On taas sellainen olo, kuin kaikki tietämäni olisi jollakin tavalla väärää tai merkityksetöntä. Mikä maailma tämä on, johon synnymme? Onko olemassa muita? Onko syntyminen onni vai onnettomuus? Mietin sitä mahdollisuutta, että kuolema olisi heräämistä siihen todelliseen, jonka syntymässä menetimme.

Jossakin vaiheessa olennainen hukkuu ja alamme tietää paljon, mutta hyödyttömiä ja triviaaleja asioita. Sanat kuten euribor, helibor, antioksidantti ja otsoni alkavat merkitä pelottavan paljon. Sanahirviöt hautaavat alleen tärkeän. Ne tallovat kuin dinosaurukset murskaten alleen arvokasta. Vuosien myötä syntyy myös paljon kuvitteellisia ”pakkoja”: mukamaspakko haravoida vaahteranlehdet pihalta, etteivät naapurit paheksu, mukamaspakko tehdä lukematon määrä tylsiä ja turhia asioita, jotka vievät aikaa, hyvää tuulta ja energiaa.   

Viimeisen 30 vuoden aikana on tuotettu enemmän informaatiota kuin sitä edeltävinä 5000 vuonna. Mutta millaista se on, onko se merkityksellistä vai merkityksetöntä? Ja parantaako se elämisen laatua.

Luen Henry Milleriä ja pidän aina välillä taukoa. Inhoan hänen kirjojensa miesten asennetta vaimoihinsa. Miksi jotkut ihmiset eivät vain hyväksy sitä, ettei heitä ole tehty parisuhteeseen? Eläisivät elämänsä kurjuutta yksin tartuttamatta sitä muihin.

Kukonlaulun aikaan

Huomenna herätyskello soi kello 5:00. Olo on siitä huolimatta suhteellisen rauhallinen ja rento, mutta valpas.