Kategoria: Vanhat jutut

by Ninni

Viides..

.. ja toiseksi viimeinen kurssipäivä oli tänään! Sain Johannekseni valmiiksi – pääsin aloittamaan profeetta Joonaa. Maalasin Joonalle meren. Huomenna mereen tulee polskimaan se suuri kala, joka kuvassa on juuri vapauttamassa Joonaa sisuksistaan.

Onnistuin unohtamaan silmälasini kotiin, ikävämpi juttu! Tein Joona-ikonin ääriviivat keltaokralla, eikä se ainakaan näkemisen tilannetta parantanut. Punaokralla syntyy näkyvämpi jälki, olisi siis kannattanut pysytellä siinä vanhassa ja tutussa tekemisen tavassa.

by Ninni

Toinen

Tänään oli toinen ikonimaalauskurssipäivä. Eilen aloitimme – se tuntuu mahdottomalta uskoa, vasta eilen, tuntuu kuin olisin ollut Johannekseni kimpussa jo paljon pitempään? Osittain tunne voi johtua siitä, että aloitin Johannes Edelläkävijän jo viime keväänä. Nyt jatkan sitä: pyhä on saanut sädekehän päänsä ympärille (se tapahtui tänään), taustan ja maan maalasin eilen.

Eilinen sujui hyvin – on mukavaa maalata taustaa ja maata. Tänään onnistuin tekemään paljon tuhoa ja sain käyttää rutkasti aikaa virheideni korjaamiseen. Eilen tuntui kuin olisin edennyt seitsemän peninkulman saappailla – tänään ikoni ja minä olimme pysähtyneisyyden tilassa. Silti, vähä vähältä, pikku hiljaa, ikoni täydellistyy.

PuoLiskoinen sai omansa valmiiksi tänä iltana. Huomenna hän aloittaa mirhantuojanaisten maalaamisen.

by Ninni

Huolestunut hologrammi

Luin juuri tiedeuutisista fyysikko Brian Greenen häiritsevästä ajatuksesta: me ihmiset saatammekin olla vain hologrammeja, kykenemättömiä itse tajuamaan oman olemassaolomme ja maailmamme valheellista luonnetta. Kuka meidät tänne sitten heijasti hologrammailemaan – siitä ei minulla ainakaan ole tarkempaa tietoa.

Tuollaiset teoriat saavat minut aina tuntemaan oloni sietämättömän surulliseksi ja ahdistuneeksi. En osaa suhtautua välinpitämättömästi. Pelkkä ajatuskin elämän keinotekoisuudesta on vastenmielinen. Jos niin olisi, niin itse ainakin tahtoisin ulos koko systeemistä.

Toivottavasti Greene on väärässä.

by Ninni

Keppi ja porkkana

Pelot ovat keppejä ihmisen selässä, toiveet ja unelmat taas porkkanoita silmäin edessä. Ikävä kyllä porkkana näyttää aina makeammalta silmissä kuin miltä se maistuu suussa. Liian usein päätyy haluamaan jotain, haaveilemaan jostain – ja siinä haaveen toteutumisen kynnyksellä toive menettää arvonsa. Oikeastaan ainoa tapa säilyttää jonkun unelman arvo on pitää huolta sen toteutumattomuudesta. Vain saavuttamattomaan ei koskaan pety. 

Ernst Bloch on filosofoinut tästä teemasta paljon korkealentoisemmin kuin minä, hän kuvaa tätä ilmiötä saavutetun melankoliaksi. Jonkun asian odottaminen ja toivominen ovat aina suurempia kuin itse toiveen toteutuminen. Vähän niin kuin lapsena odotti karkkipäivää ja kun sitten avasi karkkipussin ja maistoi, niin se ei ollut niin hyvää kuin odotuksissa. Karkkipussin rapinasta tulikin haikea ääni.

Biltemassa

Marttyyrin kärsivällisyydellä kestin Biltema-visiitin tänään: PuoLiskoinen tarvitsi vielä jotain osasia koirain aitausta varten. Biltema on kammottava kauppa, ankea sisustukseltaan ja myytävien tuotteiden käyttötarkoitus on usein ainakin minulle hämärän peitossa. Paljon miehiä seisoskelemassa hartaina hyllyjen edessä, sormeillen ruuveja ja muttereita ja työkaluja. Se on minulle vieras maailma.

by Ninni

Valmis!

