Avainsana: kirjat

by Ninni

Vaiston varassa

Olen viime aikoina omistautunut leivonnan riemuille. Viikonloppuna tein korvapuusteja ja kakkua, tänään taioin esiin omenapiirakkaa ystävän iltapäiväisen vierailun kunniaksi. Ja vähän siksikin, kun PuoLiskoinen sattuu pitämään siitä yli kaiken.

Ystävän vierailu oli mukava, piristävä. En ole aikoihin nauranut niin paljon kuin tänään ja myös sellaisille asioille, joille en uskonut vielä vähän aikaa sitten nauravani.  

Mutta aamupäivän tapahtumien osalta tämä oli kummallinen päivä, vaiston varassa-päivä. Oikeastaan suuri osa elämääni kuuluvista päätöksistä tulee tehtyä vaistonvaraisten arviointien pohjalta. 

Tästä älä puhu tuolle ihmiselle.

Tälle ihmiselle voit puhua tästä.

Vaistonvaraisia arviointeja, kyllä tai ei, rehellisyyttä tai asioiden kaunistelua. Tänään avasin muutamia ovia, mutta pidin osan suljettuina. Jossakin vain kulkee se raja, se kynnys – vaisto sanoo ylittääkö se vai jättääkö sikseen. Minä päätin tänään jättää Jumala-teoriani jakamatta, vaikka aamupäivästä olisi ollut loistava tilaisuus puhua siitä oikein antaumuksella (ja leimautua hulluksi suuressa mittakaavassa?). Vaisto päätti puolestani ja pysyin hiljaa. Vaikeneminen on edelleenkin kultaa, 24 karaatin sellaista. 

Ehkä ei tänään, ehkä toiste. 

Ehkä ei koskaan.

Kummallisia kirjoja

Luin Antti "kaikki pääsevät taivaaseen" Kylliäisen kirjan Kompastuskiviä: ajatuksia evankeliumeista. Siinä kohupappi käsittelee itseään askarruttavia, ihastuttavia ja suututtavia Raamatun kohtia. Kylliäinen ei pelkää sanoa joitakin Jeesuksen sanomisia lapsellisiksi eikä epäröi esittää näkemystään pyhän perheen elämästä ("alusta loppuun täyttä helvettiä"). Tämä kirja on ihan hauska ja ravisteleva – ainoa kummallinen piirre siinä on oikeastaan vain se, että kirjoittaja on evankelis-luterilaisen kirkon pappi. 

Kylliäisen kirja oli ravisteleva, mutta suorastaan törkeän kategoriaan pääsee Theodor Kallifatidesin dekkaritekele Rikos ruumiissani. En tiedä miksi lainasin tämän – annoin kai takakannen Henning Mankell-vertauksen pettää itseäni. Melkoista kirjallista pornografiaa tämä romaani, eikä henkilöistä yhteenkään voinut samaistua. 

Aiheesta sinänsä olisi varmaan saanut paljonkin irti: kirjassa ruotsalainen naiskomisario on joutunut inhottavan rikoksen kohteeksi. Hänet on huumattu ja hänestä on otettu nöyryyttäviä kuvia kaikenlaisissa tilanteissa, jotka jokainen varmaan voi kuvitella mielessään. Alkutilanne tosiaan mahdollistaisi vaikka minkälaiset kehittelyt hyvänsä, mutta kirja taantui pornon tasolle ja henkilögalleria koostui epäuskottavista friikeistä. Saimme muuten me suomalaiset kehujakin: teemme maailman parhaat kirveet.

by Ninni

Ajan ääni puhuu

Lienenkö kyynikko vai skeptikko, kun puheet "yhtenäisestä Suomen kansasta" sota-aikoina särähtävät korvaani? Tässä kaunis todiste yhteen hiileen puhaltamisesta vuonna 1940, aiheena karjalaisten evakuoitujen asuttaminen rannikkoseuduille. Näytteen antaa Hufvudstadsbladet:

"Se on pyhää maata meille. Sitä ei anneta muukalaisille, sillä he ovat meille muukalaisia eli karjalaisia. Emmehän edes ymmärrä heidän kieltään. Ja me olemme saaneet tarpeeksemme kaikista niistä laiskiaisista, joita meidän on ollut pakko pitää ja ravita viime talvesta alkaen, heidän tekemättä puolestaan pienintäkään hyötyä."
 

Tämän kauniin kappaleen kotimaamme historiaa luki kansanedustaja Pentti Oinonen eduskunnassa ja samalla saatiin myös todistaa maahanmuuttoministeri Astrid Thorsin liikutuksen kyyneleet.

Nyt onkin helpompaa liikuttua, kun ajallista välimatkaa on vuosikymmeniä. Mitä jos tilanne olisi tänä päivänä sama kuin vuonna 1940? Melkein puoli miljoonaa suomalaista uudelleen asutettavana sodan runtelemassa maassa. Liikuttuisimmeko, riittäisikö solidaarisuus kotinsa menettäneitä kohtaan? Vai olisiko luvassa uusintaesitys Hufvudstadsbladetin hengessä?

