Kategoria: Vanhat jutut

by Ninni

Elämää ja elokuvaa

Viikonloppu oli sangen tyydyttävä: loikin baletissa, leivoin kermaliköörikakkua ja talonpojanleipiä, katsoin Minun Afrikkani. Niin, ja tietysti kävin kirjastossa PuoLiskoinen seuranani.

Minun Afrikkani–elokuva sai aikoinaan seitsemän oscaria. Eikä syyttä, se nimittäin on hyvä. Meryl Streepin ja Robert Redfordin läsnäolo auttaa, mutta oikeastaan (tosi) tarina on suurin syy elokuvan onnistuneisuuteen.

Karen Dinesen syntyi vauraaseen tanskalaisperheeseen vuonna 1885. Elokuvan kuvaamat tapahtumat käynnistyvät kuitenkin vasta hänen kihlauduttuaan paroni Bror von Blixen-Finecken kanssa vuonna 1912. Kaksi vuotta myöhemmin hän on jo Afrikassa ja naimisissa sulhasensa kanssa – pariskunta perustaa kahviplantaasin Nairobin lähelle.

Ystävyyssuhteesta alkanut avioliitto (Karenin todellinen rakkaus oli hänen miehensä veli) sai kestää paljon koettelemuksia. Vähäisin niistä ei ollut syfilis, joka pakotti Karen Blixenin palaamaan Tanskaan saamaan hoitoa. Syfilis vei häneltä mahdollisuuden saada lapsia. Suuri rakkaus ei tullut naisen luo hänen aviomiehensä hahmossa, vaan sen hän sai kokea tavattuaan englantilaisen metsästäjän Denys Finch Hattonin. 

Robert Redfordin ansiosta Denys Finch Hatton onnistuu vaikuttamaan romanttiselta hahmolta, vaikka tosiasiassa edustaa juuri sitä miestyyppiä, jota esimerkiksi minun on vaikea sulattaa. Englannin suurvalta-ajan ansiosta ympäri maailmaa purjehti joutomiehiä, jotka useimmiten omistautuivat lapsellisille puuhasteluille, kuten nyt vaikka suurten nisäkkäiden murhailulle urheilumielessä. Tietty taloudellinen perusturva ja yhteiskunnallinen asema – Finch Hattonkin oli Winchelsean jaarlin poika – esti näitä miehiä olemasta pelkästään seikkailijoita, mutta ei paljon puuttunut. Redfordin esittämä Finch Hatton on kuitenkin klassinen Kesytön Mies, jollaisen jokainen nainen toivoisi saavan itselleen – ainakin päiväunelmissa. Masaiden ihailussaan Finch Hatton on aikaansa edellä oleva kulttuurirelativisti, jonka ajatukset sopivat hyvin nykyaikaisen katsojan pirtaan. 

Karen miehineen elää avoimessa avioliitossa, kumpikaan ei kysele toisen menoista. Karenin aikaansa nähden harvinainen itsenäisyys löytää vastineen Finch Hattonin haluttomuudessa sitoutua ja elää perhe-elämää. Hetken aikaa kaikki on täydellistä. Kaksi vapaata sielua elää ja rakastaa kokonaisen eliniän edestä. Taustalla Kenian kauniit maisemat ja eläimistö tuovat eksoottista väriä. Vilahdukset brittiläisistä siirtomaaherroista rouvineen lähinnä huvittavat ja ahdistavat: ylimielisyyttä yhdistyneenä ahtaisiin mieliin, God save the King.

Elokuvassa rakastavaiset erottaa väistämättömyys: Karen ei tahdo elää vain muutamia lumottuja hetkiä rakastetun kanssa, vaan haluaa jotakin pysyvämpää. Finch Hatton ei voi sitä antaa – ristiriita rikkoo idyllin. Lopulta itselleen uskollinen Kesytön Mies kohtaa loppunsa arvolleen sopivassa lentokoneonnettomuudessa. Karen, kahvinviljelyn koettua vastoinkäymisiä lamavuosina, palaa Tanskaan koskaan enää vierailematta Afrikassa.

