Avainsana: kirjat

Murheiden maanantai

Äitini koira siirtyi tänään ajasta ikuisuuteen. Koiraparalla oli valtavan suuri kasvain pernassaan ja koko rintaontelo kai oli täynnä sitä vaivaa. Tuntuu vaikealta kuunnella ihmisen surua puhelimessa, kun sen haluaisi ottaa pois – vaan ei voi. Joskus tuntuu kuin toisen surun voisi tuntea melkein fyysisesti omissa nahoissaan. Suru ui sisään ja täyttää ruumiin rajat. On sellainen olo kuin pitäisi rikkoa ne rajat vapautuakseen, mutta se ei ole mahdollista.

Murheet rantautuivat tänne meillekin, mutta lievemmässä muodossa: PuoLiskoisen auto ei (ihme kyllä) mennyt läpi katsastuksesta! Uskomatonta! Piti tämäkin päivä nähdä. Mitään näkyvää vikaa autossa ei ole, vaan viat ovat sellaisia huomaamattomia. Minä myötätuntomekastin aiheesta jo PuoLiskoiselle, sillä onhan käsittämätöntä etteivät niin pehmeäkyytiset vankkurit läpäise testiä, kun sen läpäisee omakin vaatimaton autonkaiseni. Suosikkiselitykseni on tietysti se, että katsastuskonttori vainoaa meitä.

Viinan kirot

Iloja ja suruja on elämässä, mutta niiden lomassa luetaan. Luin Augusten Burroughsin muistelman Kuivilla. Burroughs on tuttu nimi: talvella tutustuin hänen lapsuusmuisteloonsa Juoksee saksien kanssa. Kuivilla on jatkoa siihen.

Hullun psykiatrin ”ottolapsena” elänyt Burroughs on aikuistunut ja päätynyt mainosalalle töihin. Copywriterina hän on menestystarina ja suurituloinen sellainen. Alkoholia kuluu paljon, mutta mitäpä siitä. Unelmaelämän katkaisee aito amerikkalainen intervention ja miehelle tarjotaan kahta vaihtoehtoa: joko kolmenkymmenen päivän katkaisuhoito, tai..

Manhattanilainen mainosmies löytää itsensä Proud Institutesta, jossa viettää kuukauden. Sen jälkeenkin raittiuteen sitoutuminen vaatii AA-kerhoon menemistä ja terapiaan osallistumista. Raittiina pysyminen on kamppailua, jossa lisähaasteita antavat jonkun yritykset sabotoida vasta löydettyä alkoholitonta elämää ja hyvän ystävän hidas kuolema AIDSiin. 

Burroughsilla on lahja kirjoittaa vaikeista asioista ihmisenkokoisella tavalla, jopa humoristisesti. Ihmisellä on loppumaton kyky huijata itseään ja kieltää ongelmansa, sekin käy selväksi. Juoksee saksien kanssa oli paikoitellen hyvin ahdistava, mutta Kuivilla oli helpommin sulateltava. On helpompi lukea aikuisten itselleen aiheuttamista ongelmista kuin laiminlyödystä lapsesta.

Kuka surmasi hevosen, tuon kiiltäväkarvaisen?

Aurinkokin suvaitsi tänään näyttäytyä, mutta ei lämmittää. Olen tarttunut uudemman kerran Sir James Frazerin kirjaan The golden bough ja mietin laiskasti auringon ilmestymisen syytä. Onko joku meistä tehnyt jotain sellaista, mitä ei olisi pitänyt? Esimerkiksi surmannut hevosen?

Muinaisina aikoina ihmiset uhrasivat hevosia pitääkseen auringon toimivana ja tyytyväisenä. Rhodoksella auringonpalvonta oli keskeisessä asemassa uskonnoharjoitusta ja kerran vuodessa asukkaat uhrasivat tälle tärkeimmälleen vaunut ja neljä hevosta. Uhrilahja syöstiin mereen ja uskottiin kai auringon sen sieltä saavan käyttöönsä. Myös spartalaiset ja persialaiset uhrasivat hevosia.