Itse olen aina tiennyt sen, etteivät karjalaiset suinkaan olleet tervetulleita kaikkialle Suomeen ja etteivät kaikki vaivautuneet salaamaan tätä asennettaan. Olen tiennyt sen lapsena evakuoitujen kokemuksia kuunnellessa ja olen tiennyt sen aikuisena – yliopistolla muistaakseni eräs yleisopintoihin kuuluva kurssi sisälsi myös artikkelin evakuoitujen kohtelusta eri puolella Suomea. Joidenkin ihmisten mielestä kai karjalaiset suorastaan ilahtuivat joutuessaan jättämään vuosisataiset kotiseutunsa ja päätyessään pahimmassa tapauksessa asumaan jossakin vastentahtoisesti heille osoitetussa loukossa ilman omaisuutta ja tietoa huomisesta. 

En tiedä missä kontekstissa Oinonen katkelman luki (taisi ollakin kieliriita motiivina, eikä se ole mielestäni mukavaa) mutta minulle se on masentava todiste ihmisluonnosta, meidän kaikkien haluttomuudesta ymmärtää ja nähdä. Ja jos vuonna 1940 Suomen kansalaiset olivat vieraita, "muukalaisia", niin mitä ihmeen toivoa on vieraanvaraisuuden tarjoamisesta vieläkin vieraammille, vieläkin muukalaisemmille? 

Talvisodan aika on perinteisesti pyritty esittämään kansallisen yhtenäisyyden aikana. Jatkosodan suhteen ollaan valmiita sanomaan yksimielisyyden rakoilleen etenkin sodan pitkittyessä ja Saksan tappion alkaessa käydä yhä ilmeisemmäksi. Tällaisista lehtiartikkeleista kuitenkin voi Ajan Äänen kuulla paremmin, eikä se ollut kovin yhtenäinen ääni sittenkään.

Linkkaamassani uutisessa Thors sanoo: "Suomen onni verrattuna moneen muuhun Euroopan maahan oli se, että toinen maailmansota yhdisti meidät. Muualla, esimerkiksi Unkarissa sota hajotti kansaa. Kaikki suomalaiset taistelivat rintamalla yhdessä." Millä ihmeen tavalla tämä kertoisi yhtenäisyydestä? Sotaan kuitenkin oli pakko mennä, ajattelipa siitä mitä hyvänsä. Rintamalla taisteltiin yhdessä, mutta yhden motivaatio, panos ja usko asiaan oli suurempi kuin toisen. Minun perheissäni, äitini ja isäni perheissä, sotaan tosiaankin suhtauduttiin yksimielisesti ja velvollisuudentuntoisesti, mutta kyllähän siellä kaikenlaista purnaajaakin oli – ja oli käpykaartilaisia ja jopa sabotöörejä.

Talvisodassa poliittinen yhtenäisyys oli suhteellisen suuri, jatkosodassa samasta yhtenäisyyden asteesta ei todellakaan voitu puhua. Ja meillä oli koko ajan se sodanvastainen oppositiomme. Sodan jälkeen tehtiin yhtenäisyyden rippeistäkin selvää, kun merkittäviä sodanjohdon ammattilaisia laitettiin naurettaviin sotasyyllisyys(näytös)oikeudenkäynteihin ja vankilatuomioita sateli.

Sivilisaation raunioilla

Olen viihdyttänyt itseäni Yrjö Ahmavaaran kirjoilla. Hyvinvointivaltion tabut: nykykulttuurimme kritiikki on menossa nyt ja sitä ennen paneuduin teokseen Esseitä tästä ajasta. Ahmavaara muuten teurastaa Georg Henrik von Wrightin maineen suuren luokan ajattelijana – kirjahyllyssäni kuitenkin herrojen välillä vallitsee kohtuullinen sopu ja Ihmisiä kulttuurin murroksessa tuli luettua jopa nauttien. Ahmavaaran mukaan von Wright ei vuosikymmeniin sanonut mitään merkittävää omalta alaltaan, vaan hän päätyi deonttisen logiikan luojasta popularisoivaksi yleisajattelijaksi (väkisinkin mieleeni tuli blogisti, joku kaltaiseni) ja "taistelevaksi humanistiksi" – teknologiakielteisten mielipiteidensä vuoksi yleisen mielipiteen arvostamaksi pyhäksi lehmäksi.

Ahmavaara on terävä ja olen paljossa samaa mieltä hänen kanssaan, etenkin koulutus- ja kasvatusasioista. Mikään määrä Pisa-tutkimuksia ei saa minua uskomaan muuta kuin että Suomi on silmäpuoli sokeiden joukossa. Pisa-tutkimuksessa olemme huippuja, mutta mitä se tarkoittaa? Se tarkoittaa, että muut ovat todella surkeita. Huonojen joukossa olemme vähiten huonoja. Koulutuksen rappion näkee ihan silmämääräisesti, ilman tilastotietojakin. Lukioista valmistuu ihmisiä, jotka eivät tiedä Suomen itsenäistymisen ajankohtaa. Peruskoulusta päästetään ihmisiä, jotka eivät tiedä mitä sosialismi tarkoittaa. Me seisomme sivilisaation raunioilla.

by Ninni

”Avaimet käteen”-päivä

Meillä oli mukava lauantai, yhdistelmä baletointia, kirjastoa ja sosiaalista aktiviteettia. Aamulla nousimme ylös vaihtelevan pirteinä – minä saatoin olla suorastaan hyperaktiivinen nukuttuani (taas kerran) tavattoman huonosti. Liian vähäinen uni ei aluksi ilmene väsymyksenä, vaan ainakin omalla kohdallani väpsähtelevän tarmokkuuden tilana, suoranaisena liikaenergiana.

