Kategoria: Vanhat jutut

by Ninni

Vaarallisilla vesillä

Meidän kunnassamme onkin bakteeripitoista vettä. Nyt saamme iloksemme keitellä vesiä: juomiseen ja ruoanlaittoon käytettävä vesi on annettava kiehua viiden minuutin ajan. Ongelma alkoi tiistaina ja nyt tänään torstaina luin tästä meitä kohdanneesta onnettomuudesta – IltaSanomista! Kunta ei ole jakanut mitään paperia kotitalouksiin (ainakaan meidän postilaatikostamme ei ole sellaista löytynyt) ja muutenkin on vallinnut haudan hiljaisuus. Nettisivulla asiasta oli tietoa. Oman kunnan kotisivulla ei vain tule käytyä mitenkään säännöllisesti.

Aerobicissa oli tänään aika virkeän näköisiä kuntalaisia. Bakteerit eivät ainakaan vielä ole jäytäneet asujaimiston elinvoimaa.

Minä keitin itselleni melkoisen määrän teevettä. Ja juomavettä Nupulle! Nuppu (Nubs, Nuppeli, Nuppuliini) on varmasti herkkävatsainen, kun on vielä niin pieni. Kaikki kolme olemme kuitenkin juoneet bakteerivettä tähän asti!

by Ninni

Valkoista sen olla pitää

Luulin olevani vapaa kateuden synnistä. Minä en erityisemmin himoa mammonaa, eikä kuuluisuuskaan kiinnosta. Mutta enpä vain ole vapaa minäkään: kadehdin peruspalveluministeri Paula Risikolta hänen työtään. Oikeastaan en ole varma onko Risikko kateuteni kohde vai kohdistuuko tämä tunne kokonaiseen tupakkatyöryhmään.

Mikäpä olisi mielekkäämpää työtä kuin pohtia (veronmaksajien rahoilla) uutta väritystä savukeaskeihin? Nyt on tultu siihen johtopäätökseen, että valkoista sen olla pitää. Miksipä ei? Miksi ei toisaalta vaikka pinkkiä tai sinooperin sinistä? Ehkä viiden vuoden kuluttua kokoontuu uusi tupakkatyöryhmä ja asiaan saadaan muutos. 

Uskoisivat nyt päättäjätkin, että huolimatta savukeaskien väreistä  ja alkoholipullojen mahdollisista varoitusteksteistä ihmiset ostavat näitä tuotteita silti. Niitä kun on saatavilla ja tuotteille on olemassa kysyntää. Voi harmi, ettei meitä voi pakottaa elämään aktiivivuosiamme järkevästi ja kuolemaan kiltisti mahdollisimman pian eläkkeelle pääsyn jälkeen.

Omakustanne vai ei?

Luin Tarja Leinosen novellikokoelman Liian ruskea miniä. Minusta ne olivat mukavia ja viihdyttäviä tarinoita pohjoisen maisemista. Kirjan kustantaja herätti mielenkiintoni – saattaapa olla kyseessä omakustanne. 

Olen joskus miettinyt päiväkirjojeni sidottamista. En tosin ole varma suostuuko mikään kustannusyhtiö tekemään vain yhtä kappaletta kirjaa. Ja onhan siinä sekin huoli, että joku ulkopuolinen saattaisi kustantamossa lukea tekstin ja mielessään ilkkua. Kaikkihan on mahdollista.

Painavaa asiaa

Keskustelin äitini kanssa puhelimessa. Hänen mielestään Nuppu on liian laiha. Minusta taas siinä ei ole mitään vikaa ja 2,4 kiloa on tuon kokoiselle chihuahualle kohtuullinen paino. Chihuahuan ABC-kirjan mukaan normaali paino on 1,8-3 kiloa. Nuppuhan on tietysti vielä kasvuiässä ainakin hetken verran, joten tuo 2,4 ei ole viimeinen sana painokeskustelussa. Eläinlääkäri sanokoon asiasta myös näkemyksensä ensi viikolla.    

by Ninni

Ajalla on paino

Kuuntelin eilen illalla radiota (se on otollista puuhaa pientä koiraa sylitellessä) ja sieltä tuli ohjelmaa Berliinin muurista. Muurin murtuessa minä olin lukiolainen. Minulla on muistoja tuosta ajasta, se ei tunnu tapahtuneen kovinkaan kauan sitten. Mutta tajusin nyt elävän kokonaisen teinien sukupolven, jolle muuri on jotain ”ennen syntymääni ollutta”. Ihan kuten Neuvostoliitto.

