Kategoria: Vanhat jutut

by Ninni

Lasaruksen lauantaina

Ortodoksisessa kirkossa tämä lauantai on omistettu Lasarukselle. Lasarus oli kiistatta kuollut – Johanneksen evankeliumin mukaan hänen sisarensa Martta sanoi ruumiin jo haisevan – kun Jeesus teki ihmeen ja toi hänet takaisin elämään.  

Me kammoamme kuolemaa ja ruumiin muutosta. Luin pari päivää sitten Gilgamesh-eeposta. Yli kolme vuosituhatta vanha eepos sanoo näin:

"..ihmisen kohtalo tavoitti hänet.

Kuusi päivää ja seitsemän yötä minä itkin häntä,

en antanut haudata häntä

ennen kuin hänen nenästään putosi mato.. – – –

.. Kuinka voisin vaieta, kuinka rauhoittua?

Toverini, jota rakastin, on muuttunut saveksi!"

Me haluamme elää hygieenisesti ja kuolla hygieenisesti. Syntymän ja kuoleman hetkissä läsnä oleva hiki, veri ja eritteet inhottavat meitä. Jos vain voisimmekin kuurata itsemme Tolulla sisältä ja ulkoa! 

Vuosien myötä olen aina vain enemmän lämmennyt ajatukselle ruumishautauksesta. Se ei kammota minua enää, vaan tuntuu luonnolliselta. Haluaisin kristillisen, yksinkertaisen hautauksen, mutta se ei ole Suomessa mahdollista. Täällä mammonaa on palvottava vielä kuolemankin jälkeen, syydettävä pakkorahaa hautaustoimistoille ja muille instansseille. Haluaisin ruumiini käärittävän pellavaa, silkkiä tai puuvillaa olevaan kankaaseen ja laskettavan maahan sellaisena, ilman arkkuja ja muuta pakollista typeryyttä. Enkä haluaisi minkään seurakunnan rokottavan jälkeen jääviä haudanhoitomaksuilla ja vievän hautapaikan pois 25 vuoden jälkeen, jos eivät perilliset kaiva kuvettaan. 

On paikka, jonne tahtoisin tulla haudatuksi, omalle maalle Itä-Suomeen. Miksi en voisi sinne päästä, jos vain varmistetaan, etten kuolemani jälkeen saastuta liikaa maata tai vettä? Maanhan voisi pyytää siunaamaan, ei se varmaankaan olisi ongelma. Isälläni oli tämä sama toive, vaan kirkkomaahanpa joutui. Luultavasti samoin käy myös minulle, kun aika tulee. Ja jos taas niin käy, niin sitten tahdon käydä kirkkomaan portista tuhkauurnan sisällä.

En oikeastaan siedä moniakaan hautausmaita säntillisine hautariveineen. Inhoan niitä matkalaukun näköisiä hautakiviä, siinäkin yksi riesa lisää: niitä saa aina olla kultauttamassa uudestaan, tai muuten vain puhdistuttamassa. Viimeisimmässä Analogissa oli kaunis kuva perinteisestä karjalaisesta hautakropusta. Sellainen olisi arvokas. Puusta tehty, ajan myötä sammaloituva ja myös maaksi muuttuva.

Epätyypillinen lauantai

En minä silti vielä kuolemassa ole, vaikka kuolemasta kirjoitankin. Tänä aamuna herätessä olo oli paha: taisin turhaan riehaantua eilen, kun ilmassa tuntui olevan toipumisen merkkejä. Hain PuoLiskoisen lentokentältä puolenyön aikaan ja sekin (tosin mukava) voimainponnistus saattoi aiheuttaa takaiskun terveydentilassa – kuka tietää. 

Aamulla sain huomata flunssan vielä olevan voimissaan: kurkku vaivasi ja samoin nenä. Ei balettia tänään, ei kirjastoretkeä, ei edes ruokaostoksia. Epätyypillinen lauantai, Lasaruksen lauantai.

by Ninni

Kaunokaipuu

Mitä kummaa on tapahtunut tässä maailmassa sitten minun kouluaikojeni? Enää ei taideta kirjoittaa kaunokäsialaa ollenkaan! Löysinpä netistä opetushallituksen sivun, jossa esitellään kirjoituskirjaimet. Mihin kaikki lenksukat, kaaret ja silmukat ovat kadonneet? Tekstauskirjaimet näyttävät sentään tutummilta. Numeroitakin on pahoinpidelty: ykkönen on pelkkä keppi, seitsikosta on poistettu poikkiviiva ja kakkonen on kovin karu ja pelkistetty. Aika aikaa kutakin.