Askelta pitemmälle menivät muinaiset meksikolaiset. Heille aurinko oli ”Hän josta ihmiset elävät”, niin kaunis ja runollinen määritelmä. Sydän taas oli elämän symboli ja koti, joten auringolle uhrattiin niin ihmisten kuin eläinten sydämiä, jotta se jaksoi jatkaa matkaansa taivaan halki.

Onko joku nyt uhrannut hevosen, vai mitä kautta pitkä ja synkkä sääjakso on päättynyt? Palaako jossain sydänten uhrituli – toivottavasti ei.

The golden bough on niitä kirjoja, jotka voivat muuttaa ihmisen ajattelutavan. Oma kappaleeni tosin on valitettavan pientä tekstiä. En voi lukea sitä sängyssä, vaan rajoitun tutkailemaan sitä vain istuma-asennossa. Sen lukemiseen nimittäin tarvitsen silmälasit ja minulla on karvaita kokemuksia lukemisesta sängyssä silmälasien kera. Se on varma tapa päätyä murskaamaan ne, tai vähintään vääntämään ne kummalliseen asentoon.

Auringon armoilla olemme me kaikki. Ymmärrän muinaisia ihmisiä ja tarvetta lepytellä ja tukea auringon toimintaa. Joskus pelkään auringossa tapahtuvan jotain odottamattomia muutoksia. Nykyisen käsityksen mukaan aurinkomme jatkaa olemassaoloaan vielä miljardeja vuosia, mutta kuinka siitä voi olla varma? Eihän se ole kuitenkaan mikään airamin sähkölamppu, jolle tehdas on määritellyt toiminta-ajan! Siinä ei ole vaihto- eikä palautusoikeutta, emme saa rahojamme takaisin vaikka se päättäisikin tuhoutua tässä ja nyt.

Auringon valolta kestää yli kahdeksan minuuttia matkata maahan. Tällä hetkellä aurinko voi olla kuollut (ehkä sille ei ole uhrattu tarpeeksi?), emmekä me tiedä siitä mitään. Mutta kahdeksan minuutin päästä kohtaamme tosiasiat.

Eläminen on armoa, aurinko on armoa.

Ikääntymisprosessi kuvina

Minulla on jo monivuotinen perinne ottaa/otattaa kuvia itsestäni syntymäpäivän aattona. Tämäkään kerta ei muodostanut poikkeusta. On mielenkiintoista tarkkailla omaa ikääntymisprosessiaan.

Koko päivä on kulunut enemmän tai vähemmän juhlavalmisteluissa. Olen haahuillut ympäri kotia farkuissa ja tuntuu, kuin ei työ tekemällä loppuisi. Sain luettua Farah Diban elämänkerran. Kuten kollegansa kuningatar Noor, myös Farah Diba kuvaa elämäänsä ilman moniakaan yksityiselämää valottavia anekdootteja. Kumpikin Lähi-Idän mahtinainen katsoo itseään enemmän tai vähemmän kuningattaren roolin kautta.

Kuninkaidenkin elämänkerrat ovat kiinnostavia. Erityisen kiehtovaa on varmaan tietää saavansa kenet hyvänsä naisen, jota sattuu milloinkin haluamaan. Oikeastaan on sääli, ettei monikaan monarkki ole vaivautunut pohtimaan tätä julkisesti. Ensi silmäyksellä se voisi tuntua unelmatilanteelta, mutta asiaa tarkemmin pohtiessa kuva muuttuu. Kuinka tuollainen ihminen voisi koskaan olla varma lähellään olevien ihmisten rakkaudesta? Itse miettisin varmasti koko ajan ihmisten motiiveja. Rakastetaanko minua todella, vai rakastetaanko rajoittamatonta osto-oikeutta Pariisin muotihuoneissa? Uskaltaisiko sellaisessa tilanteessa oikeasti luottaa kehenkään ja päästää ihmisiä lähelleen.