Vielä vähän aikaa kun kuluu, niin muuri näyttäytyy ehkä vain historian vainoharhaisen jakson tuotteena, omituisena luomuksena. Tai suorastaan hassuna: mikä idea nyt on jakaa kaupunki muurilla ja vartioida sitä asein? Tuskin monikaan tajuaa, että muuria pidettiin ikuisena. Ihan kuten Neuvostoliittoa rumine johtajineen.

Ajalla on paino. Se painaa historian kerroksia yhä kauemmas – tai alemmas – kätten ulottumattomiin. Historia on kuin laskostettujen vaatteiden pinkka. Ajan paino siinä päällä litistää vaatteet, tekee vaikeaksi päästä käsiksi johonkin yksittäiseen neuleeseen siellä pinon alimpien joukossa. Pian sitä lakkaa yrittämästä ja antaa neuleen olla, puoliksi unohtuneena. Kun sen joskus kaivaa suurella vaivalla esille, niin se näyttää jo vähän vieraalta. Sitä miettii: tällainenkin täällä oli.

Kirjastossa

Lainasin Daniel Goldhagenin Hitler's willing executioners ja Antti Eskolan Mikä henki meitä kuljettaa. Historian syviin kerroksiin johdattaa Mirkka Lappalaisen Susimessu, 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa.

Koiran koettelemusten hetki lähestyy!

Varasin ötökällemme eläinlääkäriajan Raision Vettorista. Koettelemus tapahtuu ensi viikolla ja olennon vastaanottava eläinlääkärikin on jo tiedossa.

On ihan hyvä antaa Nupun käydä läpi tällainen yleistarkastus, jossa katsotaan vähän sen hampaita (lähteviä ja tulevia) ja rokotusten tilannetta. Nyt vain toivon sen käyttäytyvän kunnolla ja tuottavan meille kunniaa häpeän sijasta. Mutta sitä ei voi tietää – minulla on omat epäilykseni. 

by Ninni

Hiiriä ja ihmisiä

Me asumme sen verran metsän reunassa, että täällä näkee hiiriä aina välillä. Kerran yksi oli juoninut itsensä PuoLiskoisen auton konepellin alle! Siellä oli ilmeisen hyvä ja lämmin paikka viettää aikaa. Näin saattaa kujeilla elävä hiiri. Tänään kohtasimme kuolleen: tarkemmin sanottuna Nuppu kaivoi sellaisen jostain esiin ja riepotti sen ylpeänä suussaan PuoLiskoisen eteen. Miesparka joutui sitten kaivamaan kangistuneen, edesmenneen hiiren pois pikku petomme suusta ja eipä siinä muuta kuin hiiri roskikseen ja koira pesulle! Sen verran perusteellisesti se oli kolunnut hiiren asuinsijat.

Muistan vanhasta kokemuksesta koirien pitävän kaikkea ihmisiä inhottavaa tavattoman mielenkiintoisena. Sama pätee kissoihinkin. Siinä suhteessa on meissä nisäkkäissä paljon eroja!

Koko ikonimaalauskurssin ajan mietin alkaako koira kenties voida pahoin täällä kotona sen hiiren vuoksi. Vaikka raato oli tuoreen oloinen, niin eihän se silti ole mikään hygieninen leikkikalu. Ainakaan vielä ei ole ilmennyt pahoinvoinnin oireita. Huominen päivä on tätä päivää viisaampi?  

by Ninni

Kurssitiedolla kyllästetty, maahanmuuttoasioilla marinoitu

Sellainen olen minä! Sain tänään päätökseen SPR:n ystävätoimintakurssin jatko-osan, eli Tulijan tukena ja ystävänä-kurssin. Tiistaina ja nyt tänään torstaina pohdittiin kotoutumista, Suomea maahanmuuttomaana ja vuorovaikutusta eri kulttuurista tulevien ihmisten välillä. Teimme taas pari- ja ryhmätöitäkin. Ryhmätöissä saimme improvisoida jopa pieniä näytelmäntapaisia maahanmuuttajan kohtaamisesta erilaisissa tilanteissa. Meidän ryhmämme osaksi lankesi käsitellä ruokaan liittyviä mahdollisia asenne-eroja ja ongelmatilanteita.  