Isoäitien käsiala oli kuin koruommelta tai pitsiä. Isoisien oli huolettomampaa, vähemmän koristeellista. Isäni käsiala oli melkein aavemaisella tavalla samanlaista kuin isoisän. Äidin tyttölyseossa hiottu kirjoitustyyli oli sekin yksi lapsuuden ihanne. Äidin nimikirjoitusta en olisi ikinä osannut kopioida, siihen se oli aivan liian sujuva ja kaunis. Siskoni kirjoittaa isoja, hyvin pyöreitä ja tasaisia kirjaimia. Lenksuja on, mutta ne eivät syöksy syvyyksiin eivätkä tavoittele taivaita. 

PuoLiskoinen ei juuri koskaan "kirjoita kaunoa". Minä taas en muuten oikein edes osaisi kirjoittaakaan. Tekstaaminen on hidasta, tikkukirjaimista puhumattakaan. PuoLiskoinen suosii tikkuja.

Minun on ikävä menneisyyteni maailmaa. Kirjeiden kirjoittamisen ja kaunokäsialan maailmaa. Mutta mennyttä se on, yhtä mennyttä kuin Jugoslavia. 

by Ninni

Kukas kissan hännän nostaa..?

Siivetön saatan olla, mutta siitä huolimatta olen nyt liidellyt sairauden maailmaan. Päätä särkee, nenä virtaa vallattomana kuin Imatran koski ja kurkku on kipeä. Unen ja valveen raja on häilyvä: pistäydyn unessa luontevasti, palaan valvemaailmaan pehmeästi vailla siirtymävaikeuksia. 

Luin Kyösti Pietiläisen ja Juhan-Ville Kaarnakarin Legioonan isku Kolweziin. Aiemmissa Pietiläisen legioonamuisteluksissa on toisena tekijänä ollut sukulaispoika Petri Pietiläinen. Olisi kannattanut pitäytyä vanhassa ja hyväksi havaitussa yhteistyökumppanissa. Kolwez ei ainakaan minun mielestäni ole kerronnaltaan varhaisempien kirjojen vertainen, mahtaisiko syyllinen tilanteeseen olla Kaarnakari?

Tulee mieleen vanha sanonta: kukas kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse? "Caporal chef" saa niin ylitsevuotavaa ylistystä osakseen, että väkisinkin lukijassa herää epäilys. Kaikki kunnia Peters-Pietiäiselle kaikesta huolimatta. Monikaan ei uskaltaisi levottomuuksien ja sisällissotien repimään Afrikkaan – tässä tapauksessa Belgian Kongoon – henkeään kaupittelemaan.

Aloitin Doctorowin Marssin. Se suorastaan imaisi mukaansa, taas kerran. Jos pitäisi luonnehtia kirjaa yhdellä osuvalla määritelmällä, niin olkoon se vaikka testosteronipitoinen tuulen viemää.

by Ninni

Kärpäsenä katossa

Iltaa kohti olo muuttuu yhä vain flunssahtavammaksi. Niistää saa usein ja yskäkin tuntuu tekevän tuloaan. Huomenna haen auringonhattu-uutetta ja C-vitamiinia, jos ei olo parane.

Luin Taru Stenvallin Herrojen ja narrien näyttämöllä. Taru Stenvall on parhaiten tunnettu Marskin tarjoilijana: hän oli yksi niistä luottonaisista, joiden harteille sotavuosina lankesi päämajan miesten ja arvovaltaisten vieraiden ruokkiminen. Muistelmateoksessaan Stenvall avaa uusia näkymiä niin Mannerheimiin kuin hänen kenraaleihinsakin. Univormun sisällä oleva yksityinen ihminen astuu esiin. Nämä muistelot ovat kiehtovia, mutta kiehtovia ovat myös sodan jälkeiset tapahtumat.

