset viime tinkaan ja sitten kärsiä siitä. 

by Ninni

Soutuvenheellä Ruotsiin

Luin Göran Schildtin kirjan Nuoren sotilaan päiväkirja 1939-1945. Ihmeen selkeästi Schildtkin näki maailmansodan osapuolten tilanteen sodan lopussa, hävinneiden demonisoinnin ja Neuvostoliiton vapauttamisen vastuusta samanlaisista teoista kuin mihin Saksa oli syyllistynyt.

Sen sijaan huvittava oli kuvaus yksityiskohtaisista suunnitelmista paeta Suomesta jatkosodan käännyttyä huonommalle kannalle. Ilmeisesti purjehdussuunnitelma läntisestä Suomesta Ruotsiin oli tarkkaan suunniteltu ja kai periaatteessa ihan toteuttamiskelpoinenkin.

Tietysti on helppoa ymmärtää ihmisten huoli tuossa historian vaiheessa ja on mahdollista ymmärtää pakoajatuksetkin: Suomen tulevaisuus näytti hataralta. Silti noiden purjehdussuunnitelmien huvittavuudelle ei oikein voi mitään, ne vain vaikuttavat koomisilta. Schildtin kohdalla pako ei toteutunut. Hän muutti perinteisemmällä tavalla Ruotsiin sodan jälkeen.

En osaa kuvitella itseäni suunnittelemassa pikku purjehdusta länsinaapuriin. Siinä tapauksessa ehkä voisinkin jos mukana olisi joku rakas ihminen, jonka tulevaisuuden haluaisin turvata. Mutta itseni kohdalla en oikein osaa tätä vaihtoehtoa mielikuvitella. Ja miten Ruotsikin olisi suhtautunut suomalaispakolaisiin? Pakolaisen status voi taata hetken verran myötätuntoa ja lämmintä kättä, mutta se tilanne muuttuu pian. Tämänpäivän romanttinen pakolainen on huomispäivän taakka ja rasite.

by Ninni

Torsossa sen salaisuus

Viime lauantai oli itsenäisyyspäivä, baletiton päivä. Kahden viikon tauko tuntuu: aukikierto tuntuu puutteelliselta ja sarjojakin on ehtinyt unohtaa. Tänään tuli kuitenkin koetuksi melkoinen oivallus mitä tasapainoon tulee. Se ei ole niinkään mikään mystinen sisäkorvan-hypotalamuksen-hippotalamuksen tuote, vaan ominaisuus, johon oikeasti voi vaikuttaa lihaskontrollilla. Torso kuriin siis! Kyljet tiukoiksi ja hyvä ryhti, vatsa napakkana ja ihmeitä tapahtuu.

Saimme tänään keväisestä tanssinäytöksestä tehdyt DVD:t. Maksoivat kymmenen euroa kappale. Tietysti olin ehtinyt jo unohtaa tuon hinnankin, arvailin sen olevan joko kymmenen tai yksitoista euroa ja varauduin molempiin. Kymppi pieneen pussiin ja mukaan tanssikassiin! Varmemmaksi vakuudeksi vielä yksi euro sullottuna mustan tossun kärkeen. Täytyy muistaa ottaa se pois sieltä ennen kuin tossuille tulee taas käyttöä, vaikka tyhjän panttinahan ne normaalisti ovat – ne eivät sovi jaloilleni yhtään niin hyvin kuin vakitossuni.

"Nouse, loista kirkkaana Jerusalem, sillä sinun valosi saapuu ja Herran kirkkaus koittaa sinun yllesi.."

Jotkut elämykset pitäisi nauttia parittain, vähän niin kuin korvapuustit ja kaakao. Ja munkki Serafimin Kultainen Jerusalem sekä Selma Lagerlöfin romaanin pohjautuva elokuva Jerusalem.