Tätä huomista syntymäpäivää maustaa edelleenkin ikoni-innostus. Kuvassa olen minä ja kaikki kotimme ikonit. On ikoninurkkaus ja öljyämistä vaille valmiit tuoreet ikonimme pikku pöydällä.

Seuraavassa minä olen sivuttain..

PuoLiskoinen halusi välttämättä kuvan, jossa hänellä näyttäisi olevan sarvet päässään!

Minä leivoin syntymäpäiväkakkua..

.. Kävin Myllyyn avatussa Leonidaksessa ja ostin muutaman suklaan..

Ja pihalla kukkivat kauniisti lupiinit, nuo vahvatahtoiset!

Ihminen on aina sama

Meidän pihallamme kesä epäröi, se on yhden askeleen jäljessä muita paikkoja. Muualla lupiinit kukkivat, meillä vasta osittain. Ne pelkäävät avata itsensä tälle kylmyydelle, jota kesäksi kutsutaan. Sireenit sentään kukoistavat – tosin niilläkin vei aikaa uskaltautua esiin koko loistossaan.

Oikeastaan on mielenkiintoista tarkkailla kasveja ja niiden omaa tahtoa (niillä nimittäin on sellainen). Istutimme lupiinit joskus täällä asumisemme alkuaikoina. En silloin ollut kovinkaan optimistinen niiden suhteen, vaikka tiedänkin lupiinin yleisesti ottaen leviävän innokkaasti. Lupiinitkin kai harkitsivat meidän pihallamme – näyttää kuin meidän tontillamme olisi taipumus herättää harkitsevaista mieltä niin ihmisissä kuin kasveissakin – lähteäkö leviämään vai ei. Lupiini on voimakastahtoinen kukka, se ei ole mikään heikko ja heti masentuva kukkariepu. Sillä on selkärankaa, se menee minne haluaa.

Jumalten unista ja vähän ihmistenkin

Luen parhaillaan Manil Surin romaania Vishnun unet. Tämä kirja oli varsinainen sattumalöytö kirjastosta, enkä malta laskea sitä käsistäni.

Romaanin Vishnu ei todellakaan ole "se" Vishnu, intialaisen pantheonin jumala (vai onko sittenkin?), vaan kerrostalon porrastasanteella majaileva vanha juoppo. Talon asukkaat antavat hänen asustaa portaikossaan pieniä palveluksia vastaan, joiden suorittamisessa Vishnu ei ole kovinkaan luotettava. Suomalaisesta hyvinvointivaltiosta kotoisin olevalle lukijalle miehen tila on sekä säälittävä että eksoottinen: meillä ei voisi kuvitella tuollaista tapahtuvaksi. Yhteiskunnan verkko on yhä melko tiivistä ja pienisilmäistä – Intiassa verkossa on paljon enemmän reikiä ja sen läpi huljahtaa helposti.

Vishnu yhdistää kahta hinduperhettä, Pathakeja ja Asraneja, joiden epäkiitollinen tehtävä on huolehtia hänestä. Osittain asia koskee myös Jalalin muslimiperhettä, joka myös asuu talossa. Talon asukkaiden elämät kietoutuvat yhteen Vishnun kautta ja rakkauden kautta: Asranien Kavita-tytär rakastuu Jalalien poikaan. Hindun ja muslimin yhdistyminen näyttää olevan mahdoton tehtävä, varsinkin kun Kavitan tarmokas äiti on jo järjestelemässä avioliittoa tyttärelleen sopivan hindupojan kanssa. 

