Hyvä alku

Tänään paketoin ensimmäisen joululahjan. Se lähtee äidilleni. Paketista tuli ihan sievä, mutta mikään huippusuoritus se ei ollut. Nuppu nimittäin katsoi parhaaksi osallistua paketointityöhön kiskomalla koristenauhaa hampaissaan kriittisellä hetkellä. Kävimme siitä pientä kamppailua, jonka minä voitin. Nubsin mielestä nauha varmaan kelpasi suorana ja kihartamisyritykseni eivät saaneet sen hyväksyntää. Koiralla on varma maku ja tieto omista mieltymyksistään!

Käyttämäni lahjapaperi ostettiin viime jouluksi. Siinä on punaisella pohjalla lumen peittämiä pulleita mökkejä, tähtiä ja joulupukkeja. Joulukuusiakin kuvassa vilahtaa. Se ei ole ihan parasta mahdollista paperia: minä suosin nykyisin yksiväristä linjaa. Ja mietin edelleen näitä tonttuja ja joulupukkeja – ovatko ne tätä nykyä joulun ainoat sallitut ja poliittisesti korrektit uskomusolennot? Tontut ja pukki eivät oikeastaan ota kantaa mihinkään, ne vain ovat. Ne ovat helposti sulateltavaa tavaraa, niihin ei liity kiistanalaisuutta. Niihin ei myöskään liity sen kummoisempaa etiikkaa, eikä mitään yleisesti hyväksyttyjä odotuksia ihmisen elämän suhteen. ”Kilttinä olemisenkin” vaatimus on niin tulkinnanvarainen, mieto ja epämääräinen, että sen voi ymmärtää lukemattomin eri tavoin.

Eläviä kuvia

Katsoin Sergei Bondarchukin ohjaaman elokuvan Sota ja rauha. Nautin siitä – minusta se oli parempi ja yksityiskohtaisempi kuin se amerikkalaisversio, jossa on jumalainen Audrey Hepburn. Tämä venäläinen versio ei ollut pelkkää romanttista pukudraamaa, vaan siinä oli oikeasti yritetty tavoittaa Tolstoin henki. Tämä siis on ainakin minun vaatimaton mielipiteeni. Ilmeisesti en ole yksin, sillä elokuva voitti vuonna 1969 parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-palkinnon.

Elokuva on jaettu kolmelle levylle. Kokonaiskesto on peräti 400 minuuttia. Mutta sen vähemmällä ei toisaalta voi päästäkään, kun kyseessä on kuitenkin Sota ja rauha. Tapahtui myös sellainen ihme, että kerrankin näyttelijät olivat mielestäni sen näköisiä, millaisiksi heidät romaanissa koin! Televisiossa pyörivä toinen venäläinen klassikko, Dostojevskin Karamazovin veljekset, ei tässä suhteessa ole mielestäni aivan niin onnistunut. Minusta Grusenkan pitäisi olla vaalea, runsaan uhkea vartaloltaan – paljon enemmän marilynmonroe kuin mitä hän on tuossa televisioversiossa. Ja Dimitri näyttää television sarjassa heikolta mieheltä – ei ollenkaan sellaiselta hurjimukselta kuin mitä hän mielestäni oli. Aljosa on kuitenkin onnistunut: hänen kasvoissaan näkyy puhdasmielisen ihmisen vilpitöntä kauneutta.

Kuvia, ei ehkä niin eläviä

Vielä tarjolla pari otosta 5.12. järjestetystä suuresta kuvaussessiostamme.

Tässä Nuppu mielipuuhassaan, eli jukertamassa* purutikkuaan:

 

Ja tässä Nuppu ja minä – Nuppu pitää ihmisen läheisyydestä yli kaiken! Ilmeisesti minun jalkojeni päällä on hyvä ja lämmin paikka.

*) Jukertaa = itse keksimäni verbi, se kuvaa pureskelun ja järsimisen välistä aktiviteettia.