Meryl Streepin Karen Blixen on nainen, joka ei sovi aikakautensa kehyksiin. Hän on pörröpäinen, vapaa ja vahva. Ihmettelen silti amerikkalaista omituisuutta laittaa vierasmaalaiset henkilöhahmot puhumaan englantia merkillisillä korostuksilla. Karen Blixenin tanskalaisuutta oli ilmentävinään korostuksellinen mongerrus, jota ilman olisi kyllä voinut tulla toimeen. Tuskinpa monikaan olisi unohtanut Blixenin tanskalaisuutta, vaikkei sitä aksentilla olisi koko ajan muistutettu mieliin.

by Ninni

Buxtehude

Buxtehuden kantaatit soivat kirkkaaseen syyspäivään. Niissä ei ole mitään pikkumaista, ei mitään arkista. Ne viittaavat ikuisuuteen. Aika on vähemmän kuin harha ja onni on mahdollista sille, joka näkee olennaisen.

Päivän sitaatti..

.. on kotoisin Stanislaw Jerzy Leciltä: maailma on sanojen liikakansoittama.

by Ninni

Askartelun riemua

Askartelu tarjoaa iloa, vaikkei aina onnistumisen iloa. Tekemisen ilo on kuitenkin suuri. Ohessa todisteeksi kuva kortista.

Tämä kortti lähti Saksaan sikäläistä postcrossaajaa ilahduttamaan (?). Saksatar toivoi erityisesti itse tehtyä ja/tai kissakorttia, joten tässäpä ne elementit kohtasivat.

Melkoinen pohjanoteeraus minulta. Mutta on nöyryyden hengen mukaista olla salailematta epäonnistumisiaan, kun kuitenkin kaikki menestyksensä ihminen tuo hyvinkin halukkaasti julki.

by Ninni

Vali(s)tusvirsi

Luin Jutta Zilliacuksen (o.s. Kingo) muistelon Toisenlainen lapsuus. Ei varmaankaan olisi pahaksi muillekaan lukea sukulaiskansamme koettelemuksista neuvostovallan kurimuksessa. Jutta Zilliacuksen suurteko on nimittäin kerrontansa lomassa muistuttaa mieliimme siitä vaietusta, joka tapahtui ihan lähellä. Ja joka olisi voinut tapahtua meillekin. Ja josta meikäläiset poliitikot ja yhteiskunnalliset vaikuttajat ovat olleet kovin hiljaa, hävettävän hiljaa.  

Zilliacus osaa vakuuttaa lukijan: lapsuuden maisemat, virolaiset kesänvietot ja sotia edeltävä Helsinki on kuvattu eloisalla kynällä niin, että siihen uskoo. Zilliacus kuvaa lasta, joka ei oikeastaan koe kuuluvansa mihinkään. Virolaista hänessä ovat vanhemmat ja geenit, suomalaista kasvuympäristö, suomenruotsalaisuus taas on aivan selkeästi valinta, jonka hänen äitinsä teki. Yhteiskuntaluokka on toinen ongelma: Jutta Armelle Kingo ei syntynyt työväenluokkaan, vaikka kummankin vanhemman ammatit olivat palvelualalta ja käsityöläisyyden piiristä. Perheen asenne kaikkeen "luokkatietoisuuteen" ja ohjelmalliseen vasemmistolaisuuteen oli selkeän kielteinen. Pikemminkin Zilliacuksen vanhemmat – erityisesti äiti – pyrkivät samaistumaan yläluokkaisten työnantajien maailmaan.

Näin syntyy ihminen, joka katselee kaikkea ulkoapäin. Valitettavasti se ei kuitenkaan tarkoita suurta objektiivisuutta. Häiritsevää kirjassa ovat nimittäin toistuvat valitukset suomalaisten suvaitsemattomuudesta, nurkkakuntaisuudesta ja kehnoista käytöstavoista. Zilliacus samaistuu virolaisiin ja se hänelle suotakoon, mutta pakostakin lukija joutuu miettimään katsooko kirjailija naapurikansaa ruusunpunaisten silmälasien läpi. 

