Avainsana: baletti

by Ninni

Venymisestä

Kevään tulon huomaa monista asioista. Autokatos on luopunut lumivaipastaan: se on rojahtanut toiselle puolelle yllättävän suureksi keoksi. Päivisin lumi lämpenee ja sulaa, lintujen ääniä kuuluu aina vain enemmän. Ja balettitunnilla on aina vain vähemmän osallistujia!

Eilen oli venyttelytunti. Osallistujamäärä oli ruhtinaalliset viisi (plus kaksi vetäjää). Aluksi tuntui vaikealta ”vain” venytellä. On vaikeaa luopua siitä tunteesta, että on tehtävä jotain enemmän, nopeammin, raskaampaa. Samalla kun ruumis venyi, niin myös aika alkoi venyä. Minuutit muuttuivat pitkiksi. Oli pakko vilkuilla kelloa. Kello unohtui vasta kun suostui ruumiineen siihen rytmiin, venymisen rytmiin, rauhalliseen tekemiseen. Tuntui luonnolliselta laittaa silmät kiinni. Onneksi ei sentään tullut uni!

Kirjastokuvio

Kävimme Raision kirjastossa. Lainasin C.S. Lewisin 365 päivää C.S. Lewisin kanssa – kokoelma miehen mietteitä useista hänen kirjoistaan poimittuina. Käteni hamusi hyllystä myös Marcus Chownin kirjan Päättymättömät päivät kuolleena. Olen lukenut sen aikaisemminkin ja silloin se häiritsi mielenrauhaani – miksi siis otin sen uudestaan? Ihminen on mysteeri itselleenkin.

DeLillo-kausi päättyi Cosmopolis-romaaniin. Maailmaan mahtuu yhtä monta kokemisen ja elämisen tapaa kuin on ihmisiäkin. En voi sanoa kadehtivani romaanin päähenkilöä, nuorta raharuhtinasta Eric Packeria. Jatkuva pörssi- ja valuuttakurssien vahtaaminen on mielestäni pahimmanlaatuista orjuutta. Mielenrauhasta ei voi puhuakaan.

Voiko ihminen olla samanaikaisesti etuoikeutettu ja orjuutettu? Minä uskon, että voi. Jokin aika sitten luin suomalaisen ”päässeen” Forbesin miljardöörilistalle 1,3 miljardin dollarin omaisuuksineen. Miljardissa on yhdeksän nollaa. Onko tuollainen omaisuus enää missään suhteessa inhimilliseen todellisuuteen? Tuollaisen kanssa saisi ponnistella säilyttääkseen kosketuksen siihen maailmaan, jota muu ihmiskunta elää.    

by Ninni

Suloiset sävelet

Heräsin tänään aikaisin. Vietin aamuhetkeä lukemalla loppuun Siri Hustvedtin Lumouksen ja juomalla valkoista teetä. CD-soitin on ladattu täyteen Mozartia: klarinetin hitaat, suloiset sävelet leijuivat aamuun ja jäivät ilmaan kuin hyvä tuoksu. Tee, Mozart, ajoittaiset N-koirien vierailut, yöllä nähty omituinen uni – siinä aamun rakennusaineet.

Minulla oli sellainen olo, että Hustvedt on saatava loppuun tänään, vaikka kirjasto olisi sallinut sen olla täällä vielä kuun loppupuolelle saakka. Luin ahmimalla, vaikka en oikeastaan ymmärrä miksi: Lumouksesta oli todella vaikea löytää ketään sellaista samaistumisen kohdetta, joka olisi tehnyt lukukokemuksesta itselle jollakin tapaa läheisemmän ja merkityksellisemmän. Kirja oli hyvin kirjoitettu, enkä kadu sen lukemista, Lily Dahl vain tuntui minusta yksinkertaiselta pikku piikaselta ja ainoa vähänkin koskettava henkilöhahmo tarinassa oli iäkäs Mabel.

Päähenkilöä voin vieroa, mutta nautin aidosti analogioista kirjan tarinan ja Kesäyön unelman välillä. Hustvedtillä on käytössään merkittävä korkeakirjallinen arsenaali ja se näkyy. Romaani on uskottava ja epäuskottava samaan aikaan, se onnistuu olemaan tukevasti jalat maassa ja pää häpeämättömästi pilvissä samaan aikaan.