Ruskea koira kurvaa puun ympäri, valkoinen seuraa tiukasti hännillä. Ruskean käännökset ovat niin tiukkoja, että se melkein kaatuu. Onneksi vain melkein – villi laukka jatkuu ja koko koira on ruumiillistunut juoksemisen ilo. Valkoisen riemu on yhtä suurta, mutta lyhyempine jalkoineen se näyttää pakostakin hillitymmältä kuin kaverinsa.

N-koirien piha-aitaus on siis valmis! PuoLiskoinen ei varmaan hyväksyisi tätä määritelmää, vaan pedanttiseen tapaansa huomauttaisi jotain vielä puuttuvasta portista ja yksityiskohtien hiomisesta. Koiraneidot kuitenkin saivat tänään kokeilla uutta olemisen muotoa ja pitivät siitä. Aidattu alue on paljon suurempi kuin mitä luulin, se kattaa oikeastaan koko (hoidetun) pihamme. Ja on ihmeellistä, että PuoLiskoinen teki koko työn oikeastaan vain tämän yhden vapaapäivänsä aikana!

  

by Ninni

Kaiken voi korjata?

Unohdettujen rintama on lakannut olemasta kirjaston ja on nyt meidän. Kiltti kirjastontäti korjasi ihan pelkkää ystävällisyyttään kirjan järsityt kulmat ja lopputulos on melkein yhtä hyvä kuin uusi! Ihmeellistä kuinka paljon saa taitava ihminen aikaan taloussaksilla, kartonginpalasella, vahvalla teipillä ja kontaktimuovilla. 

Kirjastossa kun kerran olin, niin tuli lainattua Sirpa Kivilaakson kirjoittama Satukuningatar Anni Swan. Anni Swan ja Tove Jansson ovat molemmat sellaisia henkilöitä, joiden omat tarinat ovat mielestäni olleet paljon kiinnostavampia kuin mitkään heidän kirjoittamansa fiktiiviset teokset.  

by Ninni

Hammastelua

Koiraneidot purkivat sisuaan Lauri Immosen Unohdettujen rintamaan. Kirja on kirjaston omaisuutta ja siksi tämä hammastelu on erityisen harmillinen tapahtuma. Se tulee köyhdyttämään meitä 32 euron verran ja rikastuttamaan meitä yhden (pureskellun) kirjan verran.

Pienet piikkihampaat ovat huomaavaisesti jättäneet tekstin koskematta. Kaikki kiukku on purettu kirjan kanteen: yläkulma on raadellun näköinen ja vähän muualtakin on näkerretty. Kirja oli muuten noudettu puruleluksi keittiön pöydän päältä – sinne on siis taas kiivetty meidän ollessamme muualla!  

Unohdettujen rintama on paikoitellen hyvinkin ahdistavaa luettavaa Laatokan saarilla käydyistä taisteluista. Pääosin reserviläisistä muodostetut joukot joutuivat käymään läpi helvetin ja vielä ylempiensä ”unohtamina”: saarilla ei juuri korkea-arvoisia vierailijoita nähty henkeä nostattamassa. Thermopylain kauhistuttava henki häälyi kaiken yllä.

PuoLiskoinen valaa betonia

PuoLiskoinen on aktivoitunut rakentamaan pihallemme koira-aitausta. Monitaituri valoi betonia ja myös raudoitti sitä. Portinpielet ovat nyt valmiit!

Aitaus oli alunperin minun ideani. Meillähän usein käy niin, että minä saan idean ja PuoLiskoinen joutuu sen toteuttamaan. En kuitenkaan osannut ajatella aitausta noin suuritöiseksi. Lähinnä silmissäni siinsi puutarhaverkko, joka jollakin mystisellä tavalla vain pysyisi pystyssä muodostaen aitauksen. En käsittänyt siihen tarvittavan kaikenlaisia paaluja ja pylväitä. Aitauksesta tuleva lasku on jo useampaan otteeseen saanut minut raivoavan epäuskoiseen tilaan, mutta taloutemme kovaa realistia lasku ei ole yllättänyt.

by Ninni

Äkkiä oli vihreys

Vihreä tulee nopeasti. Ensin siitä on vain aavistus, melkein silmille näkymätön, toiveenkaltainen. Sitten yhtäkkiä kaikki muuttuu: aavistuksesta tulee todellisuutta, vaaleanvihreät lehdet ponnistavat itsensä ylös ja isoiksi. Tuoreentahmeina ne tulevat kevääseen.