En itse enää jaksa uskoa näitä kirjoituksia suomalaisten erityisestä rasismista ja suvaitsemattomuudesta. Uskon jokaisen ihmisyhteisön suhtautuvan luonnollisella varauksella ulkopuolisiin. Erilaisuus ei ole missään helppoa – ellei sitten puhuta joistakin maailman todellisista suurkaupungeista*, jotka sulattavat nikottelematta erikoisimmatkin etniset tapaukset osaksi suurta kokonaisuutta.

Kadehdin Zilliacuksen suhdetta Viroon, sen myönnän. Suhde on niin sopivasti etäinen, että Virosta on mahdollista muodostua se kakkupalainen Onnela, jota Suomi – arkipäivän ruisleipämaa – ei koskaan voi olla. Neuvostomiehitys sulki ovet vieden viimeisetkin mahdollisuudet elää virolaista arkipäivää ja aikahan tunnetusti kultaa muistot. Ehkä kirjailijan suhde Suomeenkin olisi toisenlainen, jos hän olisi joutunut laittamaan rakkautensa virolaisuuteen arkielämän tarjoamaan kovaan kokeeseen. Rakastaminen on nimittäin aina helpompaa etäältä, sen olen tullut itse huomaamaan.

*) Tällä en tarkoita Helsinkiä tai Tallinnaa. 

by Ninni

Tekstiä sisään, verta ulos

Aamu alkoi mukavasti verikokeella. Kuulun niihin ihmisparkoihin, joiden täytyy käydä verikokeissa enemmän tai vähemmän säännöllisesti – terveydentila (vai sairaudentila?) kun vaatii sitä. Verikokeen tuottama vaiva tuntuu aamuisin suhteellisen vähäiseltä, mutta iltaisin olen asiasta täysin toista mieltä. Pakollinen paastoaminen nimittäin tarkoittaa myös iltateesaavillisten jättämistä väliin ja sehän teenystävää harmittaa.

Vankina omassa itsessämme

Olen viime aikoina elänyt Ian McEwan-kautta. Luin romaanit Rannalla, Ikuinen rakkaus ja Sovitus. Jokainen näistä oli sitä lajia, ettei taukojen pitäminen tullut kuuloonkaan: kirjat piti lukea heti ja siltä istumalta, alusta loppuun.

Ian McEwan kuulunee niihin kirjailijoihin, joita kiehtoo meissä kaikissa asuva pieni solipsisti. Kaikki kolme romaania kertoivat nimittäin siitä, kuinka eri tavalla eri yksilöt kokevat asiat. Tapahtuma, joka yhdelle ihmiselle merkitsee jotakin kaunista, voi toiselle näyttäytyä rumana ja vääränä. Olemme vankina omassa itsessämme, lihamme ja luumme muodostavat vankilamme. Keinomme välittää kokemuksiamme ja tuntemuksiamme toisille ihmisille ovat rajalliset. Väärin käsittäminen voi olla yleisempää kuin oikein ymmärtäminen. 

Rannalla kertoo nuoren vastavihityn parin hääyön tarinan. Pariskunta on nuori, pari vuotta päälle kahdenkymmenen, ja kokematon. Eletään 1960-luvun alkua  ja seksuaalinen vallankumous on vasta tulevaisuuden lupaus. Vähän enemmän tietoa, vähän enemmän elämänkokemusta olisi voinut pelastaa tuoreen avioliiton. Kiire, hoppu, kokemattomuus ja tietämättömyys sen sijaan johtivat avioliiton mitätöimiseen ja yksinäisiin elämänkohtaloihin. 