Kävimme Raision kirjastossa. Kotikunnan kirjaston jätin suosiolla väliin vierailtuani siellä jo perjantaina. Raisiosta löytyi paljon kaikenlaista mielenkiintoista, Georg Henrik von Wrightin Ihminen kulttuurin murroksessa, Timo Hännikäisen Taantumuksellisen uskontunnustus ja Sam Harrisin Uskon loppu: uskonto, terrori ja järjen tulevaisuus ihan vain muutamia mainitakseni. PuoLiskoinen sai taas toimia kuormajuhtana minun lainaillessani euforisen mielentilan vallassa kaikkea mahdollista. Kirjastokerrat PuoLiskoisen kanssa ovat oikesti parhaita: yksin liikkellä ollessani joudun pakosta rajoittamaan mielihalujani, koska yksin saan myös kirjastokassini kantaa. PuoLiskoisen kanssa on vapaus valita!

Baletissa vanhat sarjat ovat oikeasti vanhoja. Teimme ne nyt toiseksi viimeistä kertaa. Hurskas toiveeni on, ettei seuraavissa olisi ihan niin paljon hyppyjä. Meillä on tällä hetkellä kaksi hyppysarjaa tunnin lopussa ja tunnin kuluessa mielessä väikkyvät kauhukuvat tulevista hypyistä. Loikkiessa toisaalta huomaa, etteivät ne nyt niin pahoja ole. Ne väsyttävät, mutta eivät näännytä. Siinä on eroa.

Baletin jälkeen teimme ystävänpäivän kunniaksi sukulaisvierailun Turkuun. Kävimme isäni serkun luona. Monimutkaistetaan sukulaiskuviota vielä kuvailemalla häntä isoäitini kummitytöksi. Hänen luonaan saa aina nauttia kiinnostavasta keskustelusta, suloisen bichon havanaisin seurasta ja lyömättömistä kahvipöydän herkuista. Äitini piti hänestä paljon nuorena ja hän oli myös isovanhempieni suosikki. Isoisäni erityisesti yritti saattaa meitä yhteen, kun vielä asuimme Turussa. Mutta se ei toiminut – ajattelin meistä olevan vaivaa, monimutkaistin asioita tyypilliseen tapaani aivan liikaa ja jahkailin vain. Oikeastaan vaadittiin isäni kuolema siihen, että istuin alas ja kirjoitin kirjeen. Kai se oli muistutus ajan kulumisesta – ei kannata jättää huomiseksi sellaista, minkä voi tehdä tänään. Isäni serkku A-M muistuttaa isoäitiäni ilmiömäisen paljon, se ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä minua. Silmät ja tapa seisoa ja puhua ovat niin tuttuja kaikki. 

En enää pääse lähelle turkulaista ajattelutapaani, sitä 90-lukulaista. Yhdeksän ihmistä kymmenestä luultavasti ilahtuu saadessaan ystävällismielisen kirjeen. Itsekin ilahtuisin. Juutalaisilla muistaakseni on sanonta, ettei ihmisellä ole pahempaa vihamiestä kuin hän itse on. Se on totta: turhalla epäröinnillä, monimutkaistamisella ja puntaroinnilla sulkee paljon hyvää elämästä pois. 

"Sipristä sika seinustalle.."

Näin sanoi vanha kansa. Nyt on läntisen kalenterin mukaan Sipin päivä. Sipi on saanut nimensä Växjön ensimmäisestä piispasta pyhästä Sigfridistä, joka kuoli noin 1045. Pyhä Sigfrid nauttii/nautti Ruotsissa samanlaista kunnioitusta kuin meidän Henrik-piispamme (se Lallin surmaama). Skandinaaveille tämä päivä onkin ollut tärkeä.

Suomessa – näin kertoo Kustaa Vilkunan Vuotuinen ajantieto – tätä päivää on pidetty lähinnä merkkinä sikojen ja kanojen ulkoruokinnan alkamisesta. Ne saivat "avaimet käteensä", eli pääsivät ulos etsimään ruokaa ja luultavasti myös nauttimaan yhä lisääntyvästä auringonvalosta.

Sääenteiden kannalta on Sipin päivällä myös ollut oma merkityksensä. Lumisade Sipinä tiesi vielä runsasta lumimäärää kevättalven kuluessa. Suojasää taas oli hyvä merkki: se ennakoi varhaista kevättä ja runsasta kananmunien määrää.

by Ninni

Appelsiini ja insinööri

Luin Georg Simmelin kirjan Suurkaupunki ja moderni elämä: kirjoituksia vuosilta 1895-1917. Tämä kirja pysähdytti – Simmel on melkeinpä profeetta.

Pohtiiko monikaan arkielämässään rahatalouden vaikutusta ajattelutapaamme? Moni varmasti miettii tulojen ja menojen harmoniaa ja kaikkea sitä, mitä rahalla voi ostaa. Mutta millaiseksi ajattelumme on muuttunut verrattuna esimerkiksi varhaiskeskiajan ajatteluun? Raha on läpäissyt maailmamme ja muuttunut erottamattomaksi osaksi elämäämme. Numerot (hinnat) ovat läsnä kaikkialla. Ne muodostavat oman kielensä, kuluttajan kielen, ja sitä kieltä opimme huomaamattamme tulkitsemaan kasvaessamme aikuisen mittoihin. Suomi tai ranska voi olla äidinkielemme, mutta melkein yhtä tuttu on numeroiden kieli.