Maarit Leskelä on kirjoittanut kattavasti tämän romaanin ja elokuvan suhteista, joten en pistä lusikkaani siihen soppaan. Lagerlöfin kirja – ja kirjan pohjalta tehty visuaalisesti hyvin kaunis elokuva – herättävät ihailun sekaista ihmetystä aikamme ihmisessä. Meille ajatus pyhiinvaelluksesta on usein vieras. Se ei ikään kuin kuulu tähän todellisuuteen. Monet valistuneemmat kansalaiset tietävät pyhiinvaelluksen Mekkaan kuuluvan islamiin, olevan suorastaan yksi sen viidestä peruspilarista. Mutta entäpä ajatus länsimaisesta, eurooppalaisesta ("ihmisestä-joka-on-kuin-me") pyhiinvaeltajana? 

Lagerlöfin romaani on suuri sukukronikka, suorastaan raamatulliset mittasuhteet saava tarina Ingmarssonin mahtisuvusta ja uskosta, rahasta, rakkaudesta ja petoksista. (Turha muuten yrittää ainakaan kaikista kirjastoista löytää tätä kirjaa edes ruotsiksi, suomesta puhumattakaan. Suomessa Lagerlöf taidetaan tuntea lähinnä vain Gösta Berlingin tarun kirjoittajana.) Taalainmaalaisen kylän elämä menee raiteiltaan saarnaaja Hellgumin saavuttua sinne. Muodostuu uskonyhteisö, kommuuni, jossa kaikki jaetaan. Hellgumin vaikutus ei kuitenkaan jää tähän: saarnaaja haluaa viedä halukkaat Jerusalemiin – siis siihen ihan oikeaan, maanpäälliseen Jerusalemiin – ja yllättävän moni tunteekin kutsumusta. Ingmarssonin mahtisuvun vesan morsian Gertrud on yksi näistä saarnaajan aatteisiin innostuvista. Jerusalemin todellisuudesta muodostuu koetinkivi uskoville. Todellisuus on tarttuvia tauteja, kuolemaa ja keskenään riitaisia pyhiinvaeltajajoukkioita.^

Nykyihmistä järkyttää vain satakunta vuotta sitten eläneiden ihmisten ehdottomuus: huutokaupalla moni myi kaiken omistamansa saadakseen mahdollisuuden päästä Jerusalemiin*.

Mitä Jerusalem on, mitä ihmiset menivät sinne hakemaan? Tähän kysymykseen vastaa munkki Serafimin kirja hyvinkin yksityiskohtaisesti. Jerusalem maailman keskipisteenä, siunattuna kaupunkina – mutta myös kirottuna, koska kuolihan Kristus siellä – Golgatan paikkana ja ensimmäisen ihmisen luiden hautapaikkana vetoaa kristinuskon kuvastoa sisällään kantavaan ihmiseen. Ihmisten uskoa ei kuitenkaan voi tehdä kuviksi elokuvan avulla. Mitä tarkoittaa ilmaus "kohtasin Kristuksen"? Kirjassa sen voi ehkä paremmin kuvata – sanat antavat tilaa. Sanojen väliin jää ilmaa ja rivien väliin tulkinnan – mysteerin – varaa. Elokuvassa tuo kohtaaminen latistuu pakostakin.

Ja kaiken tämän pohdinnan taustalla soi jumalainen Palestrina.

^) Sanottakoon muuten, että elokuva antaa tarpeettoman ikävän kuvan meistä ortodoksisen uskon edustajista. Ortodoksista uskoa vain sivutaan: ortodokseja edustavat likaiset ja hulluilta vaikuttavat venäläiset pyhiinvaeltajat, joiden "fanatismi" – näin ainakin annetaan ymmärtää – johtaa erään venäläisen nuoren tytön kuolemaan.

