Kategoria: Vanhat jutut

by Ninni

Pitkän päivän ilta

Tänään oli Ötökän Hammaskoettelemuksen päivä! Heräsimme kello kahdeksan aamulla ja tunnin päästä siitä olimmekin jo Vettorissa vastahakoisen potilaan kanssa. Nuppu sai piikin ja hyvin pian alkoivat silmät painua umpeen – uni tuli. Tuli myös melkein pelottava rentous: hyvä etten vääntänyt itkua hoitajan kantaessa ihan hervotonta koiraa toimenpiteeseen. Taas ajattelin sitä, kuinka lähellä uni ja kuolema sittenkin ovat toisiaan. 

Ajattelin sitäkin, etten voisi ikinä, koskaan enkä milloinkaan viedä noin vain koiraa ”piikille”, toisin sanoen lopettaa sitä. Tietysti silloin, jos se olisi todella sairas ilman parantumisen mahdollisuuksia – silloin asia olisi toinen. Mutta en voisi tehdä sitä mistään kevyemmästä syystä. Elämä asuu Nupussa, se on pieni elämä ja koiramainen elämä, mutta elämä silti. Ja elämä on pyhä. Vettorissa näin tänään itkevän naisen. Uskoisin hänen joutuneen sen päätöksen eteen, sen vaikean.

Kahden tunnin ajan saimme hoitaa ihmismäiseen elämään kuuluvia asioita, eli käydä jouluostoksilla (minun puuhaani) ja ostos-ostoksilla (PuoLiskoisen puuhaa). Raision kirjastoonkin ennätimme ja tein varsinaisen löydön: Pekka Turusen toimittama Olavi Paukkunen, Päämajan tiedustelija sattui silmiini ja mukaanhan se lähti.

Puoli kahdeltatoista kävimme noutamassa Nubsin. Maitohampaat oli poistettu ja koira jo hereillä potilasosastolla. Huovassa kannettiin suurikorvainen olentoparka minun tuttuun ja turvalliseen syliini taas. Tassussa oli side: siinä oli ollut kanyyli. Kysyin – hassua kyllä aivan samoin sanoin kuin oman leikkaukseni jälkeen muutama vuosi sitten – ”intuboitteko te” ja vastaus oli silloin sama kuin nyt, eli kyllä. Mahtoi olla pieni kanyyli! Mahtoi olla pieni intubointiputki!

Nuppu oli joutunut paastoamaan 12 tuntia ennen leikkaustaan, joten ruokahalu oli ainakin kunnossa iltapäivällä. Olemme kumpikin hellineet pientä potilasta ja se näyttää olevan normalisoitumaan päin. Onneksi seuraavaan eläinlääkärikäyntiin on aikaa. Eiväthän ne meitä ihmisiä vaivaa, mutta eläimille ne ovat aina rasittavia elämyksiä.

by Ninni

Lyhyesti luetuista

Tein kirjastoreissun ja löysin aika mielenkiintoisia kirjoja. Luin Juha Ruusuvuoren Stallarin: nimikin jo kertoo, mistä on kyse. Pidin romaanista, sen pyrkyrimäiset henkilöhahmot ovat hyvin realistisia.

Luin myös Donald Spoton Audrey Hepburn-elämänkerran Lumous. Kaikki jumalaisesta Audreystä kirjoitettu on tietysti lukemisen arvoista, mutta Spoto lähestyy kohteensa elämää jakaen sen muutaman vuoden mittaisiin pätkiin. Lukujen nimet siis ovat värittömiä ja sisältöään panttaavia tyyliin ”Vuodet 1963-65”. Jos haluaa vain selkeästi löytää jonkun Hepburnin elokuvauran kohokohdan, niin on joko muistettava elokuvan valmistumisvuosi, tai sitten harhailtava halki lukujen kuin mikäkin eksynyt kulkija.