Turku tuntuu muuttuvan päivän vaihtuessa pimeäksi illaksi. Aurinko, joka kurssille mennessä oli vielä korkealla, on laskenut väistämättä. Kaduilla on yö, vaikka kellon mukaan on ilta. Nuorisojoukot näyttävät erilaisilta pimeässä. Kadulla hieman horjahteleva mies samoin. Sitä katsoo – humalainenko? – vain huomatakseen, että mies on vanha ja siksi kävelee huonosti. Ilta on ilta, ei yö: ihmiset kaduilla kantavat Stokkan Hullujen päivien kaameita keltaisia kasseja – on yhä ostosaika.

by Ninni

Sadeajatuksia

Syksyinen sade on ropissut maahan koko päivän ajan. Se kuulostaa erilaiselta kuin kesäsade: maassa on nyt lehtimatto, johon pisarat putoilevat pehmeästi ja melkein kuin kuiskaten. En minä tiedä mitä ne sanovat, ehkä kertovat maalle ja kasveille, että pian on aika käydä nukkumaan.

Olen ulkoillut paljon Nupun kanssa. Se pitää siitä, ainakin jos tuuli ei ole liian kova ja sää liian myrskyisä. Pieni sateen ripotus ei sitä haittaa, ei ainakaan jos ihminen menee rohkealla naamalla ulos. Tänään näimme suuren, lihavan oravan, joka naksutteli meille matalalta männystä. Oravalla oli vielä kesä turkissaan, mutta pian sekin muuttuu. Orava ei vaikuttanut kauhean huolestuneelta otuksemme läsnäolosta – olisiko kyseessä todellinen loukkaus Nupun koiranolemusta kohtaan?

Olen miettinyt Nuppua eri ajoissa. Millainen se olisi ollut dinosaurusten aikaan, millainen keskiajalla ja miten elämä olisi sitä kohdellut toisen maailmansodan aikaan. Tiedän tuon dinosauruskuvitelman olevan hiukan ”järjetön” noin ajallisen yhteensopivuuden suhteen, mutta onhan sitä mukavaa pohtia. Ehkä Nuppu olisi pöllyttänyt pienimpiä hirmuliskoja ja löytänyt oman lokeronsa siinä maailmassa. Keskiajalla se olisi saattanut elää luostarissa – tai ehkä ei, ravinto olisi varmasti ollut sille liian karua. Palatsikoirana osaan kuvitella sen, hovikoirana vallan liepeillä. Toisessa maailmansodassa se olisi voinut olla sotakoira, pieni mutta ärhäkkä.

by Ninni

Kun ihmiskone sippaa

Sunnuntai on kulunut sujuvasti Hannu Lauerman Pahuuden anatomian parissa. Olemme näköjään lukeneet paljon samoja kirjoja: samojen kirjojen lukeminen on vähän kuin olisi yhteisiä tuttavia ja se yhdistää. Maailmankatsomuksellisesti ja ihmiskuvan suhteen olemme Lauerman kanssa kuitenkin eri maata.

Joskus lääkäriys tuntuu enemmän kuin ammatilta – ainakin joidenkin ammatinharjoittajien kohdalla se tuntuu tavalta selittää maailma ja ihminen. Mitä pahuus on? Onko se häiriötila, sairaus, aivoissa oleva kemiallinen poikkeavuus? Vai onko se jotain enemmän? Minusta kokonaisuus on sittenkin enemmän kuin vain osiensa summa.

Tätä en kuitenkaan tiennyt: isovanhempien raskausaikana kokemat sodat ja ruoan puute voivat vaikuttaa lapsenlapsen persoonaan ja temperamenttiin. Ihmisalkion tuleviin sukusoluihin vaikuttavat siis ympäristötekijät. Lamarckin näkemykset hankittujen ominaisuuksien periytyvyydestä eivät aivan kaikilta osin olekaan huuhaata.

