Avainsana: kirjat

by Ninni

Melkein näkymätön

Posti toi tullessaan mahtavan yllätyksen: koko kesän ajan erinäisistä syitä toimittamaton kirja – myöhästynyt syntymäpäivälahja – saapui luokseni! Kyseessä on Hannah Pakulan kirjoittama The last romantic: a biography of queen Marie of Roumania. Atwood-kausi taitaa saada mausteekseen tuon elämänkerran, koska odottaakaan en malta.  

Huomasin juuri olleeni pian kuukauden ajan 37-vuotias. Aika tuntuu rientävän aina vain kiihtyvällä vauhdilla eteenpäin. Pian kai herään ja huomaan olevani 40. Toivottavasti se ei aiheuta ikäkriisiä. 30 täyttäessä alkoi tapahtua outoja asioita ja se näkyi ulospäinkin aina vaatevalintoja myöten. Jonkin aikaa nimittäin pukeuduin kuin 54-vuotias toimistosihteeri. 54-vuotiaissa toimistosihteereissä ei tietenkään ole mitään pahaa, mutta aika aikaa kutakin.

Tänään suuntasin vankkurini kohti Turkua. Johtuiko kuumuudesta vai mistä lie, mutta ajoin ihan hullusti taas kerran. Kerran katsoin väärästä liikennevalosta merkkiä liikkeelle lähdöstä ja olin jatkuvasti väärällä kaistalla. On myös vaikeaa löytää suorin reitti paikasta A paikkaan B. Nytkin pyörin varmasti ihan turhaan kaupungilla, kun en osannut suorinta tietä suunnistaa. Turku on täynnä tuskaisia ajomuistoja. Tuntuu kuin jokainen risteys muistuttaisi jostakin omituisesta tempauksesta. Onneksi autoilu on tavallaan niin anonyymiä: vankkureissani olen nimetön, melkein näkymätön, olen yhtä autonkaiseni kanssa. Minä en tee virheitä, vaan autoni näyttää tekevän niitä.  

 

by Ninni

Maailma onkin kulmikas

Ehkä maailma ei olekaan pallo, vaan täynnä kipeitä kulmia ja särmiä. Niihin on helppo satuttaa itsensä varsinkin jos elää siinä luulossa, että pehmeä pallohan tämä. Yksi tällainen särmä on sota. Sitä särmää täytyy tutkia varoen, totutellen, välillä taukoja pitäen. Oma taukoni taitaa nyt olla päättymässä: varasin kirjastosta Antony Beevorin Normandia 1944. Näin sen kaupassa eilen ja muistin sellaisenkin kirjan olemassaolon. Joten tuumasta toimeen.

Mitä vanhoille naisille jää?

Atwood-kausi synnyttää kysymyksiä mielessä. Melkein kaikissa Atwoodin romaaneissa on yliluonnollinen, maaginen pohjavire. Ryövärimorsiamessa sitä edustaa Charis meditaatioineen ja ennalta tietämisen kykyineen. Rouva Oraakkelissa se näkyy päähenkilön automaattisena kirjoituksena ja näkyinä. Sokea surmaaja esittelee Lauran, joka on herkkyydeltään ainutlaatuinen ihmisten joukossa – ihmisten läpinäkijä.

Atwood ei myöskään arkaile kirjoittaa vanhenevista tai vanhoista naisista. Se ei ole mitenkään tavanomaista. Vanhuus on näkymätöntä, sitä ei noteerata. Tietyn iän jälkeen – joka muuten taitaa olla yhteydessä fyysisen viehätyksen kuihtumiseen – ihmisestä tulee epähenkilö. Sen jälkeen hänen paikkansa on vain marginaalissa tai alaviitteenä.

Mietin mitä vanhoille naisille jää, tai tarkemmin: mitä heille jätetään? Enää ei ole mahtavan matriarkan roolia, johon isoäiti-ikäinen voisi onnellisena sopeutua. Tietoa ja kokemusta ei arvosteta, vanha on yhtä kuin turha. Ehkä naisille jää noituus laimennetussa muodossa. Onnea tuottavat kivet, pyhät esineet, enneunet. Ehkä se on naisten mahtia sitten, kun fyysisen viehätysvoiman kautta saatava valta on kadonnut. Kenties naisille jää viisaus. 

