Tekijä: Ninni

by Ninni

Pyynsilmiä

Helmikuun vanha itäsuomalainen nimi oli kaimalo, eli kaimalkuu. Se maistuu suussa vieraalta, sanalla ei heti aluksi tunnu olevan mitään merkitystä nykysuomen puhujalle. Ennen kuitenkin tiedettiin, että helmikuu on tammikuun kaima, pikkukaima. Ihan kuten on puhuttu isosta tammesta (tammikuu) ja pikku tammesta (helmikuu). Elämme siis tammikuun kaimakuukautta tässä. Tästä viisauden helmestä saamme kiittää Kustaa Vilkunan Vuotuista ajantietoa.

On jossain määrin ankeaa elää kaimakuukautta. Kuukautta, joka on määritelty edeltäjänsä mukaan. Onneksi helmikuu nimityksenä on sekin vanha: myös virossa on helmekuu tunnettu. Vanha kansa täällä meillä odotti ”jäähelmiä” ja ”pyynsilmiä”, eli talven ensimmäisen suojasään saapumista, koska uskomusten mukaan siitä laskien on 200 päivää rukiin tuleentumiseen. Katse on siis jo kesässä.

Isällinen, isätön

Luin Paul Austerin Yksinäisyyden äärellä. Sen ensimmäinen osa on Austerin oman isäsuhteen kuvausta, surutyötä isän etäisyyden ja vierauden vuoksi. Nimi on osuva: Näkymättömän miehen muotokuva. Kannen kuvassa on yksi mies kertaa viisi. Viisi identtistä miestä, monta yhdessä, yksi monessa. Auster matkaa kauas, aina isänsä lapsuuteen ja tämän vanhempien tarinaan löytääkseen vastauksia. Jälkimmäinen osa Muistin kirja tuo pohdintoihin mukaan Austerin oman roolin isänä.

Pidän Austerin uusimmista romaaneista huomattavasti enemmän kuin varhaisemmista. Varhaisemmissa oli mielestäni keinotekoista älyllistä keikailua, joka vieroitti. Uudemmat ovat kiehtovia, todellisia tarinoita.

by Ninni

Suloiset sävelet

Heräsin tänään aikaisin. Vietin aamuhetkeä lukemalla loppuun Siri Hustvedtin Lumouksen ja juomalla valkoista teetä. CD-soitin on ladattu täyteen Mozartia: klarinetin hitaat, suloiset sävelet leijuivat aamuun ja jäivät ilmaan kuin hyvä tuoksu. Tee, Mozart, ajoittaiset N-koirien vierailut, yöllä nähty omituinen uni – siinä aamun rakennusaineet.

Minulla oli sellainen olo, että Hustvedt on saatava loppuun tänään, vaikka kirjasto olisi sallinut sen olla täällä vielä kuun loppupuolelle saakka. Luin ahmimalla, vaikka en oikeastaan ymmärrä miksi: Lumouksesta oli todella vaikea löytää ketään sellaista samaistumisen kohdetta, joka olisi tehnyt lukukokemuksesta itselle jollakin tapaa läheisemmän ja merkityksellisemmän. Kirja oli hyvin kirjoitettu, enkä kadu sen lukemista, Lily Dahl vain tuntui minusta yksinkertaiselta pikku piikaselta ja ainoa vähänkin koskettava henkilöhahmo tarinassa oli iäkäs Mabel.

Päähenkilöä voin vieroa, mutta nautin aidosti analogioista kirjan tarinan ja Kesäyön unelman välillä. Hustvedtillä on käytössään merkittävä korkeakirjallinen arsenaali ja se näkyy. Romaani on uskottava ja epäuskottava samaan aikaan, se onnistuu olemaan tukevasti jalat maassa ja pää häpeämättömästi pilvissä samaan aikaan.