*) Lagerlöfin romaani sai innoituksensa todellisesta elämästä. Lagerlöf itse oli Palestiinan kävijä ja 1800-luvun viime vuosina Taalainmaalla oli oikeasti tapahtunut romaanin kuvaama tapaus: joukko ihmisiä jätti kotiseutunsa liittyäkseen Jerusalemissa ruotsalais-amerikkalaiseen uskonyhteisöön.

by Ninni

Kaksi muistoa

Joulua odotellessa tulee lapsuuskin mieleen useammin kuin tavallisina aikoina. Tässä on merkillinen muisto: niin kauan kuin muistan olen osannut säkeistön Heinrich Heinen runosta. Eikä ole minulla aavistustakaan siitä, mistä se on mieleen tullut. Jostakin kaukaa lapsuudesta kai, muistin monen oven takaa. Ennen lukiosaksaa nyt ainakin. "Belsatzar ward im selbiger Nacht / Von seinen Knechten umgebracht". Samana yönä tappoivat Belsassarin hänen palvelijansa. Belsassarhan oli, kuten Raamattunsa lukeneet tietävät, Danielin kirjassa mainittu kaldealaisten kuningas.

Mistä tuo muisto tulee? Siitäkö, että juuri tuo runonpätkä oli kirjoitettuna Ipatjevin talon seinään, jossa viimeinen tsaariperhe tapettiin? Vai onko se vain satunnainen, päähän tallentunut sitaatti? Jos on, niin miksi Heineä? Miksi ei Goethea? Goethe (Johann Wolfgang von) taitaisi sopia paremmin kokonaisuuteen.  

Toinen lapsuuden lorumuisto on iloisempi. Muistan äitini laulaneen usein laulua, joka alkoi "sataa lunta, sataa vettä, sataa pieniä rakeita". En muista sen jatkoa. Taisi olla meidän perheessämme sadesään lauluja.

Romanikulttuuria ja rumaa sotaa

Luin lisää Veijo Baltzaria: Musta tango ja Käärmeenkäräjäkivi. Kiehtovia ovat molemmat kirjat. Musta tango etenkin, koska se kuvaa irrallista ihmistä, lastenkodissa kasvanutta juuriltaan romania, joka ei kuitenkaan kuulu yhteisöön sen täysivaltaisena jäsenenä. Käärmeenkäräjäkivi on kurkistus romanien uskomusmaailmaan. Mökin lattialle ilmaantunut vihertävä, kostea kivi järisyttää kokonaisen perhekunnan elämää. Selittämätön repii arjen rikki ja asettaa ihmissuhteet koetukselle. 

Sari Näreen ja Jenni Kirveen toimittama Ruma sota kertoo sen, minkä jokainen ajatteleva ihminen jo tietääkin: sota on raakaa ja raaistavaa. Sotaa ei kukaan käy läpi muuttumatta jollakin tavalla. Mitään suurempaa uutisarvoa kirjalla ei kuitenkaan ole: jo ensimmäisen maailmansodan veteraanit tiesivät kertoa ällöttävistä ruumiskentistä, ruumiiden hajusta ja hautaamattoman ihmislihan muuttumisesta takaisin maaksi.

Oma lukunsa on kirjassa omistettu myös päihteiden käytölle sodassa. Taas kerran nousee esiin pervitiini, tuo metamfetamiinipohjainen piristäjä ja suorituskyvyn parantaja. Me 2000-luvun ihmiset tietysti katsomme asioita oman aikamme näkökulmasta käsin, mutta kannattaisi muistaa arvojen olevan aikaan ja paikkaan sidottuja ilmiöitä. Edes YK ei luokitellut amfetamiinia laittomaksi ennen vuotta 1971. Vielä 60-luvullakin sitä tavattiin laihdutuslääkkeissä. Atte Oksasen artikkeli aiheesta oli muuten ihan mielenkiintoista luettavaa, tosin asiatekstissä sellaiset ilmaukset kuin "piripölly", "spiidi" ja "vauhti" tuntuvat turhalta asematunnelislangilta.