Simmelin kirjan ensimmäinen osa pitää sisällään kokonaisen rahalle omistetun luvun. Katsotaanpa sitaatti illan iloksi: "Nykyajan henkinen ilmapiiri on yhä laskelmoivampi. Rahatalouden käytännön elämään tuoma laskennallinen tarkkuus lähestyy luonnontieteen ihannetta muuttaa maailma laskuesimerkiksi ja pukea sen jokainen osanen matemaattisen kaavan muotoon. Tämän ehdottoman tarkkuuden myötä lukemattomat ihmiset päivän askareissaan punnitsevat, laskevat, mittaavat ja pelkistävät laadulliset arvot määrällisiksi."

Muuttaa maailma laskuesimerkiksi, niinpä niin. Alkaen kaupan appelsiinihyllyltä siihen, millaisia summia ansaitsevat lähihoitajat, insinöörit ja lääkärit. Yksi asia yhdistää appelsiinia ja insinööriä: kumpikin arvioidaan rahassa. Appelsiinin maku ja terveys innostavat kuluttajaa ostamaan, jos hinta on kohdallaan. Yritys palkkaa insinöörin, jos katsoo tämän työpanoksen olevan hänestä maksetun summan arvoinen.

Rahaan ladataan arvoja, joita sillä ei alkujaan ollut. Rahahan on vaihdon väline. Nykymaailmassa olemme aina vain kyvyttömämpiä vetämään rajan halun ja tarpeen välille: mainostoimistojen laumat pitävät omalta osaltaan huolen näiden kahden välisen rajan häilyvyydestä. Ja kun puhumme köyhyydestä, niin taidamme myös entistä useammin sekoittaa keskenään absoluuttisen ja suhteellisen köyhyyden. Meidän maailmassamme suhteellisesta tulee niin helposti absoluuttista: köyhä ei ole se, joka kuolee nälkään vaan se, jolla ei ole uusimman mallista kännykkää. Köyhä voi myös olla se, joka ei pidä rahaa liikenteessä, jonka raha ei vaihda omistajaa.  

Mahdollisuus arvioida kaikki rahassa luo kiusauksen – pakon – oikeasti arvioida kaikki rahassa ja vain rahallisella mittapuulla. Silloin hukataan paljon olennaista. Kuka voi sanoa maatilkkuaan viljelevän pienviljelijän saaneen oikean suuruisen summan hänen luopuessaan koko elämäntavastaan – identiteetistään – vaihtaessaan tilansa 50 000 euroon?

Simmel kirjoittaa suurkaupungin ihmiselle tarjoamasta vaikutelmien virrasta. Nykyisin puhuttaisiin varmaankin ärsykkeiden ylitarjonnasta. Viihdettä ja ajanvietettä on tarjolla niin paljon, että ihminen turtuu. Mikään ei enää tunnu miltään. Meidän aikanamme ei oikeastaan voi enää vetää rajaa suurkaupungin ja maaseudun välille – suurkaupunki on nimittäin tullut jokaiseen kotiin sähköisessä muodossa. Asuitpa peräkylässä tai metropolissa, niin internet ja televisio kytkevät meidät kaikki kiihkeätempoiseen menoonsa. Enää ei voi tehdä valintaa suurkaupungin ja syrjäseudun välillä  – paitsi sulkemalla sähköisen todellisuuden kokonaan pois tietoisuudestaan. Kuluttajalle valintoja näyttää olevan rajaton määrä, ihmiselle niiden määrä tuntuu sen sijaan olevan aina vain vähäisempi.  

Simmel ei ole pessimisti (taidan itse kallistua siihen suuntaan häntä enemmän). Simmel uskoi modernin ihmisen pystyvän asuttamaan modernin maailmansa ja kestämään sen tuomat tuskat. Minä uskon myös tottumuksen voimaan, mutta mistä kertoo ihmisten onnettomuus kaiken materiaalisen hyvän keskellä? Tietysti me asutamme tätä maailmaa, omaa maailmaamme ja aikaamme, koska olemme tähän syntyneet. Meillä on elämänkokemuksemme tuomat eväät selvitä tästä. Mutta miksi kaikki hyvinvointi ja kaikki ärsykkeet eivät tee meitä onnellisiksi? Eikä sekään, että voimme rahan avulla sotkea halumme tarpeisiin ja toteuttaa siinä mielessä itseämme vapaammin kuin vaikkapa isovanhempiemme sukupolvi. 

Schleiermacher sanoi kristinuskon tehneen Jumalan kaipuusta ja hurskaudesta ihmisen sielun pysyviä tiloja, kun ne ennen kristinuskoa olivat olleet sidoksissa aikoihin ja paikkoihin. Simmel näkee nykyajassa rahan kaipuun, joka on rahatalouden läpäisemän maailman pysyvä sieluntila. 

Itselläni on joskus kaipuu jonnekin kauas. "Kauas" voi tässä yhteydessä tarkoittaa Kainuun korpea tai syrjäkylää Etelä-Amerikassa. Kanoja takapihalla, yksinkertaista elämää, tuoretta leipää. Ei suurkaupunkia todellisessa eikä sähköisessä mielessä. Toisaalta siihen tyssäisi blogin pitäminen – tämän menetyksen suuruutta ei parane vähätellä!

by Ninni

Dynaamiset ihmiset (en ole yksi heistä)

Yksi vanhenemisen eduista on kyky nähdä ihmiset paitsi yksilöinä, myös tyyppeinä. Oikeastaan tavallinen koululuokka jo pitää sisällään nuput, jotka tulevaisuudessa aukeavat porukan humoristi-kukaksi, joukon menestyjä-kukaksi ja yhteisön reppana-kukaksi. Tietysti yllätyksiäkin tulee vastaan – joskus nupullaan oleva menestyjä aukeaakin reppanaksi ja toisaalta reppana voi löytää itsestään uusia, yllättäviä puolia päätyen menestyjäksi ihmissuhteissa, perhe-elämässä tai työelämässä.