Musiikki puhuu

Tämä oli yksi niistä siunatuista päivistä, kun kaikki tekijät olivat kohdallaan onnistunutta liikuntaelämystä varten. Kirjaston kautta päädyin balettiin ja koko ajan olo oli energinen ja jaksava. Tuntui kuin olisi voinut jatkaa balettitunnilta toiselle ruumiin mitenkään protestoimatta. Joskus on myös onnekas ja silloin musiikki puhuu. Liikkeitä voi ennakoida ja ymmärtää vain kuuntelemalla musiikkia. Musiikki on tanssissa paitsi taustaa myös työkalu ja kumppani.  

Lainasin kirjastosta Fannie Flaggin Fried green tomatoes at the Whistle Stop Cafe. Katsoin Paistetut vihreät tomaatit–elokuvan vähän aikaa sitten uudestaan. Edellisestä katsomiskerrasta on vuosia, mutta muistin heti miksi rakastin tuota elokuvaa 1990-luvulla. Silloin kirjaa oli mahdottoman vaikea saada käsiinsä, mutta nyt oli onni myötä.

by Ninni

Aikahämmennys

Aamulla herätessäni en tajunnut yhtään mikä vuorokauden aika oli menossa. Olinko ottanut iltatorkut ja oliko kello ehkä 21? Vai oliko sittenkin aamu. Selvisihän se tietysti aikanaan, kun kurkistin tilanteen PuoLiskoisen kelloradiosta. PuoLiskoinen nukkui vieressä – hän on flunssan vuoksi sairaslomalla – ja sekin tietysti omalta osaltaan lisäsi aikahämmennystä.

Siirsimme toisen N-koiran lääkäriaikaa viikolla. Mukavampihan se on Vettoriin mennä koko joukolla ja terveinä! Niisku varmaan on helpottunut Koettelemuksensa siirtymisestä. Ainakin se heilutti häntää ja näytti iloiselta minun soittaessani puhelua.

Raivostus

Tänään vietin aikamoisen tovin alakerran kirjahyllyjä tutkaillen. Enpä vain onnistunut löytämään sieltä etsimääni, Marguerite Durasin Jokapäiväistä elämää. Tiedän, että se on meillä, joten miksi sen löytäminen on nyt niin vaikeaa? Kirjahylly on ollut siisti ja kohtuullisesti kuormitettu jo jokusen kuukauden ajan – luulisi löytöretken siis tuottavan tulosta. Olisinko voinut olla niin pässinpäinen, että olisin laittanut sen vahingossa palautettavien kirjastokirjojen joukkoon? En jaksa uskoa! Antikvariaattiinkaan sitä en ole kiikuttanut.  

by Ninni

”..kukisti pahojen henkien voimattoman röyhkeyden..”

Marttyyri ja palkatta parantaja Tryfon Lamsakoslainen, nimittäin. Tänään on hänen muistopäivänsä; hänen joka paransi rukouksella niin ihmisiä kuin eläimiäkin, hänen joka paransi keisari Gordianuksen riivatun tyttären ja näki riivaajan lähtevän tytöstä mustan koiran muodossa.

Mietin usein Kirkon pyhiä palkatta parantajia. Pyhä Tryfon ei nimittäin ole ainoa. On suuri lahja parantaa, sekä toimia lääkärinä että parantaa rukouksella. Todellinen siunaus on kuitenkin parantaminen palkatta. Rahalla palkittu on jo palkkionsa saanut tässä ja nyt.

Lääkärileikeistä

Pohdin valelääkäreitä ja vale-eläinlääkäreitä. Ihmisessä voi asua tarve pelastaa toisia ja siinä mielessä toimia profaanin messiaan tavoin. Sen tarpeen voi ymmärtää, mutta tätä sen ilmenemismuotoa ei. Miksi pelastajakompleksista kärsivä ei toimi sairaala-apulaisena tai vapaaehtoistyössä, miksi pitää ”leikkiä lääkäriä”? Kaipa se on valkoisen takin suoman arvovallan viettelys. Ihmisten pelastamista tärkeämpää on oman egon pönkitys.