PuoLiskoinen palasi tänään kotiin. N-koirat osoittivat iloaan koiramaiseen tapaansa, eli änkeämällä syliin, tanssimalla ja inisemällä innostuneesti.

Me molemmat olemme kunnostautuneet istutustyössä. PuoLiskoinen omisti aikaansa kuusentaimille ja minä puolestani istutin vanhan perintörahapuun uuteen pikku ruukkuun. Rahapuun sanotaan kertovan paljon omistajansa rahatilanteesta: kukoistava rahapuu tarkoittaa kukkeaa pankkitiliä ja kitulias kasvi puolestaan kertoo köyhyyden olevan ovella. Minun kasvini ”kantaäiti” on alkujaan ollut isoäitini isoäidin muinainen rahapuu. Kasvini esiäiti oli hyvinvoiva ja komea, oma rahapuuni taas on muutamalla hassulla pikku lehdellä varustettu rääpäle. Sic transit.

Toivon kasviraukan vahvistuvan uudessa ruukussa, ellei se jo kuollut järkytykseen käsittelyssäni.

Modiano-kausi alkaa, lukuromaani löytyy

Minulla on meneillään Patrick Modiano-kausi. Villa Triste on työn alla nyt. Modianojen välissä pidin luovan tauon ja löysin todella hyvän lukuromaanin taiteenystäville. Ihmeen on kirjoittanut Barbara Mujica ja teos on nimeltään Frida. Sanomattakin lienee selvää, että kyseessä oleva Frida on meksikolainen taidemaalari Frida Kahlo, jonka elämän värikkäistä vaiheista saa helposti kokoon romaanin tai kaksikin.   

by Ninni

120 000 syytä

PuoLiskoinen suuntasi tänä aamuna Itä-Suomeen. Minä sen sijaan pysyn sijoillani ja pidän seuraa N-koirille. PuoLiskoisen poissaollessa N-koirat tuntuvat ottavan vahtikoiran roolinsa tarmokkaammin: tämän tästä kuuluu haukku, joko matala vuhh-kaisu (Niisku), tai sitten kimeä rr-räksäisy (Nuppu). Minun kannaltani vuhkaisu on toivottavampi ääni kuin räksäisy, se nimittäin ei viillä korvaa läheskään niin pahasti. Olen sihissyt tytöille kuin käärme, vaan siitä ei ole ollut apua.

Joona

Ruokahalu kasvaa syödessä. Johannes Edelläkävijän ikoni on vielä keskeneräinen, mutta seuraavan aiheeni olen silti jo päättänyt: profeetta Joona! Olen lukenut Joonan kirjan muutamaan kertaan läpi ihan vain päästäkseni oikeaan vireeseen, saadakseni tuntumaa. Tutustuakseni Joonaan.

Joona, Amittain poika, sai Jumalalta sanan saarnata Niinivessä kaupungin asukkaiden pahuuksia vastaan. Joona pakeni tehtäväänsä. Sitä ei sanota uskoiko hän oikeasti voivansa paeta Jumalaa (kaikkitietävää, kaikkinäkevää, kaikkivoipaa) vai oliko hän yksinkertaisesti niin epätoivoinen, että jotain piti yrittää.

Profeetta joutui suuren kalan nielemäksi, Kalan vatsassa Joona rukoili ja rukous oli sisällöltään sellainen, että miehen voi katsoa taipuneen Jumalan tahtoon. Silloin Jumala laittoi kalan oksentamaan Joonan ulos. Ja siitä jatkettiin, mihin jäätiin: Niinive.

Joona saarnasi siellä ja varoitti neljänkymmenen päivän kuluttua tulevasta tuhosta. Kaupungin asukkaat kuulivat ja uskoivat ja muuttivat elämänsä suunnan. Kolmannen luvun 10. jakeessa sanotaan: ”Kun Jumala näki heidän tekonsa, että he kääntyivät pois pahalta tieltänsä, niin Jumala katui sitä pahaa, minkä hän oli sanonut tekevänsä heille, eikä tehnyt sitä.”

Joona pahastui apokalyptisen tuhon jäätyä tulematta. Miksi? Pelkäsikö hän leimautuvansa tyhjänpuhujaksi, kylähulluksi, katteettomien uhkauksien latelijaksi? Joona ei aluksi osaa iloita Niiniven säästymisestä. Oman egon saama iskuko käy kipeämmin kuin ilo Jumalan katumuksesta (mikä kiehtova käsite!) ja mielenmuutoksesta, joka säästää tuhannet. Niin inhimillistä!