Minun nenäni on herkkä haistamaan dynaamisen ihmistyypin. Ehkä se johtuu siitä, että kotonani minulle annettiin kaikki mahdolliset eväät tulla dynaamiseksi (paljon valkohampaista hymyä, luontevaa, rentoa puhetta, alleviivattua ystävällisyyttä – reippautta), joten tyyppi on sitä kautta tuttu. Jossakin vaiheessa vain tapahtui jotakin ja opin melkeinpä vieroksumaan dynaamisia ihmisiä. Näitä "muuta systeemiä sisältäpäin"-tyyppejä, hyvin uratietoisia ja ulkopuolista tunnustusta kaipaavia tyyppejä. 

Olen tuntenut näitä dynamoja ja joskus he ahdistavat minua. Ahdistaa se ylenpalttinen energia, jatkuva puheenpulina, korostettu intomieli ja partiolaisen aina valmis-reippaus. Itse en enää pysty esittämään dynaamista tyyppiä kuin korkeintaan muutaman päivän ajan. Sen jälkeen kulissit romahtavat. Nykyisin en tosin esitäkään tarmoa uhkuvaa dynamoa, vaan olenpa oma itseni: mietteliäs ja joskus hajamielinen, ystävällinen ja rauhallinen, taipuvainen näkemään hassuja asioita oudoissa yhteyksissä.  

Monet menestyvät ihmiset ovat tätä dynaamista tyyppiä. Toisaalta monissa kuolevaisissakin on sitä luonteenpiirrettä – opettajissa sitä huomaa joskus. Ja hoitoalalla. 

Joidenkin ihmisten energia ja elämänhalu antavat voimaa toisillekin. He ikään kuin lataavat toisten pattereita, levittävät ympärilleen lämmintä tunnelmaa. Toiset taas ovat varsinaisia energiasyöppöjä, kuin parikymmentä vuotta vanhoja jääkaappeja. Muutaman päivän ajan kun joutuu olemaan tällaisen ihmisen lähistöllä, niin olo on kuin olisi kaivanut lapiolla ojaa täyden työpäivän ajan – olo on nääntynyt. Tällaiset ihmiset eivät levitä hyvää tekevää lämpöä ympärilleen, vaan hohkaavat sairasta lämpöä, kuumetta. Tällaisten ihmisten puhelinäänikin on pelottavan pirteä, pirtsakka, he ovat vaativia ja aina menossa.  

Ehkä olennaista on aitous. Aidosti energinen ja pirteä saa muut rentoutumaan – aitous välittyy. Dynaaminen epäaito taas aiheuttaa ahdistusta, koska dynaamisuus on vain väline ja keino päästä päämäärään. Ihmiset vaistoavat sen. 

Höyrysin dynaamisista ihmisistä PuoLiskoisellekin pari minuuttia sitten. Osoitin hänen tuttavapiiristään sopivia kandidaatteja ja nimesin omista piireistäni muutaman myös. Toivottavasti PuoLiskoinen tajusi mitä tarkoitan – monista avuistani huolimatta osaan joskus olla hiukan hämärä.

Muutakin kuin Muumimamma

Luin Boel Westinin kirjan Tove Jansson: sanat, kuvat, elämä. Nautin siitä: tässä on tehty perinpohjaista työtä. Tukholman yliopiston kirjallisuustieteen professori Westin on kiistatta kotonaan muumimaailmassa, olihan se myös hänen väitöskirjansa aiheena. Tässä tuoreessa elämänkerrassa kirjailijan elämänvaiheet aina varhaisesta lapsuudesta vanhuuteen on tallennettu ja avattu lukijan silmien eteen. Edes kipeitä perheasioita ei ole painettu unholaan: Tove Janssonin vaikeat välit isäänsä otetaan esille, kuin myös vanhenevan äidin luomat syyllisyydentunteet. Janssonin suhdetta elämänkumppaniinsa Tuulikki Pietilään sivutaan, mutta mikään rakkaussuhteen syväluotaus ei tämä kirja ole.  

Kirjassa on kiitettävän paljon myös muita kuin muumikuvia ottaen huomioon, että juuri muumeistaan Jansson tunnetaan parhaiten. Tove Janssonin omakuvat ovat kiehtovia. Hänen kirjeensä ja korttinsa ovat ihmeellisiä. Ja sanottakoon ihan näin henkilökohtaisella tasolla, että kadehdin hänen käsialaansa. Se oli niin tasaista, mutta silti persoonallista.

by Ninni

Ei tungosta tangolla

Tänään oli taas balettipäivä! Jostakin tuntemattomasta syystä päivän kaikki ryhmät kärsivät osanottajakadosta. Meidän porukkamme taisi olla se aktiivisin: peräti kuusi osallistujaa. Kun meitä näin vähän oli, niin riitti meille myös yksi ainoa tanko. Siinähän olimme, väänsimme ja käänsimme – ja saimme paljon henkilökohtaista huomiota opettajalta.