Milloin mahtaa ilmestyä ensimmäinen valehammaslääkäri ja millaisin seurauksin? Pelolla ajattelen! Posken läpi jyräävä pora ei ole mukava ajatus. Eikä ammattitaidottomasti toteutettu viisaudenhampaan poisto tai juurihoito.

Valekampaajakaan ei ole miellyttävä vaihtoehto. Menet hiusten leikkaukseen ja päädyt siilipääksi. Ihmisten välinen luottamus rapautuu, valeammattilaiset vaanivat kaikkialla.    

by Ninni

Mitä Dante todella sanoi?

Luin Jari Ehrnroothin oivallisen Intiaaninunta. Kyseessä on yritys päästä Danten pään sisään, päästä Danten maailmaan, selittää ja tulkita Jumalainen näytelmä. Ei sen enempää eikä vähempää! Osa ohuesta opuksesta on kirjoitettu ikään kuin 1300-luvun aikapaikallisuudessa, Dante Alighierin itsensä kokemana. Tutkija ja tiedemies päästää mielikuvituksensa valloilleen ja lopputulos on nautittava.

Mietin usein Dantea ja hänen rakkauselämäänsä. Danten Beatriceaan kohtaan tuntema ikuinen rakkaus liikutti ihmisiä ennen – nykyisin luultavasti niillä tuntemuksilla päätyisi vain psykiatrin sohvalle ja saisi pakkomielteisen diagnoosin. Tai vielä pahempaa: leimautuisiko Dante tänä päivänä stalkkeriksi? Onneton ajatus.

Pystyykö oman aikamme ihminen edes käsittämään rakkautta, joka ei koskaan saanut fyysistä täyttymystä? Ja olemmeko sen vuoksi 1300-luvun ihmisiä rikkaampia – vai sittenkin köyhempiä? Meille rakkaussuhteen fyysinen toteuttaminen on vain ajan kysymys: ensimmäisillä, toisilla tai kolmansilla treffeillä. Ajatus rakkauden jatkumisesta ilman pienintäkään mahdollisuutta ihokontaktiin tuntuu absurdilta. Kuinka kauan meidän aikamme ihminen tunteilisi ja huokailisi ihmisen perään, jota ei syystä tai toisesta voi jakaa ruumistaan kanssamme.

Kun ei ollut mahdollisuutta rakastaa ruumista, niin rakastettiin sielua. Kun voidaan rakastaa ruumista, niin ei tarvitse rakastaa sielua (itse asiassa sen olemassaoloon ei edes tarvitse uskoa). Siinä ero meidän ja 700 vuotta sitten eläneiden ihmisten välillä.

Laiskurin lauantai

En baletoinut, en käynyt kirjastossa. Nukuin.

Tammikuu on minulle vaikeaa aikaa: hiukan samaa kai kuin mitä kokevat kevätväsymyksestä kärsivät. Joka vuosi tuntuu kuin olisi väsynyt talveen, se tulee aina tähän samaan aikaan. Joulun jälkeen tulee talviväsymys, jatkuva unetus ja tunne kuin eläisi hidastetussa filmissä. Sitä keittää teetä ja jättää teen jäähtymään ja kaataa sen pois. Pesee pyykkiä ja jättää ne koneeseen tuntikausiksi, kunnes saa itsestään irti laittaa ne kuivauskaappiin. Menee suurin ponnistuksin kauppaan ja unohtaa puolet siitä mitä piti ostaa.

Onneksi helmikuu on jo ihan oven takana!     

by Ninni

Pieniä asioita

Sain pankista tulleen kirjeen avatuksi. Sain luettua loppuun Duras, rakastettuni. Näin kammottavan unen: sekoituksen yläastetta ja lukiota (koulumiljöö oli lukioni, luokanvalvojana unessa oli yläasteen luokanvalvojani) ja heräsin ahdistuneena. Luettuani Eira Mollbergin Vakuuslapset mietin kuinka paljon meidän pitäisi sietää lähimmiltämme ja missä vaiheessa lopettaa sietäminen.

by Ninni

On yhtä kuin maailma

Miksi joskus pienet ja näennäisen vaivattomat asiat muuttuvat ylitsepääsemättömän vaikeiksi? Työpöydälläni on jo jonkin aikaa maannut kirje pankista – en ole sitä avannut. Ei sieltä ole mitään huonoja uutisia tulossa (käsittääkseni), tuntuupa vain siltä kuin ei huvittaisi. Kirjeveitsi kärkkyy avuliaan näköisesti kohti kirjettä, mutta en tahdo tarttua siihen.