Musiikki puhuu

Tämä oli yksi niistä siunatuista päivistä, kun kaikki tekijät olivat kohdallaan onnistunutta liikuntaelämystä varten. Kirjaston kautta päädyin balettiin ja koko ajan olo oli energinen ja jaksava. Tuntui kuin olisi voinut jatkaa balettitunnilta toiselle ruumiin mitenkään protestoimatta. Joskus on myös onnekas ja silloin musiikki puhuu. Liikkeitä voi ennakoida ja ymmärtää vain kuuntelemalla musiikkia. Musiikki on tanssissa paitsi taustaa myös työkalu ja kumppani.  

Lainasin kirjastosta Fannie Flaggin Fried green tomatoes at the Whistle Stop Cafe. Katsoin Paistetut vihreät tomaatit–elokuvan vähän aikaa sitten uudestaan. Edellisestä katsomiskerrasta on vuosia, mutta muistin heti miksi rakastin tuota elokuvaa 1990-luvulla. Silloin kirjaa oli mahdottoman vaikea saada käsiinsä, mutta nyt oli onni myötä.

by Ninni

Unitauti

Tänään oli kevätkauden ensimmäinen balettitunti. Mukavaa, koska olenkin jo ehtinyt kärsiä vieroitusoireista! Mukavaa siksikin, että sarjat eivät enää olleet samoja kuin joulukuussa, vaikka joululoman ajan yllämme häälyi vanhoilla sarjoilla jatkamisen uhka. Uudet ovat lyhyempiä kuin ne joulukuiset ja niissä on paljon nopeita käännöksiä ja haastetta tasapainoaistille. Yritin venytellä todella huolellisesti ennen tuntia, ettei loman laiskottelu kostautuisi kipeinä lihaksina huomenna.  

PuoLiskoista ja minua vaivaa unitauti: saimme itsemme ylös vain vaivoin, vaikka päivä oli jo puolessa. Vetelyys kostautui kirjastokäynnillä, kun en ehtinyt muuta kuin pikaisesti hakea varaamani elokuvan. Kaikkinainen hyllyjen pönkiminen täytyi jättää suosiolla seuraavaan kertaan. Elokuva Poreilua Pariisissa helpotti hiukan tyytymättömyyttä torsoksi jääneestä kirjastoreissusta.

Tällä hetkellä luen (uudemman kerran) Sarah Churchwellin teosta Marilyn Monroen monta elämää. Se kestää useammankin lukukerran ja oikeastaan vasta nyt se on synnyttänyt minussa kysymyksen ihmisen identiteetistä. Onko kenenkään ihmisen identiteetti oikeasti syntynyt, vai onko se sittenkin luotu? Ja luodaanko se aina uudestaan, joka päivä? Mikä merkitys toisilla ihmisillä on sen kuvan kanssa, joka meillä on itsestämme?

Pohdimme sellaisia asioita kuten identiteetti, koska meillä on sanat – käsitteelliset valmiudet – pohtia niitä. Oleminen ja minuus eivät nykyisin ole jotakin itsestäänselvää ja siksi tarpeettomia edes nimetä, vaan niihin tuntuu sisältyvän lukemattomia ristiviitteitä ja merkityksien moninaisuutta.

Leivontalauantai

Mantelinen kakkupohja on valmis: vietetään leivontalauantaita. Molemmat N-koirat* ovat olleet sylissä ja kylpivätkin toissapäivänä – eivät tosin aivan vapaaehtoisesti, mutta kuitenkin! 

*) N-koirat = Nuppu ja Niisku, iloinen kaksikkomme.     

by Ninni

Kuin kurjet suolla

Tänään oli varsinainen musta päivä baletissa. Läsnä vain yhdeksän tanssijantapaista ja kaikilla sarjat enemmän tai vähemmän hukassa. Monilla poissaoloja rutkastikin – ei silloin muista viikkojen takaisia liikesarjoja. Itsekin loistin poissaolollani viime viikolla, kun nukahdin päiväunet ja unohdin herätä ajoissa baletoimaan. Minulle tuo viikon poissaolo riitti aiheuttamaan muistinmenetystä muistuttavan tilan ja se näkyi tekemisessä. 