Menin balettiin leijuen – takana oli jo erittäin hyvät hetket kirjastoissa – mutta palasin sieltä vähän raskaammalla askelella. Lopputunnin kaksi hyppysarjaa vetävät ainakin minut melko piippuun, jos nyt ihan suoraan sanotaan.

Nyt onkin ihanaa viettää rauhallista lauantai-iltaa. Palestrinan jumalainen musiikki soi, luettavaa on niin paljon etten tiedä  mistä aloittaa. Ja kaiken muun hyvän lisäksi kirjastosta löytyi Marilyn-elokuva Sopeutumattomat ja Hitchcockin Takaikkuna. Kirjavuoresta mainittakoon Georg Simmelin Suurkaupunki ja moderni elämä: kirjoituksia vuosilta 1895-1917, Reijo Liimataisen Pimeys, varjo, saatana: pahuus Jumalassa ja ihmisessä. Kirkollisissa teemoissa jatketaan: lainasin myös Janne Kivivuoren kirjan Psykokirkko, joka tarjonnee selityksen sille, miksi papit kuulostavat joskus enemmän terapeuteilta kuin papeilta ja miksi psykologia termeineen hiipii pikku hiljaa uskonnon alueelle. 

Valmistautukaamme taidenautintoon

YleTeema tekee "kulttuuriteon" näyttämällä sen Tuntemattoman sotilaan version, jossa jatkosota kirjoitetaan uudestaan suomalaisten taisteluksi pesukoneita vastaan. Katsokoon ken haluaa. Minä olen katsomisen suhteen kahden vaiheilla. Kuten sanottu, edessä on rauhallinen ja nautinnollinen lauantai, enkä tiedä viitsisinkö sitä pilata. Tietysti koko hulluttelun voisi ottaa huumorin kannalta.  

Minulle Tuntematon sotilas ei sinänsä ole mikään pyhä ja koskematon, jota ei saisi sorkkia. En silti vain jaksa ymmärtää näitä tällaisia teatteritempauksia. Minusta ne ovat parhaimmillaan ikävystyttäviä, pahimmillaan yleisön halveksimista. Mikä oikeastaan on todellista luovuutta ja inspiraatiota ja mikä pelkästään erikoisuuden tavoittelua ja sensaation rakentelua? 

Jos olisin erehtynyt Kansallisteatteriin katsomaan mokomaa, niin ainakin olisin yrittänyt (turhaan, varmasti) saada lippurahat takaisin.  

by Ninni

Turmiolan tommit ja tiinat

Kovin surullista: vasta 14-vuotias tyttö kuoli täällä kotimaassa ilmeisesti palelluttuaan hankeen. Alkoholilla oli todennäköisesti osuutta asiaan.  

Miksiköhän meillä Suomessa juodaan niin holtittomalla tavalla? Tietysti tilastot kertovat aina eri asiat lukijasta riippuen: uskoisin alkoholin suurkuluttajien ja ongelmakäyttäjien olevan suhteellisen pieni joukko koko populaation seassa. Ongelma ei oikeastaan olekaan juodun alkoholin määrä, vaan se tapa jolla juodaan. Se tapa on kovin usein tämä naula päähän/pellit kiinni-tyyli.

Jostakin syystä on sosiaalisesti hyväksyttävää olla alkoholiahmatti. Jos sitä hyvää on tarjolla, niin sitä nautitaan oikein olan takaa – etenkin jos se on ilmaista. Tilanteen hulluus paljastuu, kun vertaa juomiskäyttäytymistä vaikkapa kahvipöytäkulttuuriin. Kuvitellaanpa ihmistä, joka pullan, keksien ja kakun äärellä alkaisi varsinaiseksi porsaaksi, ottaisi lisää aina vain, aina vain uusi kakunsiivu, uusi pulla, uusi keksi. Voisivat isäntäväen ilmeet olla näkemisen arvoiset. Kuitenkin saman mittakaavan käytös boolimaljan äärellä on vain hauskaa.

Minusta on turha kuvitella valistuksen purevan nuoriin. Valistuksen ja esimerkin välillä on nimittäin valtava juopa. On tarpeetonta saarnata kohtuuden hyveestä, jos melkein koko aikuisväestö käytöksellään antaa ymmärtää liikaa juomisen olevan hassua ja juomarin olevan verraton veikko, koko porukan hauskuttaja ja huumorimies. Humalamokailuista puhuminen ihannoivaan sävyyn on yllättävän yleistä ja sitä tapahtuu seurueissa, joissa sellaista ei oikeasti osaisi odottaa. Ja pienillä padoilla tunnetusti on suuret korvat.

Onneksi tällaiset alkoholin aiheuttamat paleltumistapaukset ovat kuitenkin aika harvinaisia. Minunkin nuoruudessani (devonikaudella) tällaisia sattui pari kertaa.

Hyviä ja vähän vähemmän hyviä kirjoja

Kirjasto on taas suonut antejaan ja hylly on täynnä hyvää luettavaa. Lainasin pitkästä aikaa Väinö Linnan Päämäärän ja Mustan rakkauden. Väinö Linna on meidän suomalaisten pyhä lehmä, hänestä ei saa sanoa pahaa sanaa – mutta minäpä uskallan.