Tällä hetkellä olen aloittanut Ian Kershawn massiivisen Hitler-elämänkerran parissa. Olen vasta alussa, Hitlerin nuoruusvuosissa ja taiteellisissa pettymyksissä. Pian miehen mielenkiinto siirtyy politiikkaan ja yksi asia johtaa toiseen.

Tuli kylmä

Pakkanen on tuonut tullessaan kauniita näkyjä. Huurre kimaltaa puissa ja nurmikossa. Pieni valkoinen koira oudoksuu tassujen alla rahisevaa maata. Taivaan värit ovat herkät ja oravat ääntelevät puissa. Vakava alakoululainen tervehtii varovasti kättään heilauttaen, kun ajan ohi autolla. Hymyilen ja vilkutan takaisin – harmaa autonkainen vie minut sisällään pois. Eletään joulukuuta ja joulukalenterin hopeakimalletta löytyy joka päivä poskeltani tai otsaltani.    

by Ninni

Eivät ne kuolleetkaan sukupuuttoon

Talvisodan tasavuodet vaikuttavat minuunkin. Tänään katsoin YleAreenalta mainion suomalais-venäläisen dokumentin Sota ilman voittoa. Pelkäsin hiukan katsoa sitä, mutta onhan noista Naapurineljänneksistä ja Näin naapurissa-hölmöilyistä onneksi jo aikaa. Heikki Ylikangastakaan ei näytetty liikaa.

Ajattelin jatkaa aiheen parissa ja lukea uudestaan Wolf Halstin Talvisodan päiväkirjan.

Nuppusaurus

Eivät ne kuolleetkaan sukupuuttoon, hirmuliskot nimittäin! Keksin juuri, että meillä on nuppusaurus. Se on mutaatio: koira, jolla on hirmuliskon geenejä sisuksissaan. Uskoisin sen olevan osittain tyrannosaurus – js paino sanan kolmella ensimmäisellä tavulla.

Siivouspäivät eivät ole nuppusauruksen suosikkeja. Olen totuttanut sen imuriin, niin ettei se pelkää sitä. Mitään rakkaussuhdetta ei kuitenkaan ole kodinkoneen ja koiran välille syntynyt. Lähinnä voitaisiin kai puhua sietämisestä ja varovaisesta uteliaisuudesta. Imurin suulakkeilla se leikkisi mielellään, mutta minäpä en anna.

Siivouspäivinä otuksemme narisee usein. Se siis pitää sellaista ääntä, jota tyytymätön ihminenkin voisi pitää. Nuppu on kodinhoidon suhteen hyvin suurpiirteinen: sitä eivät haittaisi pölylampaat ja likalattia. Minähän se olen näissä asioissa suvaitsematon ja pidän tiukkaa linjaa.

by Ninni

Valot

Naapuristo on valmistautumassa jouluun. Yhä useamman talon pihassa on jokin puu valaistu, tai sitten valoilla on piristetty parvekkeiden kaiteita tai katon reunuksia. Tuloksia on monenlaisia aina silmää hivelevistä ja hillityistä räikeisiin valo-orgioihin. Onneksi täällä ihan lähinaapureissa harrastetaan sitä hillittyä linjaa. Räikeyksiä näkee sitten, kun istuu autoon ja lähtee ajamaan kauemmas kotoa. Kamalin tähän asti näkemäni jouluvalo on muovinen lumiukko, joka on kokonaan sisältä valaistu. Vuodesta toiseen se seisoa tököttää uskollisena, joskin lievästi likaantuneena, erään puutalon pihassa. Tekisi mieleni sulkea silmäni ohi ajaessa, mutta eihän sitä voi. Karauttaisi vielä peltiratsullaan jonkun toisen perään, tai peräti tieltä ulos.