Lopputunnin adagiossa keskilattialla tuli näkymästä mieleeni kurkijoukko suolla. Onnetonta oli taistella sarja läpi ilman tangon tukea.

Kirjastossa kuitenkin oli onni myötä. Lainasin machoista machointa, Henry Millerin Kauriin kääntöpiirin ja Hullun kukon. Hannu Mäkelä-kausi jatkuu romaanin Ruhtinas unelmain mailla parissa. Eräänlainen kasvukertomus tarttui myös käteen, nimittäin Hella Wuolijoen Nuoruuteni kahdessa maassa. Elokuvaosastolta hamstrasin Risto Jarvan Työmiehen päiväkirjan.

Maata näkyvissä!

Eilinen ikonimaalausurakka toi ikoniini jotain hyvin olennaista: nyt enkelilläni on maa jalkojensa alla. Sain aikaiseksi kauniin vihervän sävyn, siniseen taittuvan, hiven harmaatakin tavoittelevan. Hillityn, kun muut värit ovat vahvoja.

by Ninni

Häntähuomio

Olen tehnyt ötökkäämme koskevan huomion. Sillä ei oikeastaan voi sanoa olevan häntää, vaan hänty tai häntyliini. Häntä on vakavasti otettavan kuuloinen sana. Häntä kuuluu tanskandogin takaruumiiseen, leijonaan ja tiikeriin. Nupullamme on häntyliini. Muuksi ei tuota minun etusormeni paksuista pientä pätkää voi kutsua. Suloinen se on silti, niin kuin kaikki muukin Nupussa.

Eilen 

Eilinen baletti oli pienimuotoinen. Kokonaista kuusi ihmistä koolla – käytössä siksi vain yksi tanko. Flunssa ilmeisesti niittää satoaan. Pitkästä aikaa tuli niin kuuma, että jouduin kuoriutumaan säärystimistäni. Yleensä pidän ne päällä koko tunnin, kun olen palelevainen olento. Eilinen oli poikkeus. Emme edes ehtineet kaikkia sarjoja läpi, mutta ne tehdyt tehtiinkin kunnolla.

by Ninni

Muisti asuu monissa paikoissa

Vaihdoin balettiryhmää eilen. Se osoittautui melkoiseksi päätökseksi. Uudessa ryhmässä on paljon vähemmän harrastajia kuin vanhassa: tarkoittaa kaikkien virheiden (ja niitä riittää) näkymistä kuin suurennuslasin alla ainakin. Lisäksi meillä vaihtuivat sarjat ja uusien kanssa ensimmäinen kerta on aina enemmän tai vähemmän vaikeaa.

Lihasmuistini on kuitenkin pitkä, se on kai sellainen kuuluisa norsunmuisti. Teimme joskus paljon frappe-sarjoja nilkka fleksattuna ja se on jäänyt jonnekin syvälle muistin uumeniin. Oli vaikeaa muitaa, että nyt ne tehdään nilkka ojennettuna. Jalka pyrki kuin väkisin fleksaamaan, sillä oli oma tahto. Kuinka erikoinen otus onkaan ihminen! Päämme muistaa, se on selviö, mutta muisti asuu monissa paikoissa ja ottaa niin monenlaisia eri muotoja. Lihasten muistaminen on erilaista kuin muistaa joku luettu teksti tai puhuttu puhe. Siinä on jotain alkukantaisempaa.  

Kirjastosta kalastettua

Kävimme eilen sekä oman kunnan kirjastossa että Raision kirjastossa. Sain vihdoinkin joskus alkusyksystä varaamani kirjan, Richard Powersin Muistin kaiku-romaanin. Powers teki minuun vaikutuksen kirjallaan Laulut joita lauloimme ja siksi odotankin innolla tutustumista tähän toiseen tiiliskiveen. Laulut käsitteli muukalaisuutta, identiteettiä, kuulumisen ongelmaa ja ajan olemusta. Muistin kaiun pitäisi kansilehden mukaan kartoittaa ”ihmismielen mysteereitä jännitysromaanin otteella”. Ilmeisesti tavoite saavutettiin, koska Powers palkittiin yrityksestään National Book Awardilla.