Atwoodin Sokeaa surmaajaa lukee kuin lukisi omasta huomisestaan. Sehän on myös yksinäisen vanhan naisen tarina.    

by Ninni

On Yö

Viime yönä myrskysi oikein kunnolla. Päivällä ilmiö ei aiheuttanut mitään suurempia liikutuksia, mutta kun myrskyyn yhdistyi kaksi muuta elementtiä, pimeys ja öinen aika, niin tuloksena oli pelko.

Vuorokausirytmi tekee helposti tepposet. Öiseen aikaan ainakin tämä ihminen herkistyy. Päivällä huomiotta jäävät äänet, kolaukset ja huminat tuntuvat tulevan aistimiin voimakkaammin.

Yö on myös ounastelujen aikaa. Päivällä vaihdetut sanat, ajatukset ja keskustelunpätkät pääsevät uuteen pohdintaan. Luetut uutiset ja tuomiopäivän profetiat muodostavat kummallisia synteesejä. Niinpä niin: On Yö.

Viime yönä en saanut kunnolla nukuttua myrskyn vuoksi. Olen ensinnäkin herkkäuninen ja herään pienimmästäkin äänestä. Lisäksi pelkäsin jonkun suuren puun kaatuvan päällemme. Ensin se oli vain ohimenevä ajatus, mutta yön tummuessa ja ajan kuluessa se alkoi vaikuttaa entistä todennäköisemmältä. Kadehdin PuoLiskoisen unenlahjoja: häntä ei mikään melu herätä eikä unettomuus vaivaa. Ajattelin hetken verran herättää hänet pohtimaan puun päälle kaatumisen todennäköisyyttä, mutta sääli voitti keskustelunhalut.

Jossain vaiheessa aloin pelätä katon lentävän pois paikaltaan. Niin kävi tällä seudulla joskus jollekin talolle, muistan lukeneeni siitä. Siinä me sitten makaisimme, PuoLiskoinen ja minä, katottomassa talossa Luojan silmien alla. Onneksi niin ei käynyt.

Toukokuun lopun hellepäivinä näimme trombin. PuoLiskoinen sen minulle osoitti ollessamme matkalla Itä-Suomesta takaisin kotikultaan. Se pyöri kuumalla, kuivalla pellolla – hassu pikku pyörre. Viime yönä mietin sitäkin, mietin harmittoman pikkutrombin mahdollista kasvamista suureksi ja vihamieliseksi voimaksi. Ei ihme, että uni pakeni silmistä!

En ole koskaan kuulunut niihin ihmisiin, joita voi rauhoittaa sanomalla ”ei Suomessa ole sitä, tätä tai tuota”. Minun näkemykseni mukaan luonnonlait ovat Luojan yksipuolisia sopimuksia ja voimassa niin kauan, kuin se sopivaa on. Suomessa ei ehkä ole ollut hirmumyrskyjä, mutta se ei minua vakuuta siitä, ettei niitä koskaan tulisi.

Atwood-kauden avaus

Sokeasta surmaajasta siirryin Ryövärimorsiameen. Margaret Atwood-kausi on siis virallisesti avattu. Ensimmäistä kertaa Ryövärimorsianta lukiessani samaistuin Tonyyn, mutta nyt huomaan hengenheimolaisuutta Charisiin. Luultavasti minusta tulee vanhemmiten yhä enemmän sen tyyppinen ihminen.