Taru Stenvall on ollut kosketuksissa Olavi Paavolaiseen, Urho Kekkoseen, Keskon Ilmo Nurmelaan ja Nesteen Uolevi Raateeseen. Neuvostoliiton lähetystöneuvos Stepanov vilahtaa hänkin kirjan sivuilla moittimassa suomalaisten naisten ulkomuotoa ja muistuttamassa, ettei Neuvostoliitossa Marski ole korkeassa kurssissa. Työpaikkoja on ollut monia: Stenvallin CV:stä löytyvät niin Kalastajatorppa kuin Kulosaaren Casino ja Sillankorva. Taru Stenvall toimi ravintola-alalla vaativien ja laatutietoisten asiakkaiden aikaan. Silloin ei tarjottu asiakkaille Blå Bandin lisää-vain-vesi -kastikkeita.

Pidän tällaisista kärpäsenä katossa-muistelmista. Sihteerit, tarjoilijat ja siistijät näkevät usein ihmisestä sellaisia puolia, joihin eivät muut tutustu koskaan.

Minä itse

Minä on vanha juttu. Sanojen synty kertoo minän alkuperäksi 14 000 vuotta vanhan nostraattisen maailmankielen sanan mi. On siinä historiaa riittämiin, mikäli tieto paikkansa pitää! Itse taas on alunperin tarkoittanut varjoa, sittemmin ihmisen sielua, varjoihmistä ja kaksoisminää, jonka elämä jatkuu ruumiin kuoltua. 

by Ninni

Kuka pelkää mustaa miestä?

Luin Markku Rönkön Roskakuskin. Rönkkö on kotoisin mainosalalta: kyllästymiseen asti jankutettu "elämä on", se dna-mainos, on hänen copywriterin kynästään lähtöisin. Kuin myös Olvin kehotus positiiviseen ajatteluun ja Pohjolan easy living. Nokkela sanaseppo siis on kyseessä ja se näkyy romaanissakin. 

Tarinassa uraohjus Aamu hankkiutuu raskaaksi ihan vain saadakseen extreme-elämyksen. Toinen osapuoli on mies pystymetsästä: täysin tuntematon, yhden illan iloksi aiottu. Yksi asia kuitenkin johtaa toiseen ja pariskunta alkaa asua yhdessä. Aamun pikapäätös äitiydestä muuttuu katumukseksi jo heti synnytyksen jälkeen. Vauvan rajoittama arki ei kiinnostakaan ja Ilta-tyttö jää isänsä hoiviin äidin saadessa psykiatrista apua. 

Kirjassa pyritään kai kyseenalaistamaan yhteiskunnan glorifioima äitiys. Äitimyytti, superäitiys, uraäitiys. Vastuun kantajaksi nouseekin mies, isä. Joka on kaiken lisäksi roskakuski ammatiltaan. Akateemisten norsunluutornien ulkopuolelta löytyy yllättävää käytännöllistä elämänviisautta ja arjen osaamista. 

Kirjassa mainittiin ihan vain sivulauseessa vanha lasten leikki kuka pelkää mustaa miestä. Muistan sen omasta lapsuudestani. Kirjassa sitä luonnehdittiin ironisesti "sopimattomaksi" nykyaikaan nimensä puolesta. Olin hetken kuin puusta pudonnut. Minä en lapsena koskaan tullut ajatelleeksi, että leikin nimessä oleva musta mies tarkoittaisi rodultaan mustaa. Minusta mies oli ihan tavallinen mies, mutta musta väriltään. Pikimusta, kuin tussilla tai väriliidulla väritetty. Siksi kai pelkäsinkin sitä noin ajatuksen tasolla niin paljon. Rodultaan musta ihminen on yksi asia, ihan kokonaan toinen on valkoinen ihminen, joka jonkun kirouksen seurauksena on pikimusta ja vailla väriä.  

by Ninni

Salmiakkia ja sus-sous

Heräsin tänään lumisateiseen päivään. Valkoinen ikkunan takana tuli alas ja laskeutui maahan, yhä uudestaan ja uudestaan. Järisyttävällä itsekurilla onnistuin sentään pukemaan päälle topit ja villapaidat, trikoot ja niiden päälle mukavat vakosamettihousut, tuon perinteisen minä-lähden-balettiin -varustuksen. On mukavaa pukuhuoneessa säästää vaivaa: hypätä vain ulos sammareista, vetää lyhyet shortsit päälle ja säärystimet ynnä tossut jalkaan.