Kirjan kansiliepeessä kerrotaan Bombayssä kasvaneen Manil Surin olevan tätä nykyä matematiikan professorina Yhdysvalloissa. Tekstissä ei kuitenkaan ole mitään matemaattista tai kuivaa, vaan se on kauttaaltaan täynnä myyttejä ja taruja, inhimillisen ja jumalallisen yhdistymistä odottamattomilla ja humoristisilla tavoilla. Perheiden tarinoiden lisäksi romaani koostuu Vishnun muistoista ja unista. Mitä  on jumalallinen ja mitä on inhimillinen? Voisiko sotkuisessa juopossa olla jumalainen kipinä? Juoppokin on joskus ollut lapsi ja hänellä on ollut rakastava äiti. Juoppo on myös rakastanut naista ja unelmoinut. 

Riemastun kuin lapsi tätä kirjaa lukiessani. On kuin ilmassa olisi kaikkien Intian mausteiden tuoksu! Järjestettyjen avioliittojen lehti-ilmoitukset, pariskuntien horoskooppien vertailut, hindurouvien katkeraa kilpailua aiheuttavat kortinpeluukutsut – kaikki on samaan aikaan niin vierasta ja sittenkin niin tuttua. Ihminen on aina sama, olipa paikkakunta sitten Bombay tai Pieksämäki.

Omissa unissani ei ole vieraillut jumalia, vaan lähinnä vanhoja tuttavia menneiltä vuosilta. Viime yönä uneksuin lukioaikojeni ystävästä, joka oli muuttunut ulkonäöltään merkittävästi. Unessani hänestä oli tullut valtavan pitkä – pitempi kuin PuoLiskoinen, pitempi kuin oikeastaan on mahdollista – ja hampaat olivat ylikorostuneet. Oli hiukan vaivaantunut olo tässä unen kohtaamisessa, en tiennyt kuinka olisin reagoinut siihen muutokseen vai olisiko edes pitänyt.

On vain ihmisiä

Luin Jaan Krossin lyhyen romaanin Kolmannet vuoret. Kross on tutustumisen arvoinen kirjailijatuttavuus, käsitteleväthän hänen romaaninsa Viron lähihistoriaa tehden sitä fiktion kautta tunnetuksi myös suomalaiselle lukijakunnalle.

Kolmannet vuoret sijoittuu ajallisesti 1800-luvun lopulle ja kuvaa kahtia jakautunutta Viron kansaa: toisaalla ovat baltiansaksalaiset suurmaanomistajat ja toisella puolella vironkielinen kansa. Molemmissa maailmoissa kulkee akateemikko ja tunnettu taidemaalari Johann Köler, virolaisen kansan lapsi, joka sosiaalisen nousunsa ansiosta tulee tunnetuksi aina keisarin hovia myöten.

Köler kokee kipeänä epäkohtana virolaisten kohtelun ja maalaa Tallinnan Kaarlen kirkkoon "rahvaan Kristuksen", "moukka-Kristuksen", kuten Rudolf von Gernet alttaritaulua kuvaa. Kristuksen mallina on paikallisen maanomistajan kuski Villem, jonka Köler valitsee ulkonaisten avujen vuoksi ja halutessaan näpäyttää aristokraattisia tuttaviaan. Tapahtuu kuitenkin onnettomuus, yksi niistä uskomattomista sattumista joita vain voi tässä Luojan luomassa maailmassamme sattua: kuski-Villem etenee pehtoriksi asti ja tulee tunnetuksi oman kansansa hylkääjänä, talonpoikien pieksijänä ja sadistina. Köler on maalannut kirkkoonsa sadistin kuvan, virolaiset saavat kirkossa polvistua rukoilemaan sellaisten kasvojen eteen, jotka yhdistävät väkivaltaan ja vääryyteen. 