Kirjan varsinaiseen ryövärimorsiameen, miehiä varastelevaan Zeniaan, en sen sijaan voi samaistua. Ihmiset eivät ole minulle omaisuutta, jota voi varastaa. Olen aina hiljaa ihmetellyt sitä ilmaisua, vaimon tai miehen ”varastamista”. Se tuntuu suuhun vieraalta. Ja siitä tulee mieleen hassuja asioita. Joku kiikuttamassa öiseen aikaan maton sisällä kymmeniä kiloja painavaa ihmistä. Sorkkarautoja ja tiirikoita, pälyileviä varkaan katseita.       

by Ninni

Kohtaamisia: jättiläinen kirjastossa

Kävin tänään Raision pääkirjastossa hakemassa täydennystä kirjahyllyyn. Lainasin Joseph Mileckin kirjoittaman Hermann Hessen elämänkerran ja Tatjana Metternichin Muistojeni maan, jossa herää henkiin vanha keisarillinen Venäjä ja menneet päivät siellä. Löysin vielä kiinnostavan, joskin laihanlaisen, kuvauksen maalaispapin arjesta. Kirjan on kirjoittanut Christer Åberg, Lapinjärven ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra (ja taidemaalari siinä sivussa). Kirjan nimi ainakin on kiehtova: Pyhä kissa ja muita kohtaamisia.

DVD-hyllyä selatessani kohtasin jättiläisen. Elokuvat näyttivät hänen käsissään pahaisilta postimerkeiltä. Meitä ihmisiä on tosiaankin kaikkia eri kokoja! Mietin kuinka helppoa mahtaisi olla jättiläisen elämä. Ei koskaan tarvitsisi keittiötikkaita kotona ylettääkseen ylimmällekin hyllylle.

Jättiläisen täytyisi toisaalta oppia kärsivällisesti elämään muiden rajoitusten kanssa. Pitkäjalkainen iso ihminen saa tottua hiljentämään aina askeleitaan kävellessään jonkun pienemmän rinnalla. Ja entä jos kaupasta ei löytyisi riittävän pitkiä vaatteita? Helpompaa on lahkeista leikata liiat pois kuin kasvattaa niihin äkkiä viisi senttiä ylimääräistä kangasta! Pitkänä ja suurikätisenä ei myöskään ulotu helposti ahtaisiin paikkoihin. Ei jätti voisi tehdä kuten minä, joka saan käpäläni mahtumaan melkein minne vain, jopa roskiksen ja keittiönkaapin välisen seinän ahtaaseen tilaan.

En osaa päättää kumpi on parempi, elämä S-kokoisena vai XXL-koossa. Luultavasti päädyn pitämään XXL-elämää parempana, koska itse en elä sitä. Ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella, jossa laiduntavat kiehtovan erilaiset ja itsestä poikkeavat olennot.

Potilas piristyy! Tauti väistyy!

PuoLiskoinen on kovasti paranemaan päin. Hän on pirteä ja yöt eivät enää kulu yskiessä ja niistäessä. Kuumettakaan ei ole. Lopullinen tulikoe on tietysti päivä työpaikalla ja kuinka sen jaksaa.  

by Ninni

Kuvia kuumuudesta

Päätin lykätä Margaret Atwood-kauden aloittamista. Sen sijaan tartuin Helvi Hämäläisen romaaniin Sarvelaiset. Sitä lukiessa tuntuu kuin työntäisi lusikkansa sellaiseen soppaan, johon sen saakin työntää: Suomen historiaan ja omaan historiaansa, ihmisen historiaan. Sarvelaiset on sukuromaani, joka seuraa yhden suvun vaiheita 1800-luvun loppupuolelta aina talvisotaan asti. Maa on synnyttänyt ja kasvattanut ihmiset, jotka voivat uusia elinkeinoja valitessaan hylätä sen, mutta sen kohtaloista ei kukaan silti pääse irti.

Helvi Hämäläisen runoilijankieli on kiehtovaa, lumoavaa – se pelkästään jo riittäisi syyksi lukea häntä myös romaanimuodossa. Sarvelaisten suvun satavuotista matriarkkaa kuvaillaan kuin mitäkin mäkeä tai tunturia: vanhuksella on jättiläislantio ja jättiläistukka. Syntyy vaikutelma vastustamattomasta luonnonvoimasta naisen vaatteissa. Paikallisella hautausmaalla kerrotaan jo olevan ”Sarvelais-tomua”, erityisesti pikkulapsina kuolleita Sarvelaisia, mutta matriarkkaa haudatessa ”tämä maa puri hampaansa sukuun ja teki sen omakseen”. Niinpä niin, Hämäläistä lukenut ei enää koskaan katso maailmaa samoin silmin.