Onkohan salmiakki paaston ideaa vastaan? Mietin tätä puhtaasti kuriositeetin kannalta, koska itse en mikään esikuvallinen paastoaja ole. Ostin tänään apteekista viisi rasiallista Haganolin salmiakkia, sitä ainoaa oikeaa apteekin salmiakkia. Rasian kylki ilmoittaa salmiakin koostuvan vehnäjauhosta, lakritsiuutteesta, siirapista, salmiakista (ammoniumkloridista), vedestä, suolasta ja väristä (lääkehiilestä). En ole vielä koskenut salmareihin, mutta lankeamus saattaa tietysti tulla piankin. Vaan ei ole salmiakissa lihaa, ei kalaa, ei sokeriakaan. Maidosta tai kermasta puhumattakaan. Tuo siirappi nyt tietysti saattaisi olla vähän siinä ja siinä.

Kirjastokäynnitkin olivat antoisia. Löytyi taas yksi selostus A.F. Airon vaiheista, tällä kertaa kirjoittaja on Tauno Kuosa. Saman herran tuotos on toinenkin lainaamani teos, nimittäin Aaro Pajarin elämänkerta. Romaanipuolta edustavat Truman Capoten Kesän taittuessa ja Markku Rönkön Roskakuski. Niin – ja Doctorowin Marssin otin uudemman kerran. Raision kirjaston elokuvapuoli oli suljettuna ja se oli pienoinen pettymys.

Baletissa hioimme sus-sousia oikein kunnolla. Sisäreiden lihakset tuntuivat valittavan ja tärisevän rasituksesta. Tasapainon pitäminen puolivarpailla tuntui olevan ehkä aavistuksen verran helpompaa kuin aikaisemmin. Useimmat meistä taisivat olla helpottuneita hyppysarjan jäädessä väliin. Ilmankin oli melkoisen raskasta tahkoamista tänään, mutta tulipa kiitostakin tarkasta työskentelystä. Viimeinen grand battement-sarja tosin meni miten kuten, mutta sattuuhan sitä.

by Ninni

Toksinen tee

Ihmettelen kykyäni juoda lukemattomia kupillisia teetä. Vihreän teen terveellisyyttä kehutaan, joten voisin kai periaatteessa tuntea itseni hyveelliseksi ja todelliseksi terveen elämän mannekiiniksi. Uskon kuitenkin Paracelsuksen lailla, että kaikki on myrkyllistä, mikäli annos on liian suuri. Annos-vastesuhde et cetera.

On ärsyttävää olla tapojensa orja. Päivä ei käynnisty ilman kupillista, joka tilavuutensa puolesta on enemmän saavi kuin kuppi, mutta ulkomuodoltaan noudattaa häveliäästi teekupin ideaa. Iltakaan ei ole ilta ilman iltateetä. Oli kesä tai talvi, niin vedenkeitin ei meillä pidä lepopäivää.

Kirjallisia kaikuja

Luin Margaret Atwoodin Poikkeustilan. Se ei ole aivan perinteinen romaani, vaan koostuu yhdestätoista kertomuksesta, jotka kuitenkin nivoutuvat yhteen muodostaen johdonmukaisen kokonaisuuden.

Poikkeustilaa lukiessa kuulee kuin kaikuja Atwoodin aikaisemmista romaaneista. Eikö vain päähenkilö Nellin erikoinen pikkusisko muistuta Sokean surmaajan Lauraa? Intiasta tulleen hyönteistutkijan sopeutumisvaikeudet Kanadaan tuovat mieleen Kissansilmän. Atwood osaa luoda mestarillisia ajankuvia sota-ajan lapsista ja 60-70-lukujen radikaaleista opiskelijoista. Häntä myös näyttää kiehtovan ihmisten muuttuminen ajassa: hippihelmien vaihtuminen säännöllisiin työaikoihin ja esikaupunkikoteihin. Jossakin nykyisyyden alla elävät kuitenkin menneisyyden kerrostumat ja Atwood on kirjallinen arkeologi, joka osaa kaivaa niitä esiin.