Vajaassa sadassa sivussa Kross onnistuu pohtimaan syvällisiä ihmisenä olemisen ongelmia. Hänen päähenkilönsä on pakko pohtia omia arvojaan: onko maailma todellakin mustavalkoinen, vai voisiko hyvyys ja pahuus olla siroteltuna tänne ihmiskunnan joukkoon yhteiskuntaluokkaan tai kieleen katsomatta? Romaanissa varmuudet ja ehdottomat totuudet kiistetään – sellaisia ei ole. On vain ihmisiä, toinen toistensa uhreja ja olosuhteiden uhreja, kukin kamppailemassa omien ongelmiensa kanssa. 

Luin myös Marguerite Duras'n kirjan Tuska. En tiedä mitä sanoisin siitä, tunsin sen liian kipeästi – se meni ihon alle. Odottaminen on hirveintä maailmassa, odottaa toista palaavaksi keskitysleiriltä tai vankeudesta tai vaarasta. Mieluummin kärsimyskin kuin pelkkä odottaminen, odottamista pahempaa ei ole.  

Laatikossa!

Minua, kuten muitakin, on järkyttänyt tämä suomalainen kidnappausdraama. Turkulainen lakimies ja perheenisä kidnappasi helsinkiläisnaisen ja vaati tästä massiiviset lunnaat. Uusimpien tietojen mukaan uhri vietiin kotoaan laatikossa. 

Tähän minusta tiivistyy oikeastaan kaikki. Laatikossa, kuin eläin tai tavara! Odotan jännityksellä mitä tämä kekseliäs herrahenkilö osaa sanoa puolustuksekseen. "En enää kestänyt nähdä perheeni nälkää", vai? Epätoivoiset teot ymmärtää paremmin silloin kun niihin liittyy epätoivoinen köyhyys, mutta tässä tapauksessa tuskin on kyse siitä. 

Laatikkoihin ja kellareihin sullotaan ihmiset, joita ei ihmisinä pidetä. He ovat pelkkiä keinoja päämäärien saavuttamiseksi, välineitä vailla arvoa.  

Nokikolari

Palatessani tänään kotiin huomasin olevani kasvoiltani kuin mikäkin seepra. Kimrööki (nokipohjainen musta väri) oli tarttunut kasvoihini. Olin ilmeisesti ikonimaalauksen lomassa aina silloin tällöin pyyhkäissyt otsaa, nenänpieltä ja leukaa aiheuttaen mustat raidat. Autuaan tietämättömässä tilassa olen seepraillut ihmisolentojen joukossa, keskustellut ja toimittanut asioita. Pistin PuoLiskoisen lujille kotiuduttuamme, olisi nimittäin ollut huomaavaista vihjaista siitä nokinaamasta jotain. Mies ei kuitenkaan ollut edes huomannut raitojani, niin tiukasti oli hän pitänyt silmät kiinni omassa työssään. 

Kuinka tuollainen väri muuten onnistuu kiemurtelemaan erittäin tiukkahihaisen paidan hihansuun yläpuolelle, paidan alle siis? Sen haluaisin tietää. Kimröökiä nimittäin löytyi myös sieltä. Kurssin päätyttyä taitavat maalausvaatteeni todellakin olla pesun tarpeessa.  

Ikonimaalauskurssin aikana illat ovat olleet levottomia. Pää on täynnä monenlaisia ajatuksia ja ideoita, yötä kohden on pakko yrittää tyyntyä hiukan. Sellaisina hetkinä luen Robert Servicen Lenin-elämänkertaa, eikä kerta ole ensimmäinen. Minua hämmästyttää se, kuinka vähäarvoisia elävät ihmiset olivat Leninille verrattuna hänen massiivisiin poliittisiin ambitioihinsa. Nadezda Krupskaja ei vaikuta olleen mikään kovin miellyttävä tai viehättävä ihminen, mutta jopa hän olisi ansainnut paremman puolison.

Tuli ilo

Tänä aamuna mietin, että minä, Siivetön, taidan oikeasti olla sairastumaan päin. Päätä särki, nenäkin vuosi ja olo oli vähän väsynyt ja viitsimätön. Täytyi kuitenkin kammeta itsensä ylös arkisiin askareisiin vaikka kuinka olisi tahmealta tuntunut.

