Miksi joskus pienet ja näennäisen vaivattomat asiat muuttuvat ylitsepääsemättömän vaikeiksi? Työpöydälläni on jo jonkin aikaa maannut kirje pankista – en ole sitä avannut. Ei sieltä ole mitään huonoja uutisia tulossa (käsittääkseni), tuntuupa vain siltä kuin ei huvittaisi. Kirjeveitsi kärkkyy avuliaan näköisesti kohti kirjettä, mutta en tahdo tarttua siihen.

Pankista kotiin tuleva paperimäärä on ällistyttävä. Pitävätpä he hyvää huolta asiakkaista: tulee tiliotetta ja verottajalle tarkoitettua paperia ja muuta vastaavaa jatkuvalla syötöllä. Ennemmin tai myöhemmin avaan kuoret ja talletan niiden sisällön sievään vaaleanpunaiseen mappiini. Ja unohdan ne saman tien.

Olen jaksanut siivota, en jaksa avata pankin kirjettä. Siivous on eri asia, siinä keskittyy kotiin, kääntyy sisällepäin. Pankin kirje on yhtä kuin maailma, joka änkeää sisään ovista ja ikkunoista. Aina sitä ei tahdo kestää.

Mitä jos-maailmat  

Luen Yann Andréan kirjaa Duras, rakastettuni. Viimeksi eilen melkein itkin sen vuoksi. Kuolema on rakastavaisten paras ja pahin erottaja. Kun osoittaa toiselle ovea, niin siitä seuraa ero, mutta myös loppumattomat mitä jos-maailmat. Jos olisimme pysyneet yhdessä, niin olisimme tehneet niin ja näin. Kuoleman jälkeen ei ole enää mitä jos. On vain ehdoton pakko pysähtyä. Tämä maailma kuolee ja kaikki muut mahdolliset maailmat sen kanssa.

Andréalle tuntuu olleen käsittämätön se nopeus, jolla Durasin ruumis vietiin pois, hautausurakoitsijalle ja hautaan. Ja se on käsittämätöntä. Vuosia, joissakin tapauksissa vuosikymmeniä, kestäneet ihmissuhteet pakataan muovisiin ruumispusseihin ja viedään pois. Vuosikymmeniä rakastettu ihminen katoaa päivissä. 

En tiedä miksi kirja liikuttaa minua niin syvästi. Joku voisi kuvata Yann Andréan tapaista miestä gigoloksi. Nuorempi mies, runsaasti vanhempi nainen, taloudellinen riippuvaisuus, se sama vanha tarina. Itse en tahdo luokitella, en tahdo karsinoida tätä suhdetta. Kirjan sivuilla asuu vilpittömyys.

 

 

Luin Helen Taylorin Tuulen viemät. Luin nauttien, koska Tuulen viemää sekä elokuvana että kirjana kuuluu rakkaiden asioideni listalle. En kuitenkaan voi samaistua Taylorin näkemyksiin kirjasta – ja elokuvasta – rasististen kliseiden kokoelmana.

Miksi Etelä ei voisi saada revanssiaan edes kirjallisessa muodossa? Muistan ensimmäisen Tuulen viemää-lukukertani ja kuinka yllätyin siitä suhtautumistapojen samankaltaisuudesta, joka Etelän tappion kärsinyt osapuoli ja oma perhepiirini jakoivat sodan suhteen. ”Entisten aikojen” pyhittäminen, vanhojen arvojen kunnioittaminen, taipumattomuus uusien edessä – siinä jotakin yleismaailmallista jaettavaa kaikille niille, joille suurempi ja mahtavampi on pistänyt luun kurkkuun.

Pohjoisvaltiot voittivat sodan ja tässä maailmassa voima antaa aina myös oikeuden määritellä hyvän ja pahan. Olipa orjanomistuksesta mitä mieltä hyvänsä, niin kiistämätöntä on asian näyttäytyminen hyvin eri valossa etelävaltiolaiselle ja pohjoisvaltiolaiselle. Margaret Mitchellin tausta oli aitoa vanhaa Etelää, vanhaa kaartia. Olisiko hänen pitänyt kirjoittaa ”poliittisesti korrekti” romaani paljon ennen poliittisen korrektiuden aamun koittoa? 2000-luvun ihminen suhtautukoon sallivasti Mitchellin oman aikansa mielipiteisiin, tai jättäköön romaanin lukematta.

Taylorin tekemät kyselyt naisten parissa yllättivät ainakin Ashley Wilkesin suhteen. Ainakin elokuvan katsoneet naiset tuomitsivat aristokraattisen Ashleyn ”mammanpojaksi”, ”pelkuriksi” ja ”naisten vannehameiden takana piileskelijäksi”. Ehkä elokuvan rajoittuneet kertomisen keinot eivät tuoneet esiin Ashleyn todellista olemusta – siihen tutustuakseen pitää lukea kirja.

Minun mielestäni naiset tekivät vääryyttä Wilkes-poloiselle. Romaanin perusteella hän on periaatteen ihminen, valmis uhraamaan mukavuutensa tehdäkseen oikein. Hän on herrasmies ja hänen rohkeutensa ja ominaisuutensa ovat toisesta maailmasta. Kyky tahkota rahaa ei kuulu siihen maailmaan, kyky elää kunniallisesti kylläkin. Eikö vain Scarlettin ja Rhettin tapaisten ihmisten hyve (taito tehdä rahaa) olekin hitusen verran jenkkimäinen, vastakkainen sille maailmalle, josta he olivat kotoisin? Itse olen aina nähnyt Tuulen viemän todellisina sankareina Melanie ja Ashley Wilkesin tapaiset ihmiset, jotka pysyivät uskollisina omalle maailmalleen silloinkin, kun sitä ei enää ollut.

Rhett Butlerin varaukseton ihailu ja Ashley Wilkesin yhtä varaukseton väheksyminen kertoo paljon naisluonteesta. Miehet, jotka haluavat oppia ymmärtämään naisia ja naisten haluamisia, avatkoot Tuulen viemänsä ja lukekoot. Se on nimittäin kaikki siellä.