Lainasin myös Paavo Rintalan Pojat. En oikeastaan tiedä miksi, se oli sellainen käden liike kirjahyllyssä. Yritin löytää Alexander Trocchin romaania Nuori Adam, mutta tietysti se oli lainassa. Piti siis varata sekin. Katsoin sen elokuvana jokin aika sitten ja se oli mieleenpainuva tarina nuoruuden hulluuksista. Ensin vieroin sitä ylitsevuotavan runsaiden seksikohtausten vuoksi (niin tyypillisiä tälle ajalle), mutta se tunne meni ohi. Sitähän päähenkilön edustama elämänvaihe kuitenkin oli, kuohuvien viettien aikaa, viettielämää. Jos haluaisi katsoa elokuvan sydänvaivoista ja kultaisesta nuoruudesta 1930-luvulla, niin ei pidä tarttua teokseen, joka jo nimensä puolesta kuvaa tuon kaiken vastakohtaa, eli nuoruutta.

PuoLiskoinen yritti murskata minut kirjaston hyllyjen väliin. Joskus hänestä on mukavaa kuulla päästämäni inahduksia ja vingahduksia, kun oikein tiukoille menee. Kun hän tuli noutamaan minua baletista, niin jo oli autonsa täynnä ostoksia. 

by Ninni

Kapineen kertomaa

Olin tänään baletissa, eikä olo ollut kertaakaan aivan epätoivoisen epäonnistunut. Sain sovittua opettajan kanssa siirtymisestäni ryhmään, jonka tunti alkaa 14:15. Tämä  nykyinen on yksinkertaisesti melko mahdoton kellonaika minulle: kirjastojen sulkeuduttua siinä on liikaa aikaa ennen baletin alkamista. Liikaa, muttei kuitenkaan tarpeeksi esimerkiksi kunnon ikkunaostostelua varten. Kaikkihan on niin suhteellista.

Ensi kerralla vaihtuvat sarjat ja meitä on jo peloteltu niiden kestolla. Viisiminuuttisia rupeamia ja jalkojen lihakset kovilla. Muistista puhumattakaan! Toivottavasti muistan mennä oikeaan, uuteen aikaan tunnille!

Sanattomia tarinoita

Viimeksi kirjastossa ollessani lainasin mielenkiintoisen kirjan. Kyseessä on Ulla Leinon toimittama Esineen tarina. Tietty sielunsukulaisuus tekijöitä kohtaan syttyi heti kirjaa selatessa: tässä on tartuttu mielenkiintoiseen teemaan. Ihmiset kertovat itselleen tärkeän esineen tarinan ja Pekka Turusen ottamat valokuvat tarjoavat nämä esineet myös lukijan katsottavaksi. Ihmisiä on laidasta laitaan, tulokkaita Unkarista, Venäjältä Dominikaanisesta tasavallasta, Malesiasta.. Kaikki kertoen elämästään jonkun heille merkityksellisen esineen kautta.

Suomalaisissa kodeissa on paljon hiljaisia tarinoita, esineiden tarinoita. Minullakin on muutama – ehkä kerron niitä joskus, jos innostun valokuvailemaan.

Kaksi syytä olla iloinen

PuoLiskoinen sai peuran pyydettyä tänään ja Nupulla on tänään puolivuotissyntymäpäivä. Tuntuu oudolta ajatella jonkun olleen tässä maailmassa vasta kuusi kuukautta. Itsestäni tuntuu kuin olisin ollut täällä aina.  

by Ninni

Kyky tuottaa kauneutta

Balettitunti oli hieman tavallista raskaampi tänään. Syynä taisivat olla ylimääräiset vatsalihas- ja selkälihasliikkeet. Näissä lihaskuntoharjoitteissa oli parinani nainen, joka myös suunnittelee chihuahuan kokoista lisäystä perheeseensä.

Sarjoista nautin kuitenkin aidosti, erityisesti fondu-sarjasta. Hitaat, sulavat ja virtaavat liikkeet tuntuivat saavan mielen ihan toiselle tasolle. Ruumiista tuli mielentilan ilmentäjä – sellaisten hetkien vuoksi oikeastaan tanssiharrastusta jaksaa jatkaa aina vain. On hienoa kokea oman ruumiin kyky tuottaa kauneutta, vaikkakin vain häviävän hetken verran.  