Kiikun-kaakun

Se kuvaa PuoLiskoisen (eli Potilaan) tilaa. Parannusta on tapahtunut, mutta selkeästi jossain on vielä jotakin vialla. Jos hänellä on kaksi tautia päällekäin, niin se tietää mahdollisesti toista antibioottikuuria. Huomenna saamme kai tietää lisää.

Kuumuus kuvina

Näitä kuvia katsellessa jo tulee kuuma! Nämä ovat maanantailta, vierailultani ystävän luona. Kuinka kuuma silloin olikaan. Aurinko laskeutui iholle kuin ylimääräinen vaate.

Tällaisen lahjuksen vein mennessäni! Taustan ja kortin tein minä noine enkelikoristeineen. PuoLiskoinen osallistui käärimällä läpinäkyvän lahjapaperin ja kihartamalla narut.

Tässä minä vieraana:

by Ninni

Ajatuksissa Andrei Rublev

Kirkko muistaa tänäänkin monia pyhiä, joista yksi on ikonografi Andrei Rublev. Ja ”sattuman” satoa: on myös meidän hääpäivämme. Kahdelle nupullaan olevalle ikonimaalarille mitä parhain juhlapäivä!

Juhlavuus on tosin ollut melko vähissä. Näyttää siltä kuin PuoLiskoisen saama kolmen päivän antibioottikuuri ei ehkä sittenkään toimisi. Kuumetta oli nimittäin vielä tänäänkin. Potilas itse väläytti mahdollisuutta poskiontelotulehduksesta keuhkoputkentulehduksen kylkiäisenä. Ikävää, jos totta.

Mietin aloittaako Margaret Atwood-kausi vai ei? Sokea surmaaja on menossa nyt, siitä olisi taas helppoa jatkaa muihin romaaneihin. Atwoodiin ei kyllästy!

CD-soittimessa on Wagnerin Parsifalin korvannut Billie Holiday. Kesäkuu on vaihtunut heinäkuuksi: kesä kulkee eteenpäin, se kiirehtii kohti elokuuta ja jokainen ilta on jo vähän edellistä tummempi. 

by Ninni

Merkitysten katoamisesta

Kesäkuumuus pakottaa edelleenkin kohtuullisuuteen tietokoneen käytössä. Niinpä jää yhä enemmän aikaa lukea. Tällä hetkellä huomioni kohteena on Tom Holménin ja Matti Kankaanniemen toimittama A.D. 30: kirja Jeesuksen kuolemaan liittyvistä tapahtumista.

Kirjan kirjoittajat ovat Åbo Akademin HJW-tutkijaryhmän (Åbo Akademi Historical Jesus Workshop) jäseniä. Kirjan luvuissa käydään läpi Jeesuksen elämän viimeiset hetket, ylösnousemusilmestyksiä ja niiden merkitystä alkuaikojen kristityille. Lisäksi sivuja omistetaan aiemman tutkimustradition esittelylle. Kirja tarjoaa mielenkiintoista ja yleistajuista luettavaa kristinuskon keskeisimmän hahmon vaiheista ja niiden merkityksestä. Suuria yllätyksiä on kuitenkin turha odottaa. Paikoitellen teksti on hyvinkin letkeää ja rentoa – popularisoinnin tarve kai pakottaa viihdyttävään kirjoitustyyliin. Nykyisinhän ei lukijalta saa odottaa yhtään mitään, ei kärsivällisyyttä ja oppimishaluja ainakaan. 