Iltapäivällä neljän ruuhkan ollessa pahimmillaan uskaltauduin Raision kirjastoon. Lainasin lisää Marguerite Durasia (Tuska ja Puoli yksitoista kesäiltana) ja lupaavalta vaikuttavan Chuck Klostermanin hengentuotteen Seksiä, huumeita ja kaakaomuroja: matalakulttuurin manifesti. Loppuilta kuluikin sitten ikonimaalauksen ihmeiden parissa.

Taas kerran sain huomata yhteen iltaan mahtuvan paljon tunnetiloja. Aluksi olin ahdistunut, kaikki tuntui menevän pieleen: koko ikonitekele kylpi punaokrassa – olin käytellyt sitä ylenpalttisella anteliaisuudella ikonikuvaa pohjalle siirrettäessä – ja muutenkin koko työ arvelutti. Käsittätehty Kristus-ikoni ei ole helppo, vaikka ehkä erehdyin sellaista ajatusta hellimään mielessäni ennen kurssin alkua. Itse asiassa mikään ikoni ei ole helppo maalattava. Kaikki ne ovat vaikeita.

Illan kuluessa mieli kuitenkin muuttui. Tuli ilo ja sen jälkeen jopa suoranainen voitonriemu: minä osaan! Tai ainakin teen jotain ilman massiivista epäonnistumista! Kurssilta lähtiessä olin hyvin tyytyväinen ikonini tilaan. Tiedän kuitenkin, että tämä tyytyväisyyden tunne voi kadota totaalisesti jo huomenna.

Kurssillakin oli nuhaisen oloista väkeä. Onkohan nyt jotain kesäflunssaa liikkeellä?

Löysin Joensuun taidemuseon sivulta rukouksen ikonin maalausta aloittaessa. Laitoin sen muistivihkoni sisäsivulle ja miksen myös tänne:

"Oi Kristus, kaiken olevaisen Jumala ja Herra, Sinä olet Pyhällä Hengellä valistanut apostoli ja evankelista Luukkaan ja antanut hänelle taidon kuvata Pyhintä Äitiäsi, joka on kantanut Sinua käsivarsillaan ja lausunut: 'Hän, joka on minusta syntynyt, valaisee armollansa koko maailman.' Valista ja johdata sieluani, sydäntäni ja henkeäni. Ohjaa kelvottoman palvelijasi kättä, jotta voisin kelvollisesti ja täydellisesti kuvata Sinun ikonisi, Äitisi ikonin sekä kaikkien pyhien ikonit pyhän kirkkosi kunniaksi, iloksi ja kaunistukseksi. Anna minulle anteeksi syntini ja anna anteeksi niiden synnit, jotka näitä ikoneja kunnioittavat ja niiden edessä hartaasti polvistuneina osoittavat kunnioitustaan ikonien alkukuville. Varjele heidät kaikelta pahalta ja viisailla neuvoillasi johdata heidät hyvyyteen. Tätä pyydän: kuule rukoukseni Pyhimmän Äitisi, apostoli Luukkaan ja kaikkien pyhiesi esirukousten tähden. Aamen".

Kuka tahansa mies, kuka tahansa nainen

Sateisen synkkä päivä sai ensimmäiset auringonsäteensä vasta illalla. Kun nyt katson ulos ikkunasta näen auringon iltatervehdyksen pihlajien ja koivujen takaa. Se tuntuu sanovan, että kesä oli poissa vain hetken – se palaa kyllä, kun jaksamme odottaa.

Olimme tänään kovin tarmokkaita. Herääminen venyi pitkälle päivään, mutta sen jälkeen saimmekin tehdyksi sen, mitä piti: ikonimaalauskurssiin on nyt valmistauduttu kaikin mahdollisin tavoin hankkimalla muistivihko ja erilaisia kyniä sen täyttämiseen. Muistin jopa ostaa paperiliimaa, vaikka normaalisti aina unohdan.