Jumalalla on suhteellisuudentajua ja hän opettaa sitä Joonallekin: ”Enkö siis minä armahtaisi Niiniveä, sitä suurta kaupunkia, jossa on enemmän kuin sata kaksikymmentä tuhatta ihmistä, jotka eivät vielä tiedä, kumpi käsi on oikea, kumpi vasen, niin myös paljon eläimiä?”

Nuo Joonan kirjan viimeiset sanat askarruttavat mieltä. Joonan kirja päättyy kysymykseen, Jumalan kysymykseen – vaikka sitten retoriseenkin – Joonalle. Jumalalla on yli sata kaksikymmentä tuhatta syytä armahtaa Niinive, ja sen lisäksi ”paljon eläimiä”. Koiranomistajana tämä erityisesti kosketti. Eläimet ovat synnittömiä ja joutuvat aivan liian usein sijaiskärsijöiksi ihmisten sotkiessa asiat.

Joonan persoonassa kiehtovinta on inhimillisyys ja heikkous. Hän ei tartu tuosta vain toimeen saatuaan sanan Jumalalta, vaan pakenee epätoivoissaan. Hänen on koettava paljon, ennen kuin hän ymmärtää oman merkityksensä Jumalan suunnitelmassa. Sittenkään hän ei ole täydellinen: hän uskoo tietävänsä Jumalaa paremmin kuinka asioiden pitäisi sujua. Se sama vanha tarina: ihminen napisemassa Jumalaa vastaan, ihminen tietämässä paremmin, ihminen murjottamassa ja marisemassa.

Joona ei ole täydellinen ihminen, mutta hän palveli Jumalaa omana epätäydellisenä itsenään. Ei kai sen enempää voi vaatia tai tehdä.

by Ninni

Neljältä aamuyöllä

Minä herään neljältä aamuyöllä. Jaloissa tuntuu suloinen lämpö: Niisku on käpertynyt polvitaipeisiin ja tuhisee uniaan. Pitää nousta ylös varovasti, ettei koiratyttö häiriintyisi. Se ei kuitenkaan piittaa tekemisistäni, vaan huokaisee ja jatkaa uniaan.

En laita valoja, vaan hiivin pimeässä keittiöön ja kaadan itselleni lasin kivennäisvettä. Muistelen näkemääni unta. Katselen ulos hämärään aamuun, jossa vain linnut ovat itseni lisäksi hereillä, ja juon lasilliseni.

Sänkyyn palattua lämpenevät jalat taas nopeasti.

Jeesuksesta

Luin Jonas Gardellin kirjan Jeesuksesta. Gardell ei ole ensi kertaa henkisten asioiden äärellä, ennen Jeesuksesta-kirjaa hän kirjoitti Jumalasta. Ehkä seuraavaksi saamme tutustua Pyhään Henkeen?

Gardell tuo esiin ristiriidan meidän kulttuurimme, kirkkojemme ja taiteemme luoman Jeesus-kuvan ja todellisen Jeesuksen välillä. Paikoitellen pohdinta sivuaa arkoja ja vaikeita asioita. Piittasiko historiallinen Jeesus oikeastaan muista kuin israelilaisista? Mikä Jeesuksen status oli hänen oman aikansa yhteiskunnassa – mahdollisesti avioton lapsi, hyvin köyhä, syrjäytynyt? Entäpä kristinuskon luojat ja sen julistajat, Paavali etunenässä – heidän kiinnostuksensa Jeesus-ihmisen maanpäälliseen elämään oli sittenkin aika vähäistä ja pääpaino ylösnousseen Kristuksen julistamisella ja tuntemisella.

Historiallisesta Jeesuksesta tiedetään niin vähän, että on suuri kiusaus käyttää sitä lupalappuna oman toivekuvan luomiselle. Yksityisajattelija voi irtisanoa itsensä Paavalista ja keskittyä pelkkään Jeesukseen, koska se on helppoa. On paljon asioita, joista Jeesus ei sanonut mitään, mutta Paavali sanoi sitä enemmän. Paras tapa viedä uskottavuus ja paino näiltä itsen kannalta hankalilta sanomisilta on tietysti kyseenalaistaa koko Paavalin Jeesus-kuva.