Matti Kankaanniemen kirjoittama luku II oli melkeinpä liikuttava uskossaan teologian maata mullistavaan vaikutukseen. Minä en teologien asemassa olisi valtavan stressaantunut tutkimustulosteni merkityksestä kristikunnalle: kukaan teologi ei nimittäin voi viedä ihmisiltä uskoa esimerkiksi Kristuksen ylösnousemukseen ja jumalallisuuteen. Muistan opiskeluaikoinani keskustelleeni tästä erään lestadiolaistaustaisen ystäväni kanssa. Hän sanoi, etteivät erinäiset tutkimustulokset ainakaan hänen uskoaan heilauttaisi suuntaan eivätkä toiseen, tutkimus kun kuitenkin elää aina ja aiemmin oikeana pidetty tieto voi myöhemmin korvautua päinvastaisella. Siinä mielessä lienee turha pitää eettisenä ongelmana tutkimustuotostensa mahdollista asettumista ristiriitaan jonkun opinkappaleen kanssa.

Jeesus-kirjojen ongelma taitaa olla siinä, että on vaikea keksiä mitään uutta (erityisesti raflaavaa ja myyvää uutta) aiheesta. Kaikki järisyttävä (ja myyvä) on taidettu jo sanoa. Useat tieteilijät, pseudotieteilijät, yhteiskunnalliset keskustelijat ynnä muut ovat ravistelleet käsityksiä spekuloimalla Jeesuksesta kommunistina, Jeesuksesta homoseksuaalina, Jeesuksesta avaruusoliona, Jeesuksesta aviomiehenä. Takki alkaa olla tyhjä. Tiedeyhteisössä se ei tietysti merkitse paljoakaan, koska tieteellisten tekstien ensisijainen tavoite ei ainakaan perinteisesti ole tulla suurella rahalla julkaistuiksi bestsellereiksi. Mutta kaupallisten kustantamojen väki taitaa katsella asiaa erilaisesta näkökulmasta.

Niinpä niin – elämme kaikkien merkitysten ja rajanvetojen katoamisen aikaa. Tieteen pitää viihdyttää ja viihteen pitää olla tehty tieteellisellä taidolla. Missä loppuu tiede ja viihde alkaa? Kaiken pitää olla hauskaa ja helppoa. Mitkä muuten mahtavatkaan olla internetissä ne yleisimmät hakusanat? Kaikki maailman tieto käsillä, mutta hakusanat taitavat pääsääntöisesti tulla siltä xxx-osastolta.

Huomattakoon parin viimeisen kappaleen olevan yleistä kulttuuripessimistin valitusvirttä ja jo irrallaan Holménin ja Kankaanniemen toimitustyön tuloksesta.

Väliaikatietoja sairasvuoteelta

PuoLiskoinen hakeutui työpaikkalääkäriin tänään ja sai antibioottikuurin. Sairasloma jatkuu ensi viikon tiistaihin asti. Ihmisparka kärsii keuhkoputkentulehduksesta näin kesähelteellä. Antibioottikuureja taitaa olla moneen lähtöön: PuoLiskoisen tropit ovat kolmen päivän ajalle ja niitä otetaan vain kerran päivässä. Mitä on tapahtunut niille vanhan kunnon ajan kuureille, jotka kestivät vähintään viikon? Itse muistan syöneeni sellaisia lääkekuureja useammankin joskus entisinä aikoina.

Sain kuitenkin tänään kaivella muistini lokeroja pitkään miettiessäni milloin viimeksi olin antibioottikuurilla. Siitä on jo useampi vuosi aikaa – onneksi.

by Ninni

Alessa vaeltaminen

Kuvittelin säästyneeni alennusmyyntien kiusaukselta ja ehdin jo onnitella itseäni. Liian aikaisin! Tänään nimittäin sitten tulikin ostettua liiankin kanssa. Lähinnä investoimme yöasuihin, mutta kaikenlaista muutakin tuli ostoskoriin. Minulla ei sinänsä ole mitään yöasuja vastaan – pyjamaa parempaa ei olekaan – mutta lähinnä harmittaa tuo lähteminen mukaan Tapahtumaan, laumaan liittyminen ja alessa vaeltaminen.