Oli tietysti ihan pakko Poikkeustilan jälkeen alkaa lukea uudestaan Sokeaa surmaajaa.

by Ninni

Hiljaisuus viettelee

Talvikin on muistanut tulla. Sen verran myöhäisessä vaiheessa tosin, että olisi saanut jäädä kokonaan väliin. Me vilukissat värjöttelemme villapaidoissamme odotellen kevättä kuin kuuta nousevaa.

Näin viime yönä unen, jossa varis tunki melkein väkisin meille kotiin. Se tuli etuoven kautta. Ensimmäisellä yrityksellä sain pidettyä sen ulkona, mutta toinen kerta toden sanoi ja se onnistui pääsemään sisään. Piirsin univariksen päiväkirjaani, siis siihen perinteiseen käsin kirjoitettavaan päiväkirjaan. Näytin piirustuksen PuoLiskoiselle: hän sanoi variksen jalkojen olevan ihan liian edessä. Keikahtaisi sellainen lintu pian pyrstölleen, tiesi PuoLiskoinen kertoa. Nokkakin oli väärän värinen, kun sen oranssiksi olin värittänyt. Oikeasti vaakku on kai harmaanokkainen. 

Järkkyvä mieli, puuttuva kieli 

Katsoin Ingmar Bergmanin elokuvan Naisen naamio – Persona. Tätä  Bergmanin elokuvaa en ollut aikaisemmin nähnytkään. Siitä taitaa kuitenkin tulla suosikki, sellainen usein katselemani.

Tarina on kiehtova. Kuuluisa näyttelijä Elisabeth Vogler vain lakkaa puhumasta aivan yllättäen, ilman mitään näkyvää syytä. Fyysisesti hän on terve, eikä vaikuta mielenterveydeltään järkkyneeltä – jos siis ei lasketa puhumattomuutta.

Nuori sairaanhoitaja Alma saa tehtäväkseen hoitaa rouva Vogleria. He viettävät aikaa kahdestaan syrjäisellä kesämökillä, jossa toisen hiljaisuus viettelee toisen puhumaan. Pian hoitosuhteena alkanut ihmisten välinen tilanne muuttuu tuskallisen intiimiksi tahtojen taisteluksi. Persoonallisuudet limittyvät. Kuka onkaan kuka? Voiko kaksi olla yksi, voivatko yhden ihmisen sanat ja tunne elää kahdessa ihmisessä?

Mieleen jäävä ja melkein pelottava elokuva. Tätä elokuvaa en aio katsoa yksin yöllä.

by Ninni

Askarteluahdistus

Aloitin toden teolla pääsiäisaskartelut. Neljä korttia olen saanut valmiiksi ja vielä pitäisi muutama tehdä. Olen alkanut pohtia ihmisen arvostelukyvyn ja ajankohdan välistä yhteyttä. Askartelen useimmiten myöhään illalla tai yöllä, ja silloin ideani tuntuvat loistavilta ja toteutuskin saa sydämen paisumaan ylpeydestä. Päivänvalossa tilanne muuttuu täysin ja epätoivo valtaa mielen kortteja katsellessani. Ne tuntuvat surkean avuttomilta ja – ainakin joissakin tapauksissa – suorastaan omituisilta.

Kirjastokipaisu

Yrjö Keinonen kiinnosti minua sen verran enemmän, että oli ihan pakko poiketa tänäänkin nopeasti kirjastossa. Luin eilen Keinosen tyttären ja vävyn (Marja ja Seppo Lappi) kirjoittaman kirjan Yrjö Keinonen: taistelujen ritari ja muutama asia jäi kaihertamaan mieltä. Kirjassa pariskunta hyökkää raivokkaasti Veikko Vesteristä vastaan, joten täytyi tietysti etsiä käsiini pahennuksen aiheuttaja Kolmen kenraalin kintereillä.