Ikuinen rakkaus kertoo raivostuttavasta ja pelottavasta tilanteesta. Mitä voi tehdä, kun joku ihminen on niin tyhmä tai sairas, että ei tajua olevansa ei-toivottua seuraa? Mitä voi tehdä, kun joku kuvittelee rakastuneensa täysin tuntemattomaan ihmiseen ja tunkeutuu kutsumattomana vieraana tämän elämään? Minä olisin ollut valmis lyömään Ikuisen rakkauden häirikköön Jed Parryyn läheisriippuvaisen leiman, mutta taudilla olikin toinen nimi: de Clérambaultin oireyhtymä. 

Sovitus on näistä kolmesta romaaneista kunnianhimoisin ja laajin. Sen tapahtumat alkavat leppoisasta kesänvietosta vuonna 1935. Tallisin perheen 13-vuotias tytär Briony näkee vanhemman siskonsa ja perheen palvelijan pojan välisen kohtauksen, jota hän ei ymmärrä oikein. 13-vuotias on niin lapsi, ettei käsitä aikuisten välisiä tunnejännitteitä, mutta 13-vuotias on myös tarpeeksi aikuinen saadakseen aikaan arvaamattoman paljon pahaa ja poistaakseen kuvasta ongelmallisen ihmisen. 

Sovituksessa näkyy McEwanin loistokkuus tarinankertojana ja henkilökuvaajana. Niin ärsyttävänä ja sietämättömänä kuin Briony näyttäytyykin, ei häntä voi myöskään olla säälimättä. Brionyn pahuus ei ole pahantahtoista – ei varsinaisesti – vaan ajattelemattomuudesta, vilkkaasta mielikuvituksesta ja tietämättömyydestä johtuvaa.

by Ninni

Laiskaa tanssahtelua, eli paluu balettiin

Pelkäsin hieman syksyn ensimmäistä balettituntia. Kun on istunut koko kesän vain paikallaan itseään säälittelemässä, niin selvähän se on, että ajatus lihasten käyttämisestä hirvittää. Eikä suotta!

Tangossa ei koskaan saisi "roikkua". Mitä tahansa liikettä ihmispolo tahkoaakin, niin lihasvoiman pitäisi tehdä työ. Tangosta ei ole tarkoitus hakea voimaa, mutta tulihan sitäkin tehtyä. Oikein tunsi kuinka kyljet fuskasivat, ei niissä ollut pitoa nimeksikään. Tanko kitisi ja protestoi kesäkunnossa olevien aikuisballeriinojen kiskoessa sitä. Onneksi ei sentään irronnut. 

Opettaja vakuutteli lonkankoukistajalihasten sun muiden "löytyvän" uudestaan tässä muutaman viikon sisällä, mutta minusta oikeasti tuntui siltä, kuin ne olisivat pakanneet laukkunsa ja poistuneet pysyvästi ruumiistani. Huh!

Kirjallisia lohdukkeita

Luin aamusta Tove Janssonin Tarinoita Muumilaaksosta. Ihanaa luettavaa. Olen nyt siinä kertomuksessa pyrstötähdestä, siinä missä Muumipeikko tapaa ensimmäisen kerran Niiskuneidin. Taikalaatikon muumisarjassa ei juurikaan korosteta sitä tosiasiaa, että niiskut vaihtavat väriä mielialansa mukaan. Ja että ne ovat kauttaaltaan hennon karvan peitossa.

Kävimme ennen balettia PuoLiskoisen kanssa sekä Mynämäen että Raision kirjastoissa nyt, kun kirjastot ovat taas auki lauantaisinkin. Löysin paljon hyvää luettavaa. Löydöistä suurenmoisimpia olivat Afrahat Persialaisen Viisaan Uskon monet värit. Kirjassa tämä itäisen teologian kirkas tähti käy läpi kolminaisuusoppia, kristinuskon perusteita ja askeettielämää. Kirjoittaja eli elämäänsä 200-300 -lukujen vaihteessa, mutta hänen kirjoittamansa asiat ovat yhä hyvin ajankohtaisia tänäänkin. Ja avaavat ikkunan varhaiskristilliseen tapaan nähdä ja kokea maailma. 