Omat vanhempani syntyivät jatkosodan aikana, isä vuonna 1941 ja äiti 1943. Isän syntymän aikaan elettiin jatkosodan etenemisvaihetta ja se sujui hyvin. Äidin syntymän aikaan syksyllä 1943 tunnelma oli jo latistunut. Ja ruoka oli kortilla. Odottavat isoäidit olivat varmasti huolissaan miehistään ja sodan lopputuloksesta. Siirtyikö tuo stressi meidän vanhempiimme ja sitä kautta meihin. Millaisia se meistä tekee? Voisivatko sodan kovien realiteettien koulimat isovanhemmat tuottaa väistämättömyydelle kumartavan sukupolven? Meidät, jotka painamme pään ja kuljemme tuulta päin ”pyhän harmaan eläimen apaattisella sitkeydellä”, Väinö Linnaa siteeratakseni. Ainakin itsessäni tunnistan tuon pyhän harmaan eläimen kaiken muodikkaan X-sukupolvipuheen alla.

Lauerman kirjan rakenne sisältää sellaisia valintoja, joita itse en ehkä olisi tehnyt. Kirja tuntuu hieman sirpaleiselta, inhimillisen käytöksen kirjoa on kartoitettu sotilaista huippu-urheiluun ja uskonnollisten yhteisöjen johtajista Viiltäjä-Jackiin. Paikoitellen kirjan alaotsikko (pahuus, hulluus, poikkeavuus) ei oikein tunnu sopivalta. Pahuus on muutenkin mielestäni filosofista otetta vaativa ongelma, poikkeavuus ja rikollisuus sen sijaan ovat asioita, joista voi puhua jo toisessa äänilajissa. Ehkä olisin itse valinnut kirjan nimeksi jotain muuta. Vaikkapa ”Kun ihmiskone sippaa: tapausesimerkkejä homo sapiensin virhetoiminnoista”.    

Onni suosii

Olen aina sanonut olevani onnea vailla kaikissa arvonnoissa. Nyt kerrankin voitin jotain: posti toi Oikeanlaista kemiaa-elokuvan, palkinnon johonkin arvontaan osallistumisestani. Elokuva on varmasti katsomisen arvoinen jo pelkästään Meryl Streepin läsnäolon vuoksi!

by Ninni

Kyky tuottaa kauneutta

Balettitunti oli hieman tavallista raskaampi tänään. Syynä taisivat olla ylimääräiset vatsalihas- ja selkälihasliikkeet. Näissä lihaskuntoharjoitteissa oli parinani nainen, joka myös suunnittelee chihuahuan kokoista lisäystä perheeseensä.

Sarjoista nautin kuitenkin aidosti, erityisesti fondu-sarjasta. Hitaat, sulavat ja virtaavat liikkeet tuntuivat saavan mielen ihan toiselle tasolle. Ruumiista tuli mielentilan ilmentäjä – sellaisten hetkien vuoksi oikeastaan tanssiharrastusta jaksaa jatkaa aina vain. On hienoa kokea oman ruumiin kyky tuottaa kauneutta, vaikkakin vain häviävän hetken verran.  

Hypyistäni en tänään voinut olla erityisen ylpeä. Vasta tunnin päätyttyä tajusin syyn koikkelehtimiseeni. Olisi kannattanut ponnistaa enemmän ylöspäin kuin eteenpäin, valita korkeus etenemisen sijasta. Silloin olisin ehtinyt ojentaa nilkat kauniisti hypyssä. Yleensä tällaiset asiat tajuaa vasta liian myöhään. Seuraavalla kerralla oivalluksesta voi kuitenkin olla apua.

Ennen balettia ennätin kirjastoonkin noutamaan varaamani kirjan, Hannu Lauerman kirjoittaman Pahuuden anatomian. Ehdin aloittaa sitä jo odotellessani balettitunnin alkamista pukuhuoneessa, mutta pukuhuonepuheet veivät kuitenkin mukanaan ja syvällisempi perehtyminen opukseen pääsee alkamaan vasta tänä yönä.

Yksin, vaan ei yksinäinen

PuoLiskoinen oli tänään tekemässä hirvitorneja metsästysseuransa kanssa. Mies valitsi aikaisen aamuherätyksen leppoisan lauantainvieton sijasta – käsittämätöntä. Pyörin siis lauantaikuvioissani yksin, mutta en yksinäisenä. 

Kotiin palattuani auttoi Nuppu minua kotitöissä osallistumalla pyykin kuivattamiseen. Tarkemmin sanottuna se oli seuranani purkaessani pesukoneen sisältöä kuivauskaappiin. Nuppu on aito naissukupuolen edustaja vaatteisiin kohdistuvassa mielenkiinnossaan.

by Ninni

Valon ja pimeän välissä

Olemme taas tutkailleet kotomaamme äidinkasvoja: syysretki Itä-Suomeen on takana. Lähdimme matkaan tiistaina ja riemukkaan paluun hetki koitti tänään perjantaina. Paluu oli riemukas ainakin minulle, PuoLiskoinen sen sijaan olisi vaikka jäänyt niille sijoilleen itärajan tuntumaan.  