Inhimilliseltä kannalta koen ymmärtäväni Lapin pariskuntaa hyvin. Neuvostoliiton romahdettua moni suomettumisen ajan voimahahmo on kokenut tarvetta selitellä tekojaan. On selvää, että Keinonen ihmisenä ja Keinonen sotilaana on kaksi eri asiaa. Lapin pariskunnan kirjasta kuultavat läpi Keinosen tyttären onnelliset lapsuusmuistot. 

Vesterisvihaa sen sijaan en ymmärrä. Sen verran olen Kolmen kenraalin kintereillä ollut, että voin sanoa kirjan tehneen minuun aivan päinvastaisen vaikutelman kuin Lapin pariskuntaan. Vesterinen toimi kolmen puolustusvoimain komentajan lähipiirissä: Yrjö Keinosen, Kaarlo Leinosen ja Lauri Sutelan, ja kirjassaan hän kuvaa huumorintajuisesti noita aikoja mukaan lukien ajanjaksoa Keinosen adjutanttina. Keinonen ei varmasti ollut Vesterisen mieleinen komentaja, mutta arvostelu ja negatiiviset asiatkin tulevat sanotuksi huumorin kukkasen koristamina.  

Perhe tuntee yhden puolen ihmisestä, mutta työtoverit ovat avainasemassa ihmistä arvioitaessa oman alansa ammattilaisena. Veikko Vesterinen kertoo monta hauskaa anekdoottia urheiluhullusta Keinosesta, mutta ei säästä kirpeää kritiikkiä kun aihetta on. Ja sitähän oikeasti oli: kulmakarvat kohosivat kotimaassamme, kun puolustusvoimain komentaja vietti aikaansa Pyhätunturissa incommunicado samaan aikaan, kun neuvostopanssarit murskasivat Prahan kevään vuonna 1968. Vesterinen käyttää ilmaisua vastuun pakoilu, jota ei voi pitää liioitteluna missään mielessä. 

Lapin pariskunnalla on omat muistonsa Keinosesta isänä ja appena. Vesterisen kirjassa tuodaan esille vaikutelma hänestä esimiehenä ja ammattikuntansa edustajana. 

by Ninni

Tanssista ja sanoista

Lauantain balettitunti sisälsi pienen yllätyksen: tunnin lopussa oli melkoisen pitkä ja verrattain rasittava hyppysarja. Me emme ole harrastaneet paljonkaan hyppyjä näillä Raision tunneilla, mutta tänään niitä oli runsaasti – varmasti tuli koko vuoden kiintiö kerralla täyteen. Hypyissä ei sinänsä ollut mitään monimutkaista: kolmannesta asennosta hop ylös ilmaan ja ilmassa aina jalkojen asentojen vaihto niin, että kolmas asento pysyy, joskin etummaisena oleva jalka vaihtuu. Loppua kohti hypyt madaltuivat vaatimattomiksi, kun virta alkoi olla vähissä.

Kumpikin kirjasto, Mynämäen ja Raision, tuntui olevan täynnä köhiviä ja niistäviä kansalaisia. Flunssaiset eivät onneksi olleet vieneet hyviä kirjoja hyllyistä, vaan niitä jäi meille juuri sopivasti. Minä pysyttelin tällä kertaa sotahistoriallisissa aiheissa valiten luettavaksi Pertti Kilkin kirjoittaman Valo Nihtilän elämänkerran ja kaksi kirjaa Yrjö Keinosen vaiheista vuonna 1944 ja puolustusvoimain komentajana 1960-luvulla.

Poikkeus vahvistakoon säännön: sotaisten kirjojen lisäksi lainasin Veijo Meren kirjoittaman kirjan Sanojen synty: suomen kielen etymologinen sanakirja. Kiehtovaa luettavaa kielemme aarteista ja lainoista! Tietääköhän monikaan ujon alkuperäisen merkityksen olleen morsiamen päätä ja kasvoja peittävä huntu tai harso? Ujo kuuluu suomalaiseen hääsanastoon: morsiusvuodetta kutsuttiin ujovuoteeksi ja sitä peittävä lakana oli ujolakana.