Duraslainen rakkaus

Potemkin on kiehtova, mutta välillä pidän taukoa ja uppoudun Marguerite Duras'n kirjaan Siniset silmät musta tukka. Se on unenkaltainen, kaunis tarina miehen ja naisen toivottomasta rakkaudesta yhteen ja samaan mieheen. Rakkaus on toivoton, menetetty: sen kohde on lähtenyt eikä palaa, sille ei tule jatkoa, mutta se on silti olemassa tunteena ja se yhdistää näitä kahta.

Durasilla on taito tuoda yhteen epätodennäköisiä pariskuntia. Kertomukset ovat unenkaltaisia, koska niissä ihmisten välillä olevat yhdistävät tekijät rikkovat normaalin varautuneisuuden. Moderato cantabilessa ihmisten välisen varautuneisuuden rikkoo kuoleman äärimmäinen kokemus. Tässä nyt lukemassani esteet ihmisten välillä murtaa rakkaus. Myös itku voi tehdä sen, tai jokin muu normaalin käytöksen rajat rikkova, jonka myötä säännöt löystyvät tai katoavat kokonaan.

Duras kirjoittaa miestä kaipaavasta pariskunnasta miehenä ja naisena. Nimiä ei tarvita: he ovat mies ja nainen, kuka tahansa mies, kuka tahansa nainen. Kokemuksen universaalius ja nimettömyys korostuu. Nämä ihmiset voisivat olla kotoisin mistä vain ja elää mihin aikaan hyvänsä.

Duras'lla on kyky heittää tarinan lomaan lauseita, jotka avaavat lukijan silmät jollekin aivan uudelle. Nämä irralliset lauseet jäävät mieleen kummittelemaan häiritsevästi. "Mies ei tiedä mistä nainen on saanut kyvyn sietää kaiken mikä näyttää Jumalan määräämältä." Ehkä nuo lauseet uppoavat syvälle, koska ne tarinan lomassa onnistuvat jotenkin koskettamaan yksittäistä lukijaa hänen omassa elämässään – en tiedä?

Oikea paikka lukea Durasta on sänky. Pitää olla vähän uninen, vähän sentimentaalinen olo. Sellainen olo, että jaksaa vaikka vähän väsyneestikin uskoa epätodennäköiseen.

Ratas on nyt alkanut pyöriä..

Ikonimaalauskurssimme alkaa ensi viikolla ja tiettyä valmistautumisen tunnelmaa on jo ilmassa. PuoLiskoinen on yllyttänyt minua soittamaan kurssin vetäjälle ikonipohjista – taidamme tarvita hiukan suuremmat pohjat kuin edellisellä kurssilla ja siitä kai olisi hyvä ilmoitella etukäteen. PuoLiskoinen on myös ihmetellyt sitä, ettemme ole vielä saaneet laskua kurssista. Ettei vain olisi hukkunut postissa?

Minunkin sisälläni ratas on nyt alkanut pyöriä. Aion ostaa vihkon, johon alan tehdä ikonimaalausaiheisia muistiinpanoja. Kurssilla asiat tietysti pysyvät mielessä, mutta jakson päättyessä pää tyhjenee kuin puhkaistu ilmapallo. Ei ole mukavaa aina aloittaa uudestaan tiedollisesta nollapisteestä.

PuoLiskoinen ehdotti myös sankirin sekoittamista täällä kotona valmiiksi, ettei tarvitse kurssilla alkaa siihen aikaa käyttää. Siitä seoksesta syntyy kasvojen väri.

Olen silmäillyt pappismunkki Arsenin teosta Ikonikirja: historiaa, teologiaa ja tekniikkaa ja helpotuksekseni huomaan sen olevan aika käytännönläheinen opas, jonka avulla voi myös verestää muistiaan ihan näissä konkreettisimmissakin kysymyksissä.