Syksyn matkat tehdään kilpaa ajan kanssa. Valoisa aika on käytettävä hyväksi lähtemällä mieluiten ennen puolta päivää. Näin teimme tälläkin kertaa. Ja silti ilta pimenee niin nopeasti, että se yllättää. Valon ja pimeän välissä oleva hämärän hetki kuluu loppuun nopeasti ja tulee tummuus.

Yövaloista paras ja kaunein on kuutamo. Kuun valossa tutustutimme Nupunkin Esi-isäin Piilopaikkaan ja koiranalku nautti olostaan valtavasti, suorastaan liikaa: luonnon helmassa huimentaessaan se sai kaksi punkkia turkkiinsa. PuoLiskoinen todisti monimuotoisen kyvykkyytensä jälleen kerran noukkimalla ne siististi pois tarkoitukseen sopivalla työkalulla.

Kirja(ime)llisesti

Matkalukemiseni oli osuvasti Mona Simpsonin Missä tahansa muualla. Se on kertomus lapsuuden menettämisestä ja aikuisuuden kieltämisestä: 12-vuotias Ann joutuu murehtimaan itselleen liian suuria asioita, kun Adele-äiti ajaa takaa suuria unelmia halki Amerikan mantereen.

Lapsuus voi olla vankila, se voi olla vuosissa mitattava vankeustuomio: tietty määrä pakollisia vuosia äidin tai isän luona. Lapsi ei voi valita vanhempiaan ja lapsuus voi olla huono tai hyvä lukemattomin eri tavoin.

Romaanista on tehty myös elokuva ja sehän on tietysti pakko nähdä heti ensi tilassa.    

by Ninni

Koulutettu Ystävä

Tänään päättyi SPR:n järjestämä vapaaehtoisen ystävätoiminnan peruskurssi. Syksyisinä maanantai-iltoina on Turussa kokoonnuttu saamaan tietoa vapaaehtoistoimintaan osallistujan oikeuksista ja velvollisuuksista, toiminnan eettisistä periaatteista ja niiden soveltamisesta käytännössä. Myös Punaisen Ristin historiaa ja toimintamuotoja on käyty läpi. Ja keskusteltu, tehty paritöitä ja juotu kahvia tai teetä. Voin siis kai kuvata itseäni Koulutetuksi Ystäväksi! Enää en ole amatööri, poissa on kaikkinainen diletantismi minun ystävyydestäni.

Viimeisellä kerralla saimme hienot todistukset. Monet kuitenkin jatkavat kouluttautumista muilla, syventävillä kursseilla – niin minäkin. Aikomukseni onkin osallistua maahanmuuttajan ystäväksi-kurssille lokakuussa.

Ennen tätä kurssia en tiennytkään kuinka laajalle levinnyttä vapaaehtoistoiminta on. Suomessa vieläkin uskotaan ja toivotaan Yhteiskunnan, tuon näkymättömän kaikkivaltiaan, järjestävän ja hoitavan kaiken. Vapaaehtoisin voimin kuitenkin tehdään paljon sellaista, jonka puuttuminen näkyisi ja tuntuisi kipeästi kaikessa ihmisten parissa tehtävässä työssä. Yhteiskunta ei joka paikkaan ehdi ja tulevaisuudessa voi ehtiä aina vain harvemmin.

Kuvittelin myös ennen tätä kurssia vapaaehtoistoiminnan olevan valtavan sitovaa. Jokaiselle löytyy jotakin, niin pitkäjänteiselle puurtajalle kuin lyhytkestoisempia toimintamuotoja etsivälle. Se on lohdullista.

Naiseksi ei synnytä, naiseksi kasvetaan

Näin totesi Simone de Beauvoir Toisessa sukupuolessa. Ihan vain muistin virkistykseksi lainasin tuon klassikon ja koen taas kerran oivalluksen hetkiä sen parissa.

Kotisusi saalistaa

Nuppusemme on saalistanut ja syönyt yöperhosen. Urotyö tapahtui tänään keittiössä.