Lainasin myös Tapio Puolimatkan Usko, tiede ja Raamattu – nimi puhuu puolestaan. Jutta Zilliacusta tuli otettua myös ja pari ballerinojen elämänkertaa. Romaanipuolta edustivat Ian McEwanin Ikuinen rakkaus ja Sovitus. 

by Ninni

Lisää turvallisuutta, kiitos!

Maailma on ennakoimaton ja vaaroja täynnä. Valtiovalta on jo viisaasti paimentanut kansalaiset, nuo tyhmät vaaratilanteisiin joutuvat avuttomat lampaat, käyttämään pyöräilykypärää. Nyt vain mietin, että miksi rajoittua tähän? Miksi ei yhtä hyvin säädettäisi lakia kaikkien fillareiden saamiseksi kolmipyörämalleiksi. Sellaisiksi, joilla pikkulapset opettelevat ajamaan. Yksi pyörä edessä ja takana toinen, jonka rinnalla sitten nämä "apupyörien" nimellä tunnetut kapineet. Varmaankin pyöräilyonnettomuudet saataisiin vähenemään entisestään. (Ja ei, ei tietenkään tämä tarkoittaisi kypärästä luopumista, vaan nämä turvallisuuttamme tukevat tekijät toimisivat rinnan!)

Sakkoa sille jukopäälle, joka kolmipyöräisyyttä asettuisi uhmaamaan, jos sellaista reaktiota nyt edes tarvitsee pelätä. Tokihan päättäjät tietävät paremmin meidän parhaamme kuin me itse.

Muita ehdotuksia turvallisuutemme ja terveytemme parantamiseksi: nastakengät pakollisiksi aikuisille ja lapsille alkaen marraskuun 1. päivä – näin minimoidaan liukastumiset ja kaatumiset. Poliisin tehotarkastukset pitäkööt huolen siitä, että kansalaisten kannat kopisevat turvallisesti. Sateenvarjot ja sadetakit olisi hyvä saada pakollisiksi varusteiksi sadesäällä.

Suklaalevyihin olisi muuten hyvä saada myös varoitus: älä syö kokonaista levyä kerrallaan, tai seurauksena voi olla lihomista ja huonoa oloa. Savukeaskeissahan varoitukset jo ovat, miksi ei niitä siis voisi laittaa elintarvikkeisiinkin? 

Pullapitkotkin voisi varustaa varoituslapuin. Ja sokeri- ja suolapaketit nyt ainakin. "Jos syöt tätä, voit kuolla". Toisaalta vaikka ei kiellettyä hedelmää söisikään, niin siltikin voi kuolla – itse asiassa kuolema seuraa joka tapauksessa vääjäämättömällä varmuudella, teet niin tai näin. Se on vain ajan kysymys. Mutta sitä emme halua ajatella, emmehän? 

by Ninni

EU:n huippu(kallis) kokous

Eurooppalaiset veronmaksajat saavat maksaa, kun päättäjät lentelevät Brysseliin lätisemään tyhjänpäiväisyyksiä. Tällä kertaa on tahkottu Venäjän tuhmuuksia Georgiassa: kokouksen antina tällainen näpäytys Venäjän sormille: neuvottelut kumppanuus- ja yhteistyösopimuksesta laitetaan jäihin, kunnes Venäjä vetäytyy Georgiasta. Mitään pakotteita Venäjää vastaan ei käytetä (ei tietenkään, ei sentään).

Eli Venäjä touhutkoon omiaan Georgiassa ja sitten mutiskoon neuvottelupöydässä pahoittelut tilanteen vaatimista toimista. Sen jälkeen solmitaan sopimus ja unohdetaan koko juttu – kunnes seuraava tapahtuu. 

