Luin Azar Nafisin Lolita Teheranissa. Se on kertomus kirjallisuuden professorin vallankumouksellisesta opintopiiristä, jossa luetaan iranilaista ajatusmaailmaa uhmaavia klassikoita. Klassikot, kuten esimerkiksi Vladimir Nabokovin Lolita, päätyvät peilaamaan erikoisella tavalla totalitaarisen hallinnon muovaamaa elämäntapaa. 

Nafisin opintopiiriin kuului seitsemän nuorta naista. Piirin keskustelut sivusivat kirjallisuuden lisäksi myös naisten yksityiselämää: erään avioliitossaan kärsimää pahoinpitelyä, toisen elämää tyrannisoivan pikkuveljen valvonnan alla, kolmannen haaveita muuttaa ulkomaille. Samaan aikaan käydään läpi Iranin vaiheita: islamilaista vallankumousta ja Iranin ja Irakin välistä sotaa. Ja sitä, kuinka täysivaltaisten, emansipoituneiden äitien täytyi katsella tyttäriensä kasvavan maassa, jossa naisen oikeudet kuihtuivat.   

Azar Nafisin oma elämä ahdistavien sääntöjen Iranissa vaihtui vuonna 1997 elämään Yhdysvalloissa ja professuuriin Johns Hopkinsissa.

Paikoitellen lukukokemus oli suorastaan absurdi. Kultahatulle järjestetty oikeudenkäynti erityisesti huvitti. Englantilaisen kirjallisuuden opettaminen Teheranissa on varmasti ollut kivinen tie. Jatkuva poikkeaminen asiasta, siirtyminen sivuraiteille, koko se pakko alistua pohdiskelemaan onko joku tietty romaani islamilaisen moraalin mukainen vai ei – masentava ajatus. 

Luin kirjan yhdeltä istumalta. Tuloksena oli melkoinen särky niskassa ja hartioissa, mutta oli se sen arvoista.

Kotikärpänen

Siivosin talon. Urakkaa säesti Miles Davisin musiikki. Se vaikuttaa kaikkeen: imuroinnista tulee nykivää, säpsähtelevää liikkumista. Moppaus sujuu vuoroin laajoina kaarina, vuoroin nopeina, hankaavina liikkeinä.

Imurin surina on kotikärpäsen pörinää.