Hypyistäni en tänään voinut olla erityisen ylpeä. Vasta tunnin päätyttyä tajusin syyn koikkelehtimiseeni. Olisi kannattanut ponnistaa enemmän ylöspäin kuin eteenpäin, valita korkeus etenemisen sijasta. Silloin olisin ehtinyt ojentaa nilkat kauniisti hypyssä. Yleensä tällaiset asiat tajuaa vasta liian myöhään. Seuraavalla kerralla oivalluksesta voi kuitenkin olla apua.

Ennen balettia ennätin kirjastoonkin noutamaan varaamani kirjan, Hannu Lauerman kirjoittaman Pahuuden anatomian. Ehdin aloittaa sitä jo odotellessani balettitunnin alkamista pukuhuoneessa, mutta pukuhuonepuheet veivät kuitenkin mukanaan ja syvällisempi perehtyminen opukseen pääsee alkamaan vasta tänä yönä.

Yksin, vaan ei yksinäinen

PuoLiskoinen oli tänään tekemässä hirvitorneja metsästysseuransa kanssa. Mies valitsi aikaisen aamuherätyksen leppoisan lauantainvieton sijasta – käsittämätöntä. Pyörin siis lauantaikuvioissani yksin, mutta en yksinäisenä. 

Kotiin palattuani auttoi Nuppu minua kotitöissä osallistumalla pyykin kuivattamiseen. Tarkemmin sanottuna se oli seuranani purkaessani pesukoneen sisältöä kuivauskaappiin. Nuppu on aito naissukupuolen edustaja vaatteisiin kohdistuvassa mielenkiinnossaan.

by Ninni

Viikon (ja pohkeiden) loppu

Viikko on lopuillaan. Niin ovat pohkeenikin – niissä tuntuu kipakkana muisto eilisestä balettitunnista, syksyn ensimmäisestä. Olen tottunut siihen, että syksyn ensimmäinen tunti on helponlainen ja siksi eilinen tulikin yllätyksenä. Yllättävän raskaita sarjoja oli tarjolla. Opettaja sanoi olevansa ihan tyytyväinen, jos ylipäätään pysyisimme pystyssä nyt ensimmäisellä tunnilla. Sille oli helppoa nauraa tunnin alussa, mutta loppua kohti alkoi kaatuminenkin vaikuttaa mahdollisuudelta. Onneksi niin ei käynyt!

Nyt pitäisi ensi viikolla muistaa hokea hyppysarjassa käytettyjä asentoja: 6., 1., 2. (parallel), 2. Ja sama toisinpäin. Niin etten sekoile seuraavalla kerralla! Ehkä loikin sarjaa täällä kotona ihan harjoituksen vuoksi.

Enkeleitä ja idiootteja

Kävimme eilen kirjastossakin. Lainasin Marjo Heiskasen (esikois)romaanin Idiootin valinta. Vaikuttaa mielenkiintoiselta äiti-poika -suhteen kuvaukselta. Kirjan poika, 14-vuotias koululainen, muuten kirjoittaa blogia. Osa romaanista koostuu siis blogipostauksista ja postauksiin tulleista kommenteista. Tähän asti lukukokemus on ollut oikein viihdyttävä ja viehättäväkin.

Lainasimme myös ikonikirjoja. PuoLiskoinen teki löydön tarttumalla Robert de Caluwen teokseen Enkelit ikonografiassa. Nimestä voi päätellä kirjasta olevan hyötyä etenkin minulle, jos suojelusenkeli-ideani toteutuu ikonimaalauskurssin alkaessa.

Luen samaan aikaan uudemman kerran Sofi Oksasen Puhdistusta. Mietin parittajia ja ihmiskauppiaita: joko heidän täytyy olla typeriä, tai sitten tavattoman rohkeita (kumpikaan vaihtoehto ei toki sulje toista pois) harrastaessaan puuhiaan. Itse olisin hyvin varovainen herättämään sellaista vihaa ihmisissä. Eihän tuollainen hämärämies voi koskaan edes selkäänsä kääntää turvallisin mielin. Vihollisia on niin paljon – liikaa – ja liian lähellä.