Ihmettelin mielessäni Päämäärän julkaisemista. Se nimittäin on paikoitellen todella.. no, huono. Päähenkilö on olemassa vain toimiakseen jonkinlaisena äänitorvena Linnan omille ajatuksille. Päähenkilön kieli on sekin epäuskottavaa ja julistuksenomaiset monologit epäaitoja. Ei oikeastaan ole mikään ihme, että Linnan yhteydessä keskitytään niin täysin Tuntemattomaan sotilaaseen ja Pohjantähti-trilogiaan. 

Seuraavaksi alan nautiskella Boel Westinin lupaavan paksusta teoksesta Tove Jansson: sanat, kuvat, elämä.

by Ninni

Keinoihminen

Marcus Chown on kirjoittanut kiehtovan kirjan nimeltään Päättymättömät päivät kuolleena. Luin sen, ahdistuin ja lumouduin. Jotkut ilmaan heitetyistä ajatuksista olivat niin outoja, että tuntuivat scifiltä potenssiin kymmenen. En tiedä tahtoisinko elää, jos saisin varmuudella tietää olevani vain joku tietokonesimulaatio. Tai luultavasti haluaisin sittenkin elää – elämä on useimmiten eläjälleen kallisarvoista ja kaikki ajatuksetkin siitä luopumisesta tuntuvat vaikeilta.

Paikoitellen tieteisfilosofien ajatuskulut muistuttavat paljon vanhempien filosofien aatoksia. Ajatus simuloiduista tietokoneen luomista "ihmisistä" muistuttaa Berkeleyn tokaisua, jonka mukaan me ihmiset olemme olemassa vain Jumalan mielessä. Ajatus on sama, kieli- ja mielikuvat vaihtelevat. Berkeley puhui Jumalasta, nykyihminen puhuu superälystä tai supertietokoneesta.

Jotkut kirjassa siteeratut ajattelijat leikittelevät ajatuksella ylösnousemuksesta aikojen lopussa. Mutta tuossa ylösnousemuksessa on kristillistä pelkästään toimintaa kuvaava sana: fyysikko Frank Tiplerin ylösnousemus on tietokonesimulaatio (taas kerran!), jossa kaikki eläneet ja kuolleet ihmiset herätetään henkiin. Superäly on sen tekevä, uskoo Tipler, ja tuo ylösnousemus on kuin juutalais-kristillinen käsitys taivaasta. Tiplerin mukaan kuoleman hetkellä me ihmiset suljemme silmämme kuolonuneen ja sitten – koska kuolleelle aika ei kulu – heräämme henkiin entistä ehompina.

Minusta on mielenkiintoista, kuinka kristinuskosta innostumattomatkin ihmiset voivat tehdä omasta mielestään epätodesta tarusta totta. Idea ylösnousemuksesta kaappaa ihmisen, vangitsee ihmisen mielen, ja hän kehittelee ajatusta omista lähtökohdistaan tieteisuskon mukaiseen suuntaan.

Päivän sitaatti..

.. tulee Pablo Picassolta: "Tietokoneet ovat hyödyttömiä. Ne antavat vain vastauksia."

by Ninni

Humanisti par excellence

Nuo sivun alalaidassa olevat pääsiäiskorttikuvat ovat jo pitkään vaivanneet minua. Pois en niitä saa – tarvitsen PuoLiskoisen apua. En osaa käyttää tätä blogisysteemiä, tehdä muutoksia, lisätä ominaisuuksia. Vanhaa vuodatusblogiani hallinnoin hiukan paremmin, vaikken mihinkään mestarikategoriaan kuulunutkaan.

Pääsiäiskorttien ärsyttävyys perustuu niiden anatomiseen epäuskottavuuteen. Niistä tuli kanan ja kukon sekamuotoja: en ymmärtänyt tehdä kukkoa valkoiseksi ja varustaa sitä pyrstösulilla. Olin korteista aluksi mielettömän ylpeä (siksi ne tännekin postasin), kunnes eräs vastaanottaja ajattelemattomuuttaan tuli paljastaneeksi tosiasian. Kylläpä harmitti. Erityisesti kun olin askarrellut niitä paljon, eli siipikarjaa koskeva tietämättömyyteni tuli esiteltyä laajalle ihmisjoukolle.

Toisaalta noissa korteissa kristallisoituu oma olemukseni kahdellakin tavalla: humanisti par excellence. 1. Koska mitä ilmeisemmin olin sairaana silloin, kun koulussa opetettiin biologiaa, toisin sanoen luonnontieteitä ja 2. koska en osaa – tai en uskalla – käsitellä tietokonetta poistaakseni häpeän aiheuttajan.

Aika entinen

Luin Kjell Westön romaanin Missä kuljimme kerran. Se oli työlästä luettavaa, se ei auennut heti. Henkilögalleria on niin suuri – vaati aikaa kiinnostua jokaisesta henkilöstä ja haluta tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Missä kuljimme kerran on massiivinen aikakausikuvaus: aikajana ulottuu 1900-luvun alusta aina talvisodan kynnykselle. Lopuksi luodaan katsaus vielä senkin yli ja ohi. Minulle tämä kirja oli serenadi Helsingille, ensimmäisen tasavallan Suomelle. Kaupunki ei ole henkilö, mutta tässä romaanissa kaupunkia tutkaillaan, nuorta Suomea katsotaan, eri yhteiskuntaluokkien edustajien silmillä.  