Pankista kotiin tuleva paperimäärä on ällistyttävä. Pitävätpä he hyvää huolta asiakkaista: tulee tiliotetta ja verottajalle tarkoitettua paperia ja muuta vastaavaa jatkuvalla syötöllä. Ennemmin tai myöhemmin avaan kuoret ja talletan niiden sisällön sievään vaaleanpunaiseen mappiini. Ja unohdan ne saman tien.

Olen jaksanut siivota, en jaksa avata pankin kirjettä. Siivous on eri asia, siinä keskittyy kotiin, kääntyy sisällepäin. Pankin kirje on yhtä kuin maailma, joka änkeää sisään ovista ja ikkunoista. Aina sitä ei tahdo kestää.

Mitä jos-maailmat  

Luen Yann Andréan kirjaa Duras, rakastettuni. Viimeksi eilen melkein itkin sen vuoksi. Kuolema on rakastavaisten paras ja pahin erottaja. Kun osoittaa toiselle ovea, niin siitä seuraa ero, mutta myös loppumattomat mitä jos-maailmat. Jos olisimme pysyneet yhdessä, niin olisimme tehneet niin ja näin. Kuoleman jälkeen ei ole enää mitä jos. On vain ehdoton pakko pysähtyä. Tämä maailma kuolee ja kaikki muut mahdolliset maailmat sen kanssa.

Andréalle tuntuu olleen käsittämätön se nopeus, jolla Durasin ruumis vietiin pois, hautausurakoitsijalle ja hautaan. Ja se on käsittämätöntä. Vuosia, joissakin tapauksissa vuosikymmeniä, kestäneet ihmissuhteet pakataan muovisiin ruumispusseihin ja viedään pois. Vuosikymmeniä rakastettu ihminen katoaa päivissä. 

En tiedä miksi kirja liikuttaa minua niin syvästi. Joku voisi kuvata Yann Andréan tapaista miestä gigoloksi. Nuorempi mies, runsaasti vanhempi nainen, taloudellinen riippuvaisuus, se sama vanha tarina. Itse en tahdo luokitella, en tahdo karsinoida tätä suhdetta. Kirjan sivuilla asuu vilpittömyys.

 

 

by Ninni

Tuulen viemät

Luin Helen Taylorin Tuulen viemät. Luin nauttien, koska Tuulen viemää sekä elokuvana että kirjana kuuluu rakkaiden asioideni listalle. En kuitenkaan voi samaistua Taylorin näkemyksiin kirjasta – ja elokuvasta – rasististen kliseiden kokoelmana.

Miksi Etelä ei voisi saada revanssiaan edes kirjallisessa muodossa? Muistan ensimmäisen Tuulen viemää-lukukertani ja kuinka yllätyin siitä suhtautumistapojen samankaltaisuudesta, joka Etelän tappion kärsinyt osapuoli ja oma perhepiirini jakoivat sodan suhteen. ”Entisten aikojen” pyhittäminen, vanhojen arvojen kunnioittaminen, taipumattomuus uusien edessä – siinä jotakin yleismaailmallista jaettavaa kaikille niille, joille suurempi ja mahtavampi on pistänyt luun kurkkuun.