Minä puolaan

PuoLiskoinen pyysi minua puolaamaan ompelukoneella ja suostuin epäröinnin jälkeen. Ei olisi pitänyt. Puolasin nimittäin paitsi puolan, myös sen juuren täyteen lankaa. Ilmankos siinä tuntui kestävän niin kauan.

by Ninni

Monta tapaa kuunnella musiikkia

Tänään oli kevään viimeinen balettitunti. Harrastusten loppuminen on eräs kevään merkki, ihan samalla tavalla kuin niiden alkaminen tarkoittaa syksyn saapumista. Viimeisen kerran kunniaksi kaivoin harmaat, paksut talvisäärystimet esiin ja käytin niitä – ei tee mieli ärsyttää polviparkaa kylmällä enää yhtään enempää. Ja tänään oli auringonpaisteesta huolimatta kylmä päivä, kiitos reippaana puhaltavan pohjoistuulen.

Baletinopettaja kehottaa usein kuuntelemaan musiikkia. Musiikin tempo ja sävelkulut vaihtelevat ja pitäisi "kuulla" se, missä vaiheessa taivutetaan alas, alas kohti lattiaa ja missä vaiheessa pitää suoristua, nousta ylös ja taivuttaa selkää kauas taakse. "Ettekö te kuule sitä" kyseli opettaja hillityn epätoivon vallassa. Pää on säädettävä uudelleen alkaessaan kuunnella musiikkia eri tavalla kuin normaalisti. On monta tapaa kuunnella musiikkia. On se kotikuuntelutapa: hajamielinen, nauttiva, fyysiseen liikkumattomuuteen yhdistyvä nojatuolikuuntelu. Sitten on baletin tapa kuulla musiikkia: yritys yhdistää se omiin liikkeisiin, liikesarjoihin ja liikkumisen logiikkaan.

Kävimme kirjastoissakin. Lainasin kirjoja sellaisia kuin Hadley Freemanin Käsilaukun syvin olemus, Eeva-Liisa Mannerin Paetkaa purret kevein purjein ja Georges Perecin Tiloja / avaruuksia. Mannerin runouteen en kyllästy koskaan. Melkein kauhistuttaa ajatella kuinka kauan olen pitänyt siitä – sitä tuntee itsensä muinaiseksi muumioksi ja luultavasti ihan aiheellisesti.

Muurahaisviisaus

Muurahaisten vilinä on vähentynyt dramaattisesti otettuamme myrkyt käyttöön. Kovin hiljaiselta vaikuttaa niiden entinen temmellystanner. Muutama hassu hoipperehtiva näkyy aina välillä, mutta niiden kunnian päivät ovat ohi.

Inhoan muurahaisia, mutta tavallaan ihailen niiden sitkeyttä ja muurahaisviisautta. Ne toimivat kollektiivina. Jos yhden tappaa eivät muut siitä juuri hätkähdä. Ne jatkavat toimimista kohti päämääräänsä. 

Jos niitä hätyyttää sormella niin ne väistelevät. Kuolemanpelkoa niillä ei kuitenkaan ole, eikä kykyä laskelmoida asioita pitkällä tähtäyksellä. Ne menevät pelotta kaappeihin ja paikkoihin, joihin ihmisen harkinnalla varustettu olento ei ikinä menisi. Mietin sitä eilen: jos olisin muurahainen niin en menisi suljettuun, tuntemattomaan ja pimeään tilaan. Enhän voisi tietää mikä siellä odottaa, mitkä vaarat ja uhkat. Minä en menisi minnekään pyrkimättä varmistamaan itselleni poispääsyn tukalista paikoista ja tilanteista. 

Muurahaiset sen sijaan elävät ja toimivat hetkessä. Ne eivät ota riskejä siinä mielessä, että riskin ottaminenhan jo ilmaisuna kertoo tietoisesta päätöksestä asettua alttiiksi vaaralle. Ne vain elävät kunnes kuolevat. Se on muurahaisviisautta, niiden viisautta joilla ei vaihtoehtoja ole.