Alemyynneissä kulkevan ihmisen suu on hiukkasen raollaan, kasvot joko kalpeat väsymyksestä tai sitten hikisen punoittavat. Silmät ovat teevadin kokoiset ja ahmivat itseensä kaiken tarjolla olevan. Erikoisesti katse löytää oranssit alennetuista hinnoista kertovat laput. Kukapa haluaisi vastata tätä kuvausta?

Hrustsovin unelmat

Itänaapurimme entinen johtaja haaveili nuoruudessaan insinöörin urasta. Insinööriys teki häneen niin suuren vaikutuksen, että hän suositteli samaa uraa myös lapsilleen ja lastensa lapsille. Eräs heistä otti puheet kuuleviin korviinsa ja kunnostautui ohjusten kehittelyn parissa. Politiikka vei kuitenkin Hrustsovin mennessään tunnetuin seurauksin.

Millainen maailma olisi, jos Stalin olisi päätynyt suutariksi tai tehdastyöläiseksi, Hitler taidemaalariksi ja Hrustsov insinööriksi? Tai jos Osama bin Laden, koulutettu insinööri hänkin, puuhailisi vain lujuuslaskelmien parissa terroritekojen suunnittelun asemasta? En jaksa uskoa sen parantavan maailmaa. Tapahtumien mekaniikka kuljettaa ihmistä yhtä paljon kuin ihminen pyrkii manipuloimaan sitä. Jos yksi mies ei tee likaista työtä, niin toinen tulee hänen sijalleen sen tekemään.

by Ninni

Aurinkoihmisiä

Selvisin hengissä kirjastokoettelemuksesta, vaikka helppoa se ei ollut. Pakkasin kaksi suurta kassia täyteen palautettavia kirjoja ja sitten matkaan. Hellesää innoitti pukeutumaan hihattomaan kesämekkoseen ja siitä tietysti muodostui ongelma kirjojen kantamisessa: ei tunnu kovinkaan mukavalta, kun painavan kassin hihna hiertää paljasta olkapäätä. Siispä tyydyinkin sellaiseen roikottamisen ja raahaamisen välimuotoon.

Tuli mieleeni PuoLiskoisen vitsailut pioneerien käsistä – hipovat kuuleman mukaan maata. Minusta tuntui kuin olisi itsestänikin tullut sellainen pioneeri. Suurkiitos muuten tuntemattomille lähimmäisille urakkani keventämisestä!

Lainasin kirjastosta William Taubmanin Pulitzer-palkitun elämänkerran Hrustsov – mies ja hänen aikakautensa. Otin myös Marguerite Durasia – hän kuuluu kesään, kesän mietteliääseen mielentilaan ja puutarhakeinuun. Sofi Oksasen ja Imbi Pajun Kaiken takana oli pelko löysi myös tiensä kotiini. Hyviä elokuviakin löysin: Good bye Lenin, Madame Bovary, Syvä uni ja taas kerran Audrey Hepburnin jumalainen Rakastunut Pariisissa. Viimeksi Rakastunutta katsoessani sen laulut jäivät mieleen soimaan viikkokausiksi ja ilahdutin niillä PuoLiskoistakin täällä kotona.

Kaupungilla ei ollut ihmisiä, oli aurinkoihmisiä. Hymyilevät ja vieraillekin jutustelevat kansalaiset nauttivat lämmöstä. Terasseilla ihmiset altistavat itsensä auringolle, taivaalle ja poutapilville ja ilmassa kuuluu erilaisia nauruja. Joku nauraa kuin kirkuva lintu, toisen ilon äännähdyksistä tulee mieleen hyväntahtoisen karhun mörinä. Jossain lähellä soi haitari ja linnutkin tuntuvat liikehtivän tavallista laiskemmin – kenelläkään ei näytä olevan kiire minnekään.    

by Ninni

Rannalla

Ajan virta jatkaa virtaamistaan, mutta se on viskannut minut virrasta pois. Katselen sen pyörteilyä rannalla. Tämä tunne voisi tietysti olla jatkoa viimeaikaisille apokalyptisille ja synkkäsävyisille mietiskelyilleni*, mutta on sillä jotakin konkreettista pohjaakin.