Ikonimaalauksen lisäksi myös kaikki muu visuaalinen on alkanut taas kiehtoa. Tahtoisin oppia ottamaan kunnollisia valokuvia, mutta se vaatii aikaa. Kysyy myös kärsivällisyyttä oppia tuntemaan kameran ominaisuudet ja mitä sillä oikeasti voi tehdä. Haluaisin kuvata ihmisiä – ihmiset kiinnostavat minua. Kadulla nähty kiireinen ihminen, tärkeänä kuin muurahainen. Tai sitten alakuloinen ihminen, silmissään katse kuin surullisella eläimellä.  

Tänään..

Sireenit pihallamme ovat vaaleanvioletissa kukassaan. Tuuli riepoo vaahteraa, sen lehdet kiiltävät sadevedestä. Olohuoneessa palaa tuoksukynttilä ja Sibelius soi CD-soittimesta.

Kävin kaupassa: siellä hapan nainen valitsi sipuleita kasvoillaan sellainen ilme, ettei mikään oikein kelpaisi. Mutta kun on pakko ostaa, muutakaan ei voi!

Lainasin kirjastosta Robert Servicen kirjan Lenin ja nyt huomaan sen olevan kirjahyllyssäni kulmittain Montefioren Stalinin kanssa. Stalin on pitkällään ja Lenin pystyssä: muodostuu 90 asteen kulma. Sen kulman sisälle mahtuu kokonaisten kansakuntien kärsimys.

Me Paulat, Paulinat, Paulinet..

Tänään on nimipäiväni. Suojeluspyhäni on 200-luvulla elänyt pyhä Paula, rohkea marttyyri keisari Aurelianuksen aikana. Hän vei ruokaa kristityille vangeille, pesi heidän haavojaan ja hautasi marttyyreinä kuolleiden ruumiita. Kun marttyyri Paula yritettiin surmata viskaamalla hänet palavaan ahjoon, ei tämä pyhä ihminen siitä vahingoittunut. Lopulta hänet mestattiin ja se oli pyhän maanpäällisen elämän loppu.

Tänä päivänä siis me Paulat, Paulinat, Pauliinat ja Paulinet juhlimme. Tai ainakin muistamme suojeluspyhää ajatuksissamme. Minulla se on jäänyt juuri tuollaiseksi ajatuksissa muistamiseksi – muiden arkisten askareiden lisäksi olen siivonnut tarmokkaasti ja siihen aika on mennytkin. Toisaalta: eikö suojeluspyhänikin tehnyt elämänsä aikana tehtäviä, jotka vaativat henkisen voiman lisäksi myös fyysistä ponnistusta, arkisuuden ja lian kestämistä? Siinä esimerkki minulle! Ehkä pyhän elämää voi yrittää jäljitellä myös arkisissa askareissa. Kenties sellainen palvelutyö on jopa parempikin muistamisen muoto kuin leivoksille lähteminen?

Potemkinia ja pölyhuiskua

Tänään olen taas ihmetellyt Potemkinia, rakastuneen miehen rohkeutta. Kuka uskaltaisi kysyä Katariina Suurelta kuinka monta rakastajaa tällä on ollut? Potemkin uskalsi. Hän oli kiihkeän mustasukkainen mies, joka oli kuullut huhuja Katariinan 15 häntä edeltäneestä rakastajasta. Ja kirjeitse hän vaatii rakastetulta (Venäjän keisarinnalta!) selvitystä menneistä erheistä.

Katariina tekeekin tiliä ja saa rakastajien lukumääräksi neljä. Siis vain "kolmannes" siitä mitä Potemkin oli kuullut väitettävän, näin keisarinna todistelee. Kirjeet ovat säilyneet jälkipolville ja ne kertovat lemmestä, joka ei arvoasemia kumarrellut.