Pohjoisvaltiot voittivat sodan ja tässä maailmassa voima antaa aina myös oikeuden määritellä hyvän ja pahan. Olipa orjanomistuksesta mitä mieltä hyvänsä, niin kiistämätöntä on asian näyttäytyminen hyvin eri valossa etelävaltiolaiselle ja pohjoisvaltiolaiselle. Margaret Mitchellin tausta oli aitoa vanhaa Etelää, vanhaa kaartia. Olisiko hänen pitänyt kirjoittaa ”poliittisesti korrekti” romaani paljon ennen poliittisen korrektiuden aamun koittoa? 2000-luvun ihminen suhtautukoon sallivasti Mitchellin oman aikansa mielipiteisiin, tai jättäköön romaanin lukematta.

Taylorin tekemät kyselyt naisten parissa yllättivät ainakin Ashley Wilkesin suhteen. Ainakin elokuvan katsoneet naiset tuomitsivat aristokraattisen Ashleyn ”mammanpojaksi”, ”pelkuriksi” ja ”naisten vannehameiden takana piileskelijäksi”. Ehkä elokuvan rajoittuneet kertomisen keinot eivät tuoneet esiin Ashleyn todellista olemusta – siihen tutustuakseen pitää lukea kirja.

Minun mielestäni naiset tekivät vääryyttä Wilkes-poloiselle. Romaanin perusteella hän on periaatteen ihminen, valmis uhraamaan mukavuutensa tehdäkseen oikein. Hän on herrasmies ja hänen rohkeutensa ja ominaisuutensa ovat toisesta maailmasta. Kyky tahkota rahaa ei kuulu siihen maailmaan, kyky elää kunniallisesti kylläkin. Eikö vain Scarlettin ja Rhettin tapaisten ihmisten hyve (taito tehdä rahaa) olekin hitusen verran jenkkimäinen, vastakkainen sille maailmalle, josta he olivat kotoisin? Itse olen aina nähnyt Tuulen viemän todellisina sankareina Melanie ja Ashley Wilkesin tapaiset ihmiset, jotka pysyivät uskollisina omalle maailmalleen silloinkin, kun sitä ei enää ollut.

Rhett Butlerin varaukseton ihailu ja Ashley Wilkesin yhtä varaukseton väheksyminen kertoo paljon naisluonteesta. Miehet, jotka haluavat oppia ymmärtämään naisia ja naisten haluamisia, avatkoot Tuulen viemänsä ja lukekoot. Se on nimittäin kaikki siellä.     

by Ninni

Kaikki astiastot särkyvät kerran

Uskoin joskus joidenkin astiastojen säilyvän ehjinä ikuisesti. Museoissahan sellaisia on valvottuna, vartioituna, turvallisesti lasin takana piilossa. Kodeissa arvoastioita kohdellaan kunnioittavan varovasti – eivät nekään tunnu olevan vaarassa? Ikuisuus on kuitenkin tavattoman pitkä aika. Museoissa kolme sataa vuotta vanhat astiat ovat vielä nuoria siinä mittakaavassa. Museoissa tuhat vuotta vanhat astiat ovat vielä nuoria.

Jääkausi pyyhkäisee vielä joskus yli asuinsijamme ja silloin viimeistään moni asia katoaa. Nyt vaalitut ja hoidetut hautausmaatkin peittyvät tuhatvuotisiin jääkenttiin ja katoavat. Museot, rakennukset kaikenlaiset muuttuvat vain muistoiksi.

Rikoin eilen lautasen, jolta olin syönyt kakkupalan. Se masensi, mutta ikuisuuden näkökulmasta katsottuna sen täytyi tapahtua ennemmin tai myöhemmin.

Joutilas luokka

Lauantai oli baletiton. Tällä kertaa se ei johtunut minun sairastamisistani, vaan liikuntakeskuksen muuttuneista aukioloajoista. Urheilukilpailujen tullessa saavat baletinharrastajat väistyä, niin se vain on, olipa se sitten oikeudenmukaista tai ei (minun mielestäni ei).