Minä olen pudonnut ajan virrasta. Tämän ajan ilmiöt ovat minulle vieraita, en enää pysty ymmärtämään. Kaksi konkreettista todistetta ovat salmiakki- ja lakritsisuklaat ja transformerit.

Eilen televisiota katsellessani oikein hätkähdin, kun näytettiin mainospätkää uudesta Transformers-elokuvasta. Jotkut kivitalon korkuiset robottijätit melskasivat täällä meidän maapallollamme ja ihmiset näyttivät olevan tavalla tai toisella hätää kärsimässä. Katselin tuota mainosta ymmärtämättä sen ideaa ollenkaan. PuoLiskoinen sai selittää minulle nuo transformerit, hän kun tuntee populaarikulttuurin minua paremmin. Ilmeisesti ne ovat avaruusolentoja, sen verran käsitin. Mutta ajatus elokuvalipun ostamisesta, rahan käyttämisestä tuollaisen katsomiseen, on minulle vieras. Ja pelkkä mielikuva tuollaisista transformereista on valtavan ahdistava. Pitkin eilistä iltaa mieleeni tuli kaikenlaisia ajatuksia elämästä avaruudessa ja mahdollisista jättiläisistä siellä. Ei sellaista mielellään ajattele. Ilmeisesti se ajatus ei ahdista nykynuoria.

Toinen käsittämätön ilmiö ovat nämä salmiakki- ja lakritsisuklaat. Minusta ne ovat yksinkertaisesti ällöttäviä. Ajattelin, että sen on pakko olla iästä johtuvaa: minun nuoruudessani suklaa oli suklaata ja lakritsi lakritsia – salmiakista puhumattakaan. Makuja ei sekoiteltu tällä tavalla. Ajatus turkinpippureita sisältävän täytekakun leipomisesta olisi ollut absurdi omassa nuoruudessani. Lapsuudessa ja nuoruudessahan makutottumukset kuitenkin kehittyvät ja vakiintuvat.

PuoLiskoinen kuitenkin romuttaa tämän hienon ikäteoriani: hän pitää näistä hirvityksistä, salmiakin ja suklaan liitto sopii hänelle mainiosti. Ajattelin aina ennen näiden sekoitussuklaiden olevan suunniteltuja nuorille, joiden makuaisti on jo kokenut kaiken ja siksi turtunut. Mutta PuoLiskoisen lapsuuden makumaailma on suunnilleen sama kuin omani.

Seison siis rannalla. En ymmärrä, mutta haluaisin kyllä. Osa minusta haluaisi olla virrassa mukana, mutta osa pitää myös pehmeänlujasta hiekasta jalkojen alla ja vapaudesta olla paikoillaan.

Syvyyksistä

Olen lukenut Mestari Eckhartin kirjoituskokoelmaa Sielun syvyys. Tuo 1200-1300 lukujen vaihteessa elänyt mystikko sopiikin tällaiselle ajan virrasta pudonneelle paremmin kuin hyvin.  

Mystikon statuksesta huolimatta Mestarin kirjoitukset eivät ole ollenkaan mystisiä – hän kirjoittaa kristinuskosta, ihmisestä ja Jumalasta helposti käsitettävällä ja konkreettisellakin tavalla. Tahdon ajatella hänen olevan oikeassa kun hän sanoo: ”Ihmisen ei ole mitään syytä kantaa mistään asiasta ylen suurta huolta, niin kauan kuin hänessä vallitsee hyvä tahto, eikä hänen liioin tarvitse olla murheissaan edes siitä, vaikkei hän kykenisi ilmentämään näitä hyviä aikomuksia teoissaan.”

*) Apokalyptisillä pohdinnoilla tarkoitan nyt huolta auringon vakaudesta, sen toiminnan mahdollisesta muutoksesta, outokaisten aiheuttamasta maailman tuhosta, mahdollisesta mustan aukon syntymisestä laboratorio-oloissa jne. jne.