Viime vuonna me laitoimme (lue: PuoLiskoinen laittoi) pihallamme olevaan suureen tuijaan jouluvalot. Ihan näitä värittömiä, pieniä lamppuja tasaisesti ympäri puuta. Tuija saattaa saada ylleen valot tänäkin vuonna, mutta ei nyt: PuoLiskoinen on Helsingissä käymässä, joten keskiviikkona aikaisintaan tämä ihme tapahtuu. Silloin onkin jo joulukuu.

by Ninni

Taustatietoa

Ikonini tausta on nyt valmis. Tausta ja reunus ovat yhtä ja samaa väriä, vaaleanvihreää. Valitsin tietoisesti ”maan” väriksi vihreän ja taustaksi myös, koska en tahtonut enää lisätä uusia värejä kokonaisuuteen. Suojelusenkelin vaatteissa ja siivissä on nimittäin väriä kylliksi ja liika on aina liikaa.

Tein osan siivistä uudestaan, enkä kadu sitä ratkaisua! Yleisvaikutelma parani silmissä. Oikeastaan tämä viimeinen syksyn ikonimaalauskerta päättyi minun osaltani euforisiin tunnelmiin: olen tyytyväinen tekeleeseeni, eikä mikään siinä vaivaa minua nyt.

by Ninni

Maailman vanhin tähtönen

Tämä ja eilinen päivä ovat kuluneet elokuvaa tehdessä. Oma ”roolini” tosin on pieni, lähinnä puhtaasti koristeellinen – jos näin voi sanoa naisvankilan asukista. Kumpikin päivä alkoi omalta osaltani herätyksellä aamuviideltä ja eilen meni iltayhdeksään asti. Tänään työ saatiin valmiiksi valoisaan aikaan.

Minua on käännetty, väännetty, kammattu, puettu ja mallattu 1940-luvun malliin. Vaatteet eivät olleet erityisen hemaisevat, mutta opin kyllä arvostamaan pitkän hameen säärille suomaa lämpöä. Oikeasti: eivät nuo ennen eläneet naiset olleet tyhmempiä suosiessaan hamemuotia! Paljon kylmempi on meillä nykynaisilla farkuissamme.

Se siitä siis, ja takaisin normaaleihin kuvioihin. Sorruin impulsiiviseen ostostekoon ja ostin Jessica Bielin ja Colin Firthin tähdittämän elokuvan Kevytkenkäinen. Sattuneesta syystä en ole vielä ehtinyt katsoa sitä, mutta 1. se on romanttinen komedia ja 2. se sijoittuu 20-luvulle. 3. Elokuva perustuu Noel Cowardin näytelmään ja 4. kannen alareunassa on valkoinen chihu. Siinä neljä (näennäisen) hyvää syytä hankinnalle! Erityisesti askarruttaa pienen chihuahuan rooli: se saattaa olla suurempi kuin omani naisvankina. Koirana kohti kunniaa ja kuuluisuutta!

by Ninni

Mikä maailma tämä on?

On taas sellainen olo, kuin kaikki tietämäni olisi jollakin tavalla väärää tai merkityksetöntä. Mikä maailma tämä on, johon synnymme? Onko olemassa muita? Onko syntyminen onni vai onnettomuus? Mietin sitä mahdollisuutta, että kuolema olisi heräämistä siihen todelliseen, jonka syntymässä menetimme.

Jossakin vaiheessa olennainen hukkuu ja alamme tietää paljon, mutta hyödyttömiä ja triviaaleja asioita. Sanat kuten euribor, helibor, antioksidantti ja otsoni alkavat merkitä pelottavan paljon. Sanahirviöt hautaavat alleen tärkeän. Ne tallovat kuin dinosaurukset murskaten alleen arvokasta. Vuosien myötä syntyy myös paljon kuvitteellisia ”pakkoja”: mukamaspakko haravoida vaahteranlehdet pihalta, etteivät naapurit paheksu, mukamaspakko tehdä lukematon määrä tylsiä ja turhia asioita, jotka vievät aikaa, hyvää tuulta ja energiaa.   

Viimeisen 30 vuoden aikana on tuotettu enemmän informaatiota kuin sitä edeltävinä 5000 vuonna. Mutta millaista se on, onko se merkityksellistä vai merkityksetöntä? Ja parantaako se elämisen laatua.