Venäläisten kannattaisi opetella pitämään kaikki imperialistiset toimensa paremmin uutispimennossa. Niin EU voisi kirkkain silmin sanoa, ettemme tiedä mitään, emmekä näe mitään. Olisi ainakin energiansaanti ja kauppasuhteet turvattuja, eikä tarvitsisi suututtaa itänaapurimme suurta kulttuurikansaa. Uskon ihan oikeasti, että eurooppalaisia poliitikkoja harmittaa suunnattomasti tämä tilanne, joutua nyt leikkimään suuria ihmisystäviä ja rauhanrakastajia mitättömän Georgian tilanteen vuoksi.

by Ninni

Pää kolmantena jalkana

Päiväunilta noustua olo on kuin elävällä kuolleella. Näin omituisia unia: Kekkonen taisi olla hengissä ja presidenttinä yhä. No, olisihan mies vasta vaivaiset 108 vuotta, eli miksipä ei. Ja ainakin tietyistä netissä käydyistä keskusteluista päättelisin suuren osan suomalaisista olevan ihan onnellisia, jos virallinen valtakunnankalju edelleen hoitelisi asioitamme.

Unessa olin ainoa, joka ihmetteli moisen muumion pätevyyttä ja kykyä presidentin virkaan. Unen Kekkonen oli hauras ja hiljainen – oikeastaan en ole varma oliko hän täysin elossa.

Silmissä vilistävät tänään nähdyt kaupat, kirjastot, ihmiset. Korkeat korot pistivät nilkat lujille, mutta niistä en luovu. Pyörin tänään Turussa, minä maalainen. Raisio on kuitenkin vuosien myötä tullut tutummaksi ja on kompaktin kokoinenkin. Suurissa paikoissa joskus hermostuu ja tulee ajettua hullusti. Tänäänkin sain taas ihmetteleviä katseita osakseni kauppakeskuksessa, kun tulin ajaneeksi kiellettyyn ajosuuntaan. Toki siinä oli merkki varoituksena, mutta toimin ennen kuin havaitsin sen. Betoniporsaatkin on helppo kiertää, kun peltilemmikki on niin pieni kuin tuo minun ja ajaja näin peloton ja päämäärätietoinen. Harmitti ja hävetti silti. 

Viattomuus

Sain vasta äskettäin katsotuksi Viattomuuden (Innocence), jonka näkemisestä olen haaveillut jo pitkään. Ja arvasin sen: pidin elokuvasta kuin hullu puurosta. 

Olen huomannut pitäväni elokuvista, jotka toimivat useammalla kuin yhdellä tasolla. Viattomuus on tällainen elokuva. Ensinnäkin se haastaa pedofilialla, pedofiileillä ja neurooseilla kyllästetyn aikamme näyttämällä pikkutyttöjä hyvin niukasti vaatetettuina. Toiseksi se innostaa pohtimaan naiseutta, naiseksi kasvamista, kasvatuksen roolia ja merkitystä. 

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat syrjäiseen, muurilla eristettyyn sisäoppilaitokseen. Huomattakoon muuten, että elokuvan tytöt kutsuvat paikkaa "kodikseen", ei kouluksi, vaikka siinä koulumaisia elementtejä onkin. 6-vuotias Iris saapuu kouluun kuten kaikki muutkin tulijat: ruumisarkussa. Arkun kannessa on tähdenmuotoinen kuvio, josta kuljetettava saa ilmaa. Iristä vastaanottavat koulun muut tytöt, ensimmäinen ihmisiä sisältävä kohtaus on siis lasten välinen. 

Koulun tytöt käyttävät vain valkoisia vaatteita. Eri ikäryhmät, tai luokka-asteet, on erotettu toisistaan lettinauhojen värillä. Nuorimmilla ne ovat kirkkaanpunaiset, vanhimmilla lilat. Sille välille mahtuu vihreää, keltaista ja sinistä.

Koulun opetusohjelma koostuu improvisoidun oloisista balettitunneista ja hyvin pinnallisesta luonnontieteitten opetuksesta. Suuren osan aikaa tytöt uivat, leikkivät metsässä ja voimistelevat. Kun toinen opettajista puhuu salaperäisen johtajattaren kanssa puhelimessa, niin hän kuvaa parin tytön kehittyneen "oikein sieviksi" – ei älykkäiksi tai lukeneiksi. Tämä kertoo jo jotakin koulun tavoitteista.

Viattomuus on hämmentävä elokuva. Siinä kuvattu lapsuus on sekä idyllinen että kauhistuttava. Siinä on paljon lapsuuden parasta antia: viileät vedet, valkoiset vaatteet, vehmaat maisemat, turvallinen ympäristö. Mutta siinä on myös paljon selittämätöntä ja painajaismaista: tytöt eivät saa vierailla omaistensa luona, he eivät saa poistua muurin toiselle puolelle. Eräs veneellä pakoa yrittänyt tyttö kuolee ja ruumis poltetaan roviossa. Vanhimmat tytöt, lilanauhat, joutuvat lisäksi esiintymään salaperäisessä teatterissa. Heidän tanssinsa on melkein pakonomaista liikehdintää, pakkoliikkeitä, robottimaista ja samaa toistavaa. Koristeena tytöillä on perhosen siivet selässä. Tanssiminen on pakko, halusi tai ei.

Elokuva pohjautuu saksalaisen Frank Wedekindin (1864-1918) pienoisromaaniin Mine-Haha. Wedekindin ajalle olivat tyypillisiä erilaiset kasvatusaiheiset utopiat ja Viattomuutta voidaan katsoa tämän linssin läpi. Tai sitten se voidaan nähdä unenomaisena mysteerinä, kysymyksinä vailla vastausta. Eräänä vertailukohteena näkisin Eyes wide shutin. Täysin erilaisia elämänpiirejä käsitteleviä nämä ovat, mutta eräs asia niitä yhdistää: tavallisen elämän mystisen puolen korostaminen ja sen nostaminen esille.

Elokuvaksi Frank Wedekindin hengentuotteen muokkasi ohjaaja ja käsikirjoittaja Lucile Hadzihalilovic. Enkä voi olla sanomatta, että ohjaajan sukupuoli on varmasti vaikuttanut elokuvan vastaanottoon: jos mies olisi ohjannut sen, niin varmasti lapsinäyttelijöiden alastomuudesta olisi tullut enemmän puhetta.

Oikeastaan se on sääli. Marginaalisesta ilmiöstä, pedofiliasta, on nykyisin tullut arkista tavaraa ja kaikkialla vaaniva peikko. Olenpa onnellinen, että itse sain elää lapsuuteni "viattomuuden aikana", jolloin ei jokaista naapurin setää tarvinnut epäillä, eikä pienen lapsen alastomuus ollut tabu.

YleTeema teki kulttuuriteon näyttäessään Viattomuuden joskus kesäaikaan. Onneksi sen voi myös lainata kirjastosta. Suosittelen.  

by Ninni

Tuhat tapaa tehdä täytekakku?

Seuraa tunnustuksia: luen kakkublogeja. Minulle kakku on parhaimmillaan sitä, mitä Raymond Carverin oivallisessa novellissa: pieni, hyvä asia. Kakkubloggaajien kirjo on vaikuttava: amatööreistä ammattilaisiin, kondiittoreista kotileipureihin. Kauniita luomuksia, hienoja ideoita.

Jossakin vaiheessa vain sen huomaa. Sen, että tuhannen ja yhden täytekakun jälkeen takki alkaa olla tyhjä. Oikeastaan kakkua ei voi tehdä loputtoman monella eri tavalla. Tavanomainen naamioidaan erikoiseksi näyttävillä koristeilla: marsipaanitaideteoksilla, pursotuksilla ja kultasprayllä. Alla on kuitenkin sitä samaa, enemmän tai vähemmän. Se on väistämätöntä.

Tulee Marie Antoinette-olo. Nykyisin ei kakkuun varmaan edes viitsitä koskea, ellei siinä ole jotakin näyttävää koristelua päällä. Koristelun vuoksi ehkä palanen vaivaudutaan syömään. Koristelun lisäksi kakussa ei olekaan enää mitään yllätyksellistä elementtiä, yhtä ja samaa vain.