Kävimme PuoLiskoisen kanssa Raision kirjastossa. Lainasin Thorstein Veblenin profeetallisen kerskakulutustuomion Joutilas luokka. Muita mielenkiintoisia mainittavan arvoisia valintoja olivat Yann Andréan Duras, rakastettuni ja Helen Taylorin Tuulen viemät. Edellinen on Marguerite Durasin rakastajan mietteitä, kirjeitä kuolleelle rakastetulle, muistoja menneestä. Yann Andréa muuten on Durasin miehelle antama nimi, rakkauden takia ehkä aidompi nimi kuin miehen kasteessa saama. Ehkä meidän kaikkien pitäisi nimetä uudestaan rakastamamme ihmiset, antaa heille meidän mielestämme sopiva nimi. PuoLiskoinen ainakin olisi Huu. Kolme kirjainta, joissa soi metsässä elävä tuuli. PuoLiskoinen viihtyy metsässä ja sen hiljaisuudessa, jossa tuuli vain on läsnä. Ja joskus eläinten äänet – pöllöhän myös huhuilee, joten siinäkin mielessä huu voisi olla mainio.

Tuulen viemät on ohut, mutta akateeminen tutkimus Tuulen viemän päättymättömästä viehätyksestä aina uusille katsoja- ja lukijasukupolville. Tämä kirja varmasti antaa jotain niin antaumukselliselle naistutkijalle kuin myös Vivien Leigh'n ja Clark Gablen ihailijoille.

Nyt minulla on aloittamisen vaikeus. On liian paljon kaikkea mielenkiintoista ja hyvää luettavaa ja opittavaa. Kunpa joku joskus päättäisi puolestani!  

by Ninni

Kiivas, kiukkuinen

Luen uudestaan Karin Ehrnroothin kirjaa Isäni oli nuori sotilas. Sairaana lukeminenkin on erilaista kuin terveenä: sitä lukee hitaammin, pysähtelee – ehkä oivaltaakin jotain sellaista, mitä terveyden tempossa ei huomaisi. Ensilukemalta kirja vaikutti oikeastaan vain lämpimältä muistelolta kriitiikin pienellä maustepippurilla höystettynä. Nyt siinä tuntuu olevan paljon enemmänkin kritiikkiä vanhempia kohtaan.

Kiinnitän huomiota Adolf Ehrnroothin kiivaaseen luonteeseen, jota kirja kuvaa ja josta tytär ilmeisesti on kärsinyt. Siitä olen itsekin omat kokemukseni saanut, äitini kun oli ja on helposti tulistuva rouva. Meillä ei silti koskaan ”huudettu” – sanavalinnat saattoivat olla purevia, mutta volyymi ei noussut. Ehkä siitä syystä en vieläkään pysty oikein pitämään kovaäänisistä, kailottavista ihmisistä. En ole tottunut sellaiseen, enkä osaa suhtautua.

On ihmisiä, jotka suuttuvat silmittömästi toisia useammin. Sitten on heitä, joissa silmitön suuttumus ei näy ulospäin juuri mitenkään, tai jotka eivät edes pysty sellaiseen tunteeseen. Toiset suuntaavat tunteensa ulos ja näyttävät ne, toiset taas satuttavat itseään mieluummin kuin muita.

Minussa on äitini suvun kyky – jos sitä kyvyksi voi sanoa – mennä suuttumuksesta suunniltani (äidin isällä oli se myös), mutta ilmennän sitä tunnetta isäni tavoin, eli melko näkymättömästi. Yksinpuheluja kyllä pidän, mutta en hauku tai riitele.

Suuttuneet, vihastuneet ihmiset ovat stressaavaa seuraa. Jollakin tasolla silti uskon, että vahvaan negatiiviseen tunteeseen pystyvä voi pystyä myös vahvaan positiiviseen tunteeseen, suureen rakkauteen. 

Hammaskoettelemus

Tänään kävin hammaslääkärillä. Olihan se vaihtelua pyjamassa vaelteluun ja itsesäälin harjoittamiseen, jota nyt nämä muutamat sairaspäivät olen tehnyt. Alan oikeasti olla jo normaali itseni, eli tauti on väistymässä luotamme. Viivyttelevän nuhan häädän sprayllä tiehensä, siinä ei mene kauan.