Sitä kokee merkillisen tunteen, kun joku aina arkeen kuulunut asia esitetään uutena, ihan tuoreena. Tässä romaanissa sellainen asia on Fazerin suklaa. Se suklaa, jonka me tunnemme Fazerin Sinisenä. Meille se on monimuotoinen: sitä on patukkamuodossa, sitä on levynä, sitä on piristetty lukemattomilla eri lisukkeilla. Se on osa arkista elämää – se on melkein läpinäkyvää, sitä ei edes huomaa. Mutta ajatella sitä ihan uutena, erikoisuutena, arvostettuna herkkuna.. Se tuntuu oudolta.

by Ninni

Väärät messiaat, väärät kädet

Luin Jaan Kaplinskin kirjat Kirje isälle ja Titanic. Ensimmäisestä pidin paljon, toisesta en niinkään. Kirje isälle on kirje tuntemattomalle: kirjoittajan isä, puolalainen intellektuelli Jerzy Kaplinski, oli yksi monista neuvostoaikana leireille nääntyneistä. Kaplinski oli isän vangitsemisen aikaan vasta vauva, eli mitään omia muistikuvia isästä ei ole. 

Poissaolevan tekee läsnäolevaksi rakkaus ja muistaminen. Tuntematonta isää voi lähestyä suvun ja ystävien kertomusten kautta. Näin Kaplinski kirjassaan tekeekin. Alussa rakenne ja tavoite on selkeä, mutta kirjan loppua kohti se laajenee kattamaan pohdintoja ekologisesta elämäntavasta ja Viron toisesta tasavallasta, yli kansallisuuksien ja valtiorajojen rynnivästä ahneuden kulttuurista. 

Kaplinski muuten on frankilaisten jälkeläinen. Tämä on uskomattoman kiehtovaa. Jacob Frank on yksi juutalaisen historian kiistanalaisista hahmoista, väärä messias. 1600- ja 1700-luvuille osuu Euroopan juutalaisten historiassa kaksi merkittävää väärää messiasta: Sabbatai Zevi ja Jacob Frank.

Kummallekin oli ominaista juutalaisen identiteetin kiertäminen, sen uudelleen määritteleminen tai laajentaminen: Sabbatai Zevi kääntyi pahojen assosiaatioiden vuonna 1666 pakon edessä islamiin ja frankilaisuus taas oli erikoislaatuinen sekoitus kristinuskon ja juutalaisuuden elementtejä. Zevin seuraajat kääntyivät islamiin ja frankilaiset sekoittuivat kasteen otettuaan Puolan katolilaiseen väestöön – myös aatelistoon. Voisi kenties sanoa väärien messiaden esimerkillään ja opetuksellaan mahdollistaneen juutalaisen väestön selviämisen erittäin vaikeissa olosuhteissa. Kääntyminen kristinuskoon tai islamiin sai väärän messiaan esimerkin myötä oikeutuksen myös uskonnollisessa mielessä.

Sabbatailaisesta yhteisöstä lähtöisin olevan Jacob Frankin suosion taustalla voidaan nähdä Bogdan Chimielnickin päivien verilöylyt, jotka veivät noin sadantuhannen juutalaisen hengen Ukrainassa. Murhat synnyttivät inhimillisiä ja taloudellisia menetyksiään surevan väestön keskuudessa pohjan messiaanisille toiveille. Massamurha nimittäin selitettiin – perinteiseen juutalaiseen tapaan – Messiaan tuloa edeltäväksi koettelemukseksi.

Frankilaiset ovat olleet pitkään vaiti alkuperästään. Juutalaisten sukujuurien mainostaminen ei yleisesti ottaen ole ollut viisas veto antisemitistisesti orientoituneessa Euroopassa, mutta frankilaisuuteen – kuten myös sabbetailaisuuteen – liittyy myös muitakin, ehkä noloina pidettyjä salaisuuksia. Lahkojen taipumus seksuaalisiin orgioihin, ryhmäseksiin, kysymykset isyydestä – kaikesta tällaisesta haluttiin pitää matalaa profiilia. Nykyisin kaikki tämä on lähinnä kuriositeetti. Minusta väärät messiaat ovat kiinnostavia. 

Jaan Kaplinskissa on säilynyt jotain frankilaisesta "mihinkään kuulumattomuudesta", tai kuulumisesta kaikkeen. Virolaisen äidin (Nora Raudsepp) ja puolalaisen isän poika on kotonaan ja ei ole kotonaan Virossa. Ja sama pätee Puolaan.

Me vääräkätiset

Eilen oli kirjastopäivä. Balettia ei ollut – koko liikuntakeskus oli suljettu uintikisojen vuoksi. Harmittelin asiaa, mutta kirjastosta löytää lohdutuksen. Löysin mielenkiintoisen kirjan Väärän käden maailma: vasenkätisten historiaa. Sopii minulle, vasenkätiselle, erittäin hyvin. Joskus surkuttelen ja säälin kaltaisiani, niitä ennen eläneitä. Minä sain vapaasti toteuttaa itseäni vasemmalla kädelläni, mutta aina eivät ihmiset ole olleet niin onnekkaita.

Minulle vasenkätisyys on äitini kautta tullutta perimää. Enoni on vasenkätinen ja äitini äiti oli jotakin niin harvinaista kuin molempikätinen. Sellaista harvoin tapaa, mutta Karin-isoäitini oli tällainen erikoislaatuinen tapaus. Omassa perheessäni olen ainoa vasenkätinen.