Luen Henry Milleriä ja pidän aina välillä taukoa. Inhoan hänen kirjojensa miesten asennetta vaimoihinsa. Miksi jotkut ihmiset eivät vain hyväksy sitä, ettei heitä ole tehty parisuhteeseen? Eläisivät elämänsä kurjuutta yksin tartuttamatta sitä muihin.

Kukonlaulun aikaan

Huomenna herätyskello soi kello 5:00. Olo on siitä huolimatta suhteellisen rauhallinen ja rento, mutta valpas.

by Ninni

Kuin kurjet suolla

Tänään oli varsinainen musta päivä baletissa. Läsnä vain yhdeksän tanssijantapaista ja kaikilla sarjat enemmän tai vähemmän hukassa. Monilla poissaoloja rutkastikin – ei silloin muista viikkojen takaisia liikesarjoja. Itsekin loistin poissaolollani viime viikolla, kun nukahdin päiväunet ja unohdin herätä ajoissa baletoimaan. Minulle tuo viikon poissaolo riitti aiheuttamaan muistinmenetystä muistuttavan tilan ja se näkyi tekemisessä. 

Lopputunnin adagiossa keskilattialla tuli näkymästä mieleeni kurkijoukko suolla. Onnetonta oli taistella sarja läpi ilman tangon tukea.

Kirjastossa kuitenkin oli onni myötä. Lainasin machoista machointa, Henry Millerin Kauriin kääntöpiirin ja Hullun kukon. Hannu Mäkelä-kausi jatkuu romaanin Ruhtinas unelmain mailla parissa. Eräänlainen kasvukertomus tarttui myös käteen, nimittäin Hella Wuolijoen Nuoruuteni kahdessa maassa. Elokuvaosastolta hamstrasin Risto Jarvan Työmiehen päiväkirjan.

Maata näkyvissä!

Eilinen ikonimaalausurakka toi ikoniini jotain hyvin olennaista: nyt enkelilläni on maa jalkojensa alla. Sain aikaiseksi kauniin vihervän sävyn, siniseen taittuvan, hiven harmaatakin tavoittelevan. Hillityn, kun muut värit ovat vahvoja.

by Ninni

Väsynyt ja pirteä

Olo on erikoinen: vartalo on väsynyt, mieli toimii normaalisti. Tai sitten suorastaan vilkkaasti. Vartalon väsytti aerobic, vaan mieltä se ei pystynyt uuvuttamaan. Näin muutaman hikipisarani tipahtavan Maamiesseuran talon lattialle. Säästääkö hiki verta kaikissa tapauksissa, vai koskeeko se vain sotilaan uran valinneita?

Lukulampun alla.. 

Luin Kyösti Pietiläisen ja Juhan-Ville Kaarnakarin jo toisen yhteistyön tuloksen Sotapoliisi Petersin. Meno on entisenlaista, eli reipasta. Legioona ei hellitellyt sotilaskarkureitaan, vaan sen sotilaspoliisit saivat melko vapaat kädet näiden jututtamisessa ja käsittelyssä.  

Kirja on anekdoottimainen kuvaus Pietiläisen sotapoliisikokemuksista. Kirjallisen tyylinsä puolesta se kärsii mielestäni vielä samasta virheestä kuin edellinenkin, eli tietynlaisesta korkeajännityksen mallin mukaisesta ilmaisusta. Teksti on kuitenkin sujuvaa ja tarina etenee humoristisestikin. Lukija kuitenkin kaipaa jotain lisää. Ehkä kaksikko vielä jonakin päivänä innostuu valaisemaan yleisöä siitä, mitä on legioonalaisen tunne-elämä. Saako legioonalainen olla romantikko ja voiko esimerkiksi rakastumista estää tapahtumasta? Pietiläinen oli sen verran kauan legioonan leivissä, niin että materiaalia varmasti riittäisi. Nyt lukemassani kirjassa kerrottiin karkureiden usein karanneen myös rakastumisen seurauksena. Minusta se on tavallaan romanttistakin, vaikkei kai kaikille riitäkään syyksi vaihtaa maisemaa.

Miehekkäällä lukemisella jatkoin Hannu Mäkelän romaanin parissa. Sen sankarina oli tuo muinaisten suomalaisten sankareista suurin, itse Väinämöinen. Moinen mies on hippusella runoutta maustettu suorasanainen kertomus Kalevalan tapahtumista. Mäkelän proosarunoinen kieli on nautittavaa, siinä on aito kalevalainen maku. Vanhan miehen veto nuoriin naisiin kuvataan rehellisesti, kuin myös siitä seuraava tuska. Naiset ovat kuitenkin Väinämöiselle enemmän esineitä kuin ihmisiä: Ainon kuoltua mies vain lähtee etsimään uutta naista. Olennaista on löytää kaunis nuori nainen, alkuperällä tai nimellä ei niin väliä. Väinämöinen on itsekäs halussaan ja hiukan säälittäväkin, kuten itsekkäät ihmiset joskus ovat.     

by Ninni

Sen maailman asukki

Nuppu punnittiin tänään. Kotisutemme paino on 2590 grammaa. Ötökällä oli eläinlääkäriaika kello 18: se rokotettiin ja samalla vilkaistiin sen hampaita. Koiraparka joutuu hammasoperaatioon joulukuun alussa. Se ei ole päässyt maitohampaistaan eroon itse, joten hammaslääkärin pitää ne nyppäistä pois. Nuppu onkin ollut tuplahampaineen kuin mikäkin pieni karvainen hai.

Nubs ei saisi enää tuosta pulskistua. Reilut sata grammaahan sen paino on noussut sitten viime punnituksen. Se johtuu varmaankin minusta, minun syöttöpolitiikastani. En silti suostu myöntämään olevani yhtä hillitön koiran hemmottelussa kuin äitini oli. On meissä tietynlainen ero, aste-ero.

Nuppu niitti kiitosta taas kiltteytensä vuoksi. Se pelkäsi, muttei ollut aggressiivinen. Sen vastarinta oli melko passiivista luonteeltaan: se yritti vältellä lääkärin käsiä ja kiemurrella pois tutkivan ihmisen ulottuvilta.

Katon väki, taivaan väki

Luin Hannu Mäkelän Isän ja heti perään Äidin. Isä herätti suuttumuksen tunteita, siinä kuvatun ihmisen pikkumainen kateus oli niin masentavaa. Kuinka vanhempi voi olla kateellinen oman lapsensa menestyksestä? Miksi ihminen hylkää perheensä niin totaalisesti, luo vain uuden katsomatta taaksepäin ja muistamatta siellä olevia ihmisiä. Kuin repisi koko menneisyytensä irti itsestään ja kaikki sen tärkeät ihmiset. 

Äiti kertoo Mäkelän äidin viimeisistä elinkuukausista. Mäkelä on armoitettu muistiinpanojen tekijä ja hyvästellessään äitiään hän myös kirjoittaa ylös tämän puheita ja näkyjä. Tuonpuoleinen on jo lähellä ja Eevi-äiti tutustuu ”katon väkeen” tai ”taivaan väkeen” kuten Mäkelä näitä vieraita kuvaa. Välillä he tuntuvat olevan äidille todellisempia kuin oma poika, jota aina ei muisti tunnista.

Katon väki, tai taivaan väki, on kiehtovaa. Mitä ne ovat, nämä elämän loppumetrien vierailijat? Meitä ennen kuolleet sukulaiset ja rakkaat, jotka jostakin syystä tulevat lopussa takaisin luoksemme. Miksi niitä ei näe kuin vasta oman elämän lopussa? Pitää kai itse jo olla puolittain sen maailman asukki, jos mielii sen kansalaisten kanssa tehdä tuttavuutta.