Kategoria: Vanhat jutut

by Ninni

Vadelma

23.12. taloutemme mullistui vielä kerran. Niisku saapui iloksemme: vaaleanruskea, pitkäkoipinen ja suuripäinen chihuahuatyttönen, Nupun ikäinen! Olihan tätä jo harkittu jonkin aikaa. Vaikka kuinka ihminen yrittäisi leikkiä koiran kanssa, niin se ei ole sama asia kuin oman lajitoverin seura. Koko joulun aika on mennyt koirille leikin merkeissä. On villejä haukahduksia, käninää ja tassujen töminää. Chihujen pieni koko on myös melkoinen etu sylittelyssä: välillä ovat molemmat yhdessä ja samassa sylissä, eikä silti ole tunnetta murskautumisesta elävän taakan alla.

Aatonaatto olikin melko rasittava päivä kaikkine leipomisineen ja koiranhakemisineen. Minun piti hakea PuoLiskoinen töistä ja koska tyypilliseen tapaani olin hyvissä ajoin liikenteessä, niin meninpä Raision Tiimariin aikaani viettämään. Olo oli ilmapäinen ja kevyt, univajetta tyypilliseen tapaan ja koirajännitystä. Näin Tiimarissa joulukoristeita ja pikaisessa katsannossa jotkut näyttivät kuin kultaisilta kävyiltä. Ostin. Kuusessa killuessaan koriste ei kuitenkaan enää näyttänyt kävyltä, vaan pikemminkin vadelmalta! Jouluvadelmalta! Kuka on koskaan kuullut vadelmasta joulukuusessa? Ylpeys esti ottamasta sitä pois ja – no niin, onhan se sentään kultainen.

by Ninni

Joulukorttien kertomaa

Joulukorttien lähettäminen ja saaminen paljastavat ihmisen luonteesta yhtä ja toista. Itse syyllistyn kovasti, jos saan kortin joltakin sellaiselta ihmiseltä, jolle itse en ole laittanut. En saa rauhaa ennen kuin laukkaan postiin vaikka viime tingassa laittamaan kortin matkaan. Tänä jouluna näitä syyllisyyskortitettavia tapauksia oli kolme. Ei taida haitata niistä kirjoittaminen – kyseiset ihmiset tuskin tätä blogia lukevat.

On myös ihmisiä, jotka ottavat rennosti nämä korttiasiat. Ilahtuvat (ehkä?) saadessaan, mutta eivät itse laita mitään postin oransseihin pömpeleihin. Kertooko joulukorttineuroosi siitä, että miettii liikaa pikkuasioita? Ovatko ne yleensä pikkuasioita – ihmisten ilahduttaminen ja huomioiminen? Mitkä asiat oikeastaan ovat pieniä ja mitä voi suuriksi sanoa? Näitä sitä miettii kuunnellessaan radion yöklassista, kun joulusiivous on tehty ja on aika huokaista hetki teekupin ääressä.

Sukulaisvierailun satoa

Kävimme viime perjantaina Sukulaisen luona vierailulla ja saimme vanhoja valokuvia lainaan. PuoLiskoinen skannasi ne nyt ja ne ovat koneella varmassa tallessa. Mahtoivatko isovanhempani ja heidän vanhempansa osata edes aavistaa pääsevänsä jonakin päivänä tietokoneelle? Siellä he nyt ovat ja katselen mennyttä maailmaa ja sen ihmisiä tietokoneeni ruudulta.

Kuvankäsittelyohjelma on avulias: voin tarvittaessa suurentaa kuvia ja nähdä kauan kateissa olleita yksityiskohtia. 2000-luvun tekniikka on tehokkaampi kuin salapoliisi konsanaan ja paljastaa isoäidin äidin kuvassa olevan himmeän tekstin, jota paljas silmä ei huomaa originaalissa. Isovanhempieni hääkuvaa suurennellessani kiinnittyy huomio hääpuvun koristeluun ja valkoisten, pitkien hansikkaiden kiiltoon.

Isäni äiti oli kaunis nainen, joka piti tyylikkäistä vaatteista. Mielestäni hän ilmensi hyvin 20-30-lukujen naisihannetta siroine vartaloineen ja muodinmukaisine kampauksineen. Alla olevassa kuvassa on isoäitini oikealla. Kuvan lapsi on minulle tuntematon. Tässä vietetään rennosti kesäpäivää. Ja hattu ja hansikkaat ovat ihastuttavaa nähtävää!

by Ninni

Paulina painajaisten kourissa

Olen viime aikoina nähnyt erittäin ei-jouluisia painajaisunia. Osa on niitä tyypillisiä ”koulussa taas”-unia*, osa muuten vain ahdistavia. Viimeisimmässä taisi esiintyä joku jättimäistä perhosta muistuttava hirviö, joka vainosi minua. Se siis muistutti perhosta ulkonaisesti, mutta ei ollut mikään kaunis ja herttainen perhonen. Sellainen ihmistä suurempi, pahat mielessä, mahdoton tuhota. Heräsin kauhuissani.

Lehdet ovat täynnä vinkkejä joulustressin välttämiseksi. Miksi me ihmiset keräämme paineita? Itselläni hellitti siinä vaiheessa, kun oikein istuin alas miettimään joulun perimmäistä tarkoitusta ja syytä sen viettämiseen. Täydellisesti onnistunut juhla-ateria tai seitsemän sortin leivonnaiset eivät ole ehdoton edellytys joulun onnistumiselle. Jotkut näkevät stressipainajaisia joulujärjestelyistä. Itse en onneksi sellaisia ole nähnyt.

”On maailman rikkaus sinun, kun mitään et omakses ano.” Näinhän runoili Hämeen poeetta Kaarlo Sarkia. Mitä vähemmän on odotuksia, sen vähemmän on pettymyksiä. Onnellisin on se, joka ei odota mitään, koska silloin kaikki pienetkin miellyttävät elämykset kasvavat arvossa.

*) Koulupainajaisiin kuuluvat matemaattis-luonnontieteelliset unet. Jonkun oudon hybriksen vallassa päätän unessa kirjoittaa matematiikan yo-kirjoituksissa, vaikka valveminäni tietää tasan tarkkaan, että tulos olisi katastrofaalinen.   

by Ninni

Huojuva talo

Kävimme tänään vapaapäivän kunniaksi sukulaisvierailulla. Näimme nelijalkaisenkin, omaamme suuremman. Sellaisen seitsenkiloisen, joka päätyi syliini.

Ammoin kuolleet ihmiset vilahtavat meidän elävien kasvoissa, vartalossa, puhetavassa ja sanavalinnoissa. Miksi sitä ei huomaa nuorempana? Ehkä ihmisiin ja tapahtumiin pitää saada etäisyyttä, ehkä se ja kaipaus terävöittävät havaintokykyä. On sanottava, että nautin suuresti Sukulaisen luona käymisestä. Hyvä sydän, viehättävä luonne ja herttainen koiraskoira ovat vastustamaton yhdistelmä. Poistuimme paria vanhaa valokuvaa rikkaampina – PuoLiskoinen saa ne skannata ja sitten laitamme ne postissa takaisin. 

Iltaa kohti mieli rauhoittuu. Kaakeliuunissa palaa tuli, Schubertin messut soivat ja kynttilät palavat. PuoLiskoinen rapisee keittiössä joululahjoja paketoiden. Nuppu pyörii ”mökissään” ja koko hökötys huojuu ja välillä koira saa sen kunnolla nurinkin. Sisältä kuuluu silloin epämääräisiä, riemukkaita äännähdyksiä. Nupun talo on huojuva, mutta kaksikiloinen on sen kiistaton valtiatar.

Päivän syntilista:

1. Ajattelin epäystävällisesti eräistä ihmisistä*. 2. Nalkutin PuoLiskoiselle hänen viivyttyään (mielestäni) liian kauan Nordeassa hoitamassa jotain raha-asioihin liittyvää luottamustointa. 3. Oli epäuskon hetki, siis hengellisessä ja uskonnollisessa mielessä. 4. Olin pikkumainen, murehdin pieniä mitättömiä asioita ja siksi ei sydämeni ylene.

*) En kuitenkaan alkanut puhua pahaa heistä esim. PuoLiskoiselle, mikä laskettakoon edukseni, mutta tuota ajatusten tasolla tehtyä pahaa työtä se ei tietenkään poista. Ajatukset voivat olla todella toksisia, myrkyllisiä ja katkeroittavia..      

by Ninni

Viisi senttiä

Sen verran annoin tänään hiuksistani, varsinaisen uhrilahjan kampaamon lattialle. Näin on parempi, eli se kannatti. Olisinpa enemmän Nupun kaltainen: sen turkkia ei koskaan tarvitse leikata, se on aina lyhytkarvainen ja siisti.

Joululahjojen paketointi on kesken. Minun on saatava jostakin sinistä joulupaperia. Tahdon ainakin yhden sinisen lahjan antaa PuoLiskoiselle. Kun jotain on kerran päähänsä saanut, niin siitä ei luovu millään. Pian sininen muuttuu elämää suuremmaksi kysymykseksi ja siitä tulee pakkomielle. Joulua edeltävän viikon tahdon rauhoittaa kaikilta näiltä triviaaleilta murheilta, joten paketointi on sitä ennen saatava valmiiksi.

Profeetan sanat

Ortodoksinen kirkkomme muistelee tänä päivänä profeetta Haggaita, joka eli noin viisisataa vuotta ennen Kristusta. Hän ennusti Kristuksen lihaksitulemisen kauan ennen sen tapahtumista. Tämä on merkittävää, mutta osuvat ovat myös nämä sanat profeetta Haggain kirjasta, erityisesti meille yltäkylläisyyden ja halujen ajan lapsille:

”Te kylvätte paljon, mutta saatte vähän. Te syötte, mutta ette tule ravituiksi. Te juotte, mutta jano ei sammu. Te vaatetatte itsenne, mutta ei tule lämmin.” (1:6.)

Mitä oikeastaan jää käteen kaikista elämän ponnisteluista. Heilumme siellä, touhuamme täällä – mitä pysyvää satoa, kestävää ja arvokasta, siitä kylvämisestä saa? Menevätkö kaikki tärkeät asiat ohi, kun tavoittelemme tuulta? Joskus tulee tyhjä olo juhla-ateriankin edessä. Tänään syöt, herkuttelet, mutta huomenna on nälkä taas riippumatta siitä onko ateria kaurapuuroa vai kukkoa viinissä. Materiaalisen maailman tarjoamista tyydytyksistä ei sittenkään tule täysi olo. Eivätkä paksuimmat tai kalleimmat vaatekerroksetkaan yllä lämmittämään sydämen kylmyyttä.

by Ninni

Koneen kyseenalainen lumo

Minähän olen tunnetusti lainkuuliainen ja kunnollinen ihminen par excellence, mutta luinpa silti elämänkerran toisesta leiristä: Ralph ”Sonny” Bargerin Hell's Angel, Sonny Bargerin elämä ja The Hell's Angels Motorcycle Club. Kieli on törkyistä, mustavalkoisia partamiesten kuvia riittää, eikä väkivallan kanssa ole säästelty.

Helvetin enkeleistä tuli perhe pojalle, jonka oma äiti oli hylännyt. Kerho mahdollisti epäkypsän elämäntavan jatkamisen pitkälle aikuisikään ja aina vanhuuteen asti. Yksinäisenä sutena leimautuisi moottoripyörää palvova ja sillä reissaava ihminen vain huvittavaksi kummajaiseksi, mutta kun ympärillä on muita samanlaisia niin johan kelpaa.

Paikoitellen Barger puhuu itsensä pussiin ja pussinsuun komeasti kiinni. Hän mainostaa enkelien suojelevaa asennetta naisia kohtaan, mutta kirjan sivuilta paljastuu parikin tästä poikkeavaa anekdoottia. Eräässä tapauksessa kerhon jäsen ”läpsi” vaimoaan ja potkaisi koiraansa vielä kaupan päälle. Ketään ei vaimon ”läpsiminen” näyttänyt kuohuttavan (koirasta puhumattakaan). Barger itsekin kuittaisi tapahtuman tyyliin sellaista sattuu. Läpsijää arvostellut mies sen sijaan pahoinpideltiin.

Kerhon jäsenillä oli/on kummallinen asenne liiveihinsä. Niitä pitää ”puolustaa” henkeen ja vereen, eikä kerhon jäsen saa olla tappelematta suun soittajien tai muiden haastajien kanssa. Mieleen tulee parikin kertaa sen kaiken lapsellisuus: isot miehet leikkimässä sotaa pikkupoikien lailla.

Ihmettelen moottoripyörien lumousta. Jos itse sanoisin olevani onnellisimmillani korjatessa ompelukonetta tai leivänpaahdinta, niin minua pidettäisiin hulluna. Miksi sitten on yhtään sen parempi asua autotallissa kädet mustina moottoripyörän jäljiltä? Kone on kuitenkin aina kone.

by Ninni

Kaunistettuna neitsyyden loistavalla viitalla

Olemme ehtineet neitsytmarttyyri Lucia Syrakusalaisen muistopäivään. Silmiensä valon uhrannut Lucia antaa valoa vuoden pimeimpään aikaan. On luovuttava jostakin voidakseen antaa jotakin. Lucia luopui lopulta jopa elämästään.

Mietin joskus miksi pyhiä vainottiin. Oliko se vain vieraan uskon vainoamista, vai liittyikö siihen pelkoa ihmeenkaltaisen edessä. Naimattomuuden eli neitsyyden valinnut sulki pois kaikkein luonnollisimmalta ja oikeimmalta näyttävän elämäntavan. Se valinta jo itsessään oli sanatonta kapinaa. Pelkästään ruumiinsa kautta eläville sen on täytynyt – ja sen täytyy yhä – näyttää itsensä heittämiseltä hukkaan.

Ehkä halu valita ja halu päättää ovat pelottavia. Pitäisi vain heilahtaa aineena aineen mukana, ajautua mukana yleisesti hyväksytyssä.

Kaksi kirjaa

Luin Hannu Mäkelän melkoisen tuoreen romaanin Mikä sanomatta jää. Se oli nautittava kirjallisessa mielessä, mäkelämäiseen tapaan sanarikas. Tarina taisi olla vanhenevan miehen toiveuni: viisikymppinen mies salaisessa suhteessa vaimonsa veljentyttären kanssa, hehkeän 30 vuotta nuoremman kaunottaren rakastajana. Päähenkilön on varmasti tarkoitus vaikuttaa koskettavalta ja erikoislaatuiselta persoonalta, mutta lukijalle syntyy sittenkin vaikutelma tuiki tavallisesta vaka vanha väinämöisestä, joka ei malta pitää näppejään erossa ainoista. 

Ian McEwanin Mustat koirat on sen sijaan pienen tarinan muotoon kätkeytyvä syvällinen pohdinta ihmisen elämän suunnan muuttavista tapahtumista. Mikä saa jalat maassa-kommunistin yhtäkkiä kääntymään sisäänpäin, kuuntelemaan sieluaan ja etsimään Jumalaa. Riittääkö siihen yksi iltapäivä ja sen pelottava kokemus? Vai onko henkisyyden kaipuu aina ollut olemassa ja pelottava kokemus vain auttaa tuomaan sen esiin ja pukemaan sanoiksi. Tarinoita voi välittää, niitä voi kertoa. Niiden merkitystä meille itsellemme voi kuitenkin olla vaikea välittää muille. Kokemus on enemmän kuin vain sen kuvailu sanallisesti: siinä aistihavainnot ja vaikutelmat kulkevat yksilön suodattimen läpi. Toiselle merkityksetön pikku tapahtuma voi jollekin muulle olla maailman mullistava elämys.

by Ninni

Hyvä alku

Tänään paketoin ensimmäisen joululahjan. Se lähtee äidilleni. Paketista tuli ihan sievä, mutta mikään huippusuoritus se ei ollut. Nuppu nimittäin katsoi parhaaksi osallistua paketointityöhön kiskomalla koristenauhaa hampaissaan kriittisellä hetkellä. Kävimme siitä pientä kamppailua, jonka minä voitin. Nubsin mielestä nauha varmaan kelpasi suorana ja kihartamisyritykseni eivät saaneet sen hyväksyntää. Koiralla on varma maku ja tieto omista mieltymyksistään!

Käyttämäni lahjapaperi ostettiin viime jouluksi. Siinä on punaisella pohjalla lumen peittämiä pulleita mökkejä, tähtiä ja joulupukkeja. Joulukuusiakin kuvassa vilahtaa. Se ei ole ihan parasta mahdollista paperia: minä suosin nykyisin yksiväristä linjaa. Ja mietin edelleen näitä tonttuja ja joulupukkeja – ovatko ne tätä nykyä joulun ainoat sallitut ja poliittisesti korrektit uskomusolennot? Tontut ja pukki eivät oikeastaan ota kantaa mihinkään, ne vain ovat. Ne ovat helposti sulateltavaa tavaraa, niihin ei liity kiistanalaisuutta. Niihin ei myöskään liity sen kummoisempaa etiikkaa, eikä mitään yleisesti hyväksyttyjä odotuksia ihmisen elämän suhteen. ”Kilttinä olemisenkin” vaatimus on niin tulkinnanvarainen, mieto ja epämääräinen, että sen voi ymmärtää lukemattomin eri tavoin.

Eläviä kuvia

Katsoin Sergei Bondarchukin ohjaaman elokuvan Sota ja rauha. Nautin siitä – minusta se oli parempi ja yksityiskohtaisempi kuin se amerikkalaisversio, jossa on jumalainen Audrey Hepburn. Tämä venäläinen versio ei ollut pelkkää romanttista pukudraamaa, vaan siinä oli oikeasti yritetty tavoittaa Tolstoin henki. Tämä siis on ainakin minun vaatimaton mielipiteeni. Ilmeisesti en ole yksin, sillä elokuva voitti vuonna 1969 parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-palkinnon.

Elokuva on jaettu kolmelle levylle. Kokonaiskesto on peräti 400 minuuttia. Mutta sen vähemmällä ei toisaalta voi päästäkään, kun kyseessä on kuitenkin Sota ja rauha. Tapahtui myös sellainen ihme, että kerrankin näyttelijät olivat mielestäni sen näköisiä, millaisiksi heidät romaanissa koin! Televisiossa pyörivä toinen venäläinen klassikko, Dostojevskin Karamazovin veljekset, ei tässä suhteessa ole mielestäni aivan niin onnistunut. Minusta Grusenkan pitäisi olla vaalea, runsaan uhkea vartaloltaan – paljon enemmän marilynmonroe kuin mitä hän on tuossa televisioversiossa. Ja Dimitri näyttää television sarjassa heikolta mieheltä – ei ollenkaan sellaiselta hurjimukselta kuin mitä hän mielestäni oli. Aljosa on kuitenkin onnistunut: hänen kasvoissaan näkyy puhdasmielisen ihmisen vilpitöntä kauneutta.

Kuvia, ei ehkä niin eläviä

Vielä tarjolla pari otosta 5.12. järjestetystä suuresta kuvaussessiostamme.

Tässä Nuppu mielipuuhassaan, eli jukertamassa* purutikkuaan:

 

Ja tässä Nuppu ja minä – Nuppu pitää ihmisen läheisyydestä yli kaiken! Ilmeisesti minun jalkojeni päällä on hyvä ja lämmin paikka.

*) Jukertaa = itse keksimäni verbi, se kuvaa pureskelun ja järsimisen välistä aktiviteettia.

 

by Ninni

Luukkujen takana

Joulukuu kiitää eteenpäin. Ikkunaamme on ilmestynyt joulutähti, siinä meidän panoksemme jouluvalaistuksiin. Parhaimmalta tähti näyttää silloin, kun keittiössä ei ole valoja päällä. Silloin sen tähdenmuoto näkyy selkeästi tielle asti. Kuvittelen usein mielessäni koululapsia kulkemassa sitä tietä ja katsomassa joulun valoja. Ehkä he muistavat ne aikuisinakin.

Joulukalenteri avautuu joka päivä, aukinaisten luukkujen määrästä näkee ajan kulun. Luukkujen takana on meidän kalenterissamme Raamatun lauseita. Ne ovat englanniksi. Vastaavaa suomalaista kalenteria en nimittäin ole onnistunut löytämään. Aivan kuten tavallisesta kaupasta ei löydy joulukorttia, jossa edes jollakin tavalla viitattaisiin joulujuhlan syyhyn. Tonttuja ja tinttejä sen sijaan löytyy enemmän kuin tarpeeksi.

Hämmentävä Hitler-historiikki

Luen edelleen Ian Kershawn Hitler-elämänkertaa. Se on tarkkaa työtä, Hitlerin uran julkiset vaiheet käydään huolellisesti läpi. Yksityiselämää se ei juurikaan valota. On silti melko rohkeaa antaa ymmärtää, että jollakin ihmisellä ”ei ole” yksityiselämää. Meillä kaikilla sellainen on. Jos se ei vastaa muiden käsityksiä siitä, mitä sen olisi oltava, niin sillehän ei sitten voi mitään.

Kershawn kirja on ansioistaan huolimatta tyypillinen Hitler-opus. Ilmeisesti tulee kestämään vielä pitkään, ennen kuin näistä asioista voidaan kirjoittaa ilman rekkalastillista tuomitsevia adjektiiveja. Kun luen elämänkertaa niin tahdon itse tehdä johtopäätökseni sen kohteesta, ilman rautalangasta vääntämisiä. Hitlerin teot puhuvat puolestaan, niiden alleviivaaminen ei ole enää tarpeen.

Mistä me oikeasti tiedämme oliko Hitlerin erikoisen pitkä kädenpuristus ja pitkä katse silmiin pelkkä ”ontto näyttelijän temppu”, kuten Kershaw sanoo? Mistä hän sen tietää? Mitään ala- tai tekstiviitteitä ei tämä kirja ainakaan sisällä, joten on vaikea tietää missä vaiheessa kirjailijan tieto vaihtuu olettamuksiksi.

Eräs mitätön ja kokonaisuuden kannalta merkityksetön lause jäi mieleeni kummittelemaan. ”Pakkomielteiset ovat harvoin hauskaa tai mielenkiintoista seuraa paitsi niiden mielestä, joilla on sama pakkomielle.” Onko tuokaan totta? Eikö omaa pakkomiellettään muka ole mahdollista salata ja vaikuttaa silti hyvältä seuraihmiseltä? Tahdon protestoida kaikkien pakkomielteisten puolesta – Kershaw tekee tässä vääryyttä suurelle ihmisjoukolle. Hän vain livauttaa tuon lauseensa Hitler-informaation joukkoon, tuosta vain. Kai sen kärki kohdistui Hitleriin ja hänen paasaaviin monologeihinsa, mutta samalla tuli sivallettua muitakin.

Ahkerasti askarrellen

Olen taas askarrellut. Tein itse kutsukortit erääseen juhlaan, joka on tulossa. Vielä pitäisi innostua ottamaan kamera esiin ja kuvata nuo kortit – sitten voisin laittaa kätteni jälkeä näkyviin tänne blogiinkin.

Minulla on kummallinen suhde askarteluihini. Jos joku niitä kiittää, niin mietin aina onko se pelkästä ”armosta” sanottu, vähän niin kuin 4-vuotiaalle saatetaan suitsuttaa kiitosta jostakin piirustuksesta. Sekään ei ole mukavaa, jos niistä ei saa mitään palautetta. En voi uskoa kehun vilpittömyyteen, siinä minun ongelmani. Haluan kyllä uskoa!  

by Ninni

Katsotaanpa kuvia!

Minähän en suuremmin viljele kuvia blogissani. En ole mikään suuri taitaja kameran kanssa, vaikka helpoista helpointa digiaikaa elämmekin. Nyt tahdon kuitenkin tarjota muutaman kuvan ikonini edistymisestä! Valmis se ei suinkaan vielä ole – kasvot, sädekehä, miekka – kaikkea sellaista on vielä tammikuussa tehtävä.

Alussa oltiin tässä..

..ja sitten edettiin..

Kun syksyn viimeinen kerta oli käsillä, niin tilanne jäi tähän:

Joulukortin meiltä saavat tietävät, että meillä otetaan joulukuun alussa paljon outoja kuvia. Kortin saajat tietävät myös syyn siihen. Tässä muutama otos eiliseltä:

Ostin kuvassa olevan violetin paidan Piruetista. Se oli hävyttömän kallis ollakseen päärmäämätön tekele! Tahdoin nähdä sen kuvissa, kun tähän asti olen katsellut sitä vain balettitunnilla peilistä. Väri on mielestäni ihana, mutta en ole varma muodosta..

Tässä kuvassa näkyy Nuppukin! Se ei oikeastaan anna meidän paljoa tehdä osallistumatta itse toimintaan..

Ja seuraavissa kahdessa kuvissa onkin yksin Nuppu! PuoLiskoistakin kuvattiin, mutta minä en tiedä minne hän kätki ne kuvat – eivät löydy samasta kansiosta näiden muiden joukosta. Lieneekö tahallinen teko..?

Äskeisessä kuvassa oltiin hiukan luimistelevalla kannalla, tämä